Alussa oli kana, joka muni munan. Kana on elokuva kanasta, ihmisistä ja suhteiden kitkaisuudesta. Elokuva seuraa kanan sattumasta alkanutta karkumatkaa tuotantotilalta maaseudulle.
Elokuvan päähenkilö on tumma kana. Todellisuudessa päähenkilöitä on kahdeksan: Eszti, Szandi, Feri, Enci, Eti, Eniko, Nora ja Anett. Kanat koulutettiin suorittamaan erilaisia tehtäviä, eikä katsoja kovin helposti pystykään huomaamaan, että pääroolin esittäjä vaihtuu otoksen mukaan.
Kun elokuvan teksteissä sanotaan, että sitä tehdessä ei vahingoitettu eläimiä, ihminen helpottuu. Katsoja voi kokea tunteita rauhassa tietäen, että kaikki on ”oikeasti” hyvin. Että kanaa ei sattunut, kun sitä nostettiin siivestä. Että se ei oikeasti saanut palovammoja. Että koulutettu näyttelijäkettu ei kitunut jäädessään auton alle. Että häkkikanalaa, jossa kanat typistetyt nokat auki huohottaen viettävät elämänsä ahtaasti rautalankojen takana, ei ollutkaan olemassa. Huh, helpottavaa!
Mutta elokuvan ulkopuolella meillä on maailma ja todellisuus, jossa vahingoitetaan eläimiä ruoantuotannossa ja turkistarhauksessa joka päivä. Munijakanat, joita elokuvan alussa näkyy häkeissä, kärsivät munantuotantokoneiksi jalostamisesta. Kukkopuoliset tiput, joita ei tarvita häkkeihin munimaan, ohjataan elävänä silppuriin tai hiilidioksidikammioon kuolemaan. Broilerit, joita elokuvan alussa näkyy vilaus isossa hallissa, kärsivät viisiviikkoisen tylsän elämänsä ajan jalkavaivoista ja liian nopean kasvun aiheuttamista ongelmista.
Voiko elokuvan tehdä eläimen näkökulmasta?
Onnistuuko elokuva kuvaamaan tarinan kanan näkökulmasta? Riittääkö kanan näkökulmaan maan tasalta kuvaaminen ja kanan seuraaminen vai tuleeko näkökulmasta kuitenkin ihmisen näkökulmasta kuvattu tarina kanan näkökulmasta, minkä ihminen on kuvitellut?
Kyseessä on elokuva, joten tietysti se on tarina ihmiseltä ihmiselle. Elokuva kertoo lajienvälisistä suhteista ja kontrollista, mutta erityisesti se kertoo ihmisistä itsestään – ja oletuksena on, että katsoja on ihminen. Kanan tarinan kautta päästään näkemään myös ihmisten perhesuhteita ja siirtolaisten salakuljettamista, vaikka katse on koko ajan vahvasti päähenkilö kanassa. Ihmiset ovat toimijoita, mutta taustalla. Katsojalle halutaan näyttää, miten ihminen kykenee välinpitämättömään ja kovakouraiseen kohteluun olipa kohteena sitten kana, koira tai toinen ihminen. Ihmisen toiminta vaikuttaa muihin myös silloin, kun ihminen ei sitä itse ymmärrä.
Se, mikä tekee tarinasta ajoittain vaivaannuttavan seurata, on kanan tarinasta kuultava ihmisnäkökulmaisuus. Kana ihastuu kukkoihin kuin rakkaudesta ensisilmäyksellä unelmoiva heterosuhdetta odottava ihminen. Kana suojelee munimaansa munaa kuin huolesta täyttynyt äiti, joka rakastaa syntymätöntä poikastaan, vaikka elokuvan kanalla ei vaikuta olevan hautomisviettiä. Kana on yksilö, mutta yksinäinen sankari, ilman elintärkeää parvea, vaikka normaalisti kana tukeutuu parveensa vahvasti. Eläimen inhimillistäminen ei ole väärin, mutta se voi johtaa harhaan – ja korostaa ihmisen näkökulmasta arvostettavia ominaisuuksia.
Epäuskottavuutta kanan näkökulmaan tuo sekin, että päähenkilö tuntuu hakeutuvan koko ajan kävelyille ja sisälle ihmisten rakennuksiin. Vaikka kesyt, hyvin kohdellut ja rohkeat kanayksilöt mielellään astelevatkin avoimista ovista ihmisten koteihin, miksi pakomatkalla oleva ja kovakouraisia ihmisiä kohdannut kana haluaisi yhä uudestaan valita rakennetun ympäristön ja sisätilan, vaikka hän voisi karata kauemmas? Kana myös seuraa ihmisten keskusteluja ja toimia erityisellä mielenkiinnolla.
Elokuvasta puuttuu pitkälti muutamakin kanoille lajityypillinen asia, kuten kuopsuttelu, kylpeminen ja kakkaaminen. Kanat viettävät päivästä ison osan nimenomaan kuopsutellen ja ruokaa etsien. Ne myös kylpevät porukalla. Molemmat toimet ovat rauhallisia ja rentouttavaa katseltavaa. Koska elokuvassa ei ole kumpaakaan, tunnelma on jatkuvasti jännittynyt ja hieman arvaamaton. Kun päähenkilö joutuu nakukaulakanojen pieneen aitaukseen, hän joutuu välienselvittelyihin, kukon polkemaksi ja ihmisen saappaan hätyyttämäksi. Missään vaiheessa ei ehdi tulla levollista joukkokuopsuttelua tai -kylpykohtausta. Kana päähenkilönä herättää katsojassa myötätuntoa, vaan kuinka iso osa siitä on vain inhimillistäviin piirteisiin samastumista?
Levottomasta ja jännittävästä tunnelmasta huolimatta tarina tuntuu loppuvan onnellisesti. Elokuvaan voi käsikirjoittaa onnellisen lopun, todellisuuteen ei. Kanaemot eivät näe tuotannossa poikasiaan tai pääse oppimaan eri-ikäisiltä lajitovereilta uusia taitoja.
Onko eläinten käyttäminen elokuvissa ongelma?
Eläin päähenkilön roolissa ei ole tavatonta. Eläinten käyttäminen elokuvissa herättää kuitenkin aina kysymyksiä siitä, miten eläimiä on kohdeltu ennen kuvauksia, eli miten niille on opetettu tarvittavat taidot, miten niitä on kohdeltu kuvausten aikana ja lopulta mihin ne ovat päätyneet kuvausten jälkeen. Vain harvoin näihin kysymyksiin löytyy vastaus helposti: hyvin usein ainoa saatavilla tieto on elokuvan lopussa esitetty lause, että eläimiä ei vahingoitettu kuvausten aikana. Niin on tässäkin elokuvassa.
Pienellä etsintätyöllä löytyi tämän elokuvan kanojen kouluttajan haastatteluita. Kanoista on vastannut ammattikouluttaja, joka ylläpitää yli 300 eläimen tilaa Unkarissa. Hänen päätyönsä on kouluttaa eläimiä sekä toisia kouluttajia elokuvateollisuuden tarpeisiin.
Haastatteluista selvisi, että alun perin elokuvaa varten oli hankittu 15 tummaa kanaa. Kuvaukset tapahtuivat Kreikassa, ja sinne näistä kuljetettiin kahdeksan yksilöä. Todellisuudessa kanojen määrä ei kuitenkaan jäänyt tähän: kouluttaja halusi, että elokuvaa varten koulutetut kanat saisivat kuvausten aikana vain hyviä kokemuksia ihmisistä. Siksi he ostivat vielä Kreikasta lisää tummia kanoja, joita sitten käytettiin kohtauksissa, jotka kanat todennäköisesti kokivat epämiellyttävinä: kun kana otettiin väkisin kiinni, sitä nostettiin siivestä tai sen piti esittää haavoittunutta.
Päähenkilöitäkin oli siis kahta eri luokkaa.
Suomen 90 miljoonaa kanaa
Suomen yleisin lintu on broileri. Lisäksi broilerit ja kanat ovat runsaslukuisimpia tuotantoeläimiämme. Silti me tiedämme niistä varsin vähän, ja julkinen keskustelu kanoista on lähes olematonta.
Vuosittain Suomessa kuolee tiloilla ja teurastamoissa noin 85 miljoonaa broileria. Lisäksi meillä elää vuosittain yli 4,6 miljoonaa munijakanaa sekä tapetaan noin 2 miljoonaa vastakuoriutunutta kukkotipua. Yhteensä keskuudessamme elää vuosittain siis yli 90 miljoonaa kesykanaa, mutta kuinka monta elävää kanaa suomalainen kohtaa vuodessa? Veikkaus on, että keskimäärin ei yhtään.
Ainoita tilaisuuksia kanojen kohtaamiseen on yleensä kotikanaloissa, kotieläinpihoilla tai eläinten turvakodeissa. Niissä satunnaisella kävijällä on mahdollisuus nähdä, miten persoonallisia kanat ovat ja miten monipuolista ja mielenkiintoista niiden käyttäytyminen on. Nämä kohtaamiset kertovat kanoista yksilöinä, mutta ne jättävät piiloon sen todellisuuden, mistä kauppojen broilerituotteet ja kananmunat tulevat.
Kanat ovat nykyisin lähes täysin osa eläinteollisuutta, jossa niiden elämä kuluu ahtaissa ja virikkeettömissä halleissa jopa kymmenien tuhansien muiden kanojen ympäröimänä. Kaikki broilerit elävät halleissa, mutta munijakanoista osa elää yhä häkeissä.
Suomessa on lähes yksinomaan teollisen mittakaavan broilerintuotantoa, jossa 40-grammaiset tiput kasvavat reilussa viidessä viikossa 2,4 kilogramman painoisiksi teurasvaiheen linnuiksi. Juuri kauempaa ne eivät pystyisi elämäänkään, sillä kivut ja liikkumisen vaikeus tekevät niiden elämästä jo nuorena mahdotonta. Halleissa on hyvin ahdasta, sillä yhdellä neliömetrillä voidaan kasvattaa yli 16 broileria, jolloin yhden linnun käyttöön jää noin A4-paperiarkin verran liikkumatilaa.
Munijakanat elävät tuotannossa noin 1,5-vuotiaiksi, mutta elämänä sekään ei ole kummoista: tilat ovat ahtaita, on kyse sitten niin sanotusta virikehäkkituotannosta tai lattiakasvatuksesta. Ulos pääsevät ainoastaan luomukanat sekä ulkokanaloiden kanat. Munijakanat kärsivät ahtauden lisäksi myös sairauksista, joita kiivas munintatahti aiheuttaa.
Hen on tarinallinen elokuva kanasta, ja se saa varmasti herätettyä empatiaa ja kiinnostusta kanoja kohtaan. Toivottavasti päähenkilöiden ansiosta yhä useampi elokuvan nähnyt jättää broilerituotteet ja kananmunat ostamatta – silloin elokuva on kanojen näkökulmasta onnistunut tehtävässään. Jokainen kana ansaitsee tulla nähdyksi yksilönä, ei eläinteollisuuden nopeasti pyörivien rattaiden arvottomana osana.
Tiina Ollila, Animalian erityisasiantuntija & Laura Uotila, Animalian eläinsuojeluasiantuntija
Artikkeli on kirjoitettu yhteistyössä eläinoikeusjärjestö Animalian kanssa.