Suomen kaunein ja suurin elokuvafestivaali ilahduttaa jälleen elokuvan ystäviä, joita kokoontui loppuunmyydyn salin verran Bio Rex Lasipalatsiin syyskuisena iltana. Aulassa parveilevat ihmiset olivat hyväntuulisia ja festarifiilis näkyi ihmisten kasvoilta. Tunnelma oli odottava, sillä teatterissa oli pian alkamassa ensimmäinen avajaisgaalanäytös odotetusta queer-helmestä La bola negra. Kahden Javierin, Javier Ambrossin ja Javier Calvon, elokuva palkittiin Cannesissa parhaasta ohjauksesta.
Näytöstä pohjusti säveltäjä Ilari Heinilän ja The Black Lodge -yhtyeen viehkeä koko salissa suloisen dramaattisesti kaikunut musisointi. Musiikkiesitystä seurasivat toiminnanjohtaja Pauliina Ståhlbergin ja ohjelmistojohtaja Outi Rehnin avajaispuheenvuorot, joilla polkaistiin festivaali toden teolla käyntiin.
Ståhlberg korosti puheessaan elokuvakokemuksen yhteisöllisyyttä ja inhimillistä yhteyttä alati kehittyvän tekoälyn ajassa. Elokuvat syntyvät ihmisten käsissä, ihmisten kanssa ja ihmisten vuoksi.
”Se, mikä viimeistelee elokuvan, on yleisö. Te teette elokuvista kokonaisia. Elokuvat on tarkoitettu koettavaksi yhdessä”, Ståhlberg sanoi. Rehn muistutti, että festivaali haluaa nostaa valokeilaan erilaisia ja moninaisia ääniä, jotta maailma olisi kaikille parempi paikka. Elokuvalla on valtavasti voimaa ja valtaa: siksi tarvitaan rakkautta ja anarkiaa.
Avajaispäivänä koettiin myös jotain aivan uutta, kun R&A ja Ylen Dokkarifestivaali yhdistivät voimansa. Elokuvateatteri Gildassa esitettiin illalla kolme ensimmäistä jaksoa tuoreesta Keinaan, mee takas Somaliaan -dokumenttisarjasta. Paikalla oli liuta sarjan tekijöiden Abdirahman Keinaanin ja Hussein Hamsan perhettä ja ystäviä, mutta myös R&A-lipun haalineita. Juuressipsit ja popparit rapisivat yleisössä samalla, kun toimittaja Jaakko Keso haastatteli kaksikkoa ennen näytöstä.
Haastattelussa Keinaan ja Hamsa avasivat kokemuksiaan kahden kulttuurin välissä kasvamisesta ja dokumenttia tehdessä katseen kääntämisestä itseen. Kohdeyleisöä pohdittaessa keskiöön nousi etenkin se, miten sarja saadaan kiinnostavaksi suuremmalle yleisölle niin Suomessa kuin Somaliassakin. Siksi dokumentti tarjoaakin erilaisia asioita eri ihmisille.
”Joillekin se on peili, joillekin ikkuna”, Keinaan kiteytti osuvasti.
R&A Shorts: Outsider Art Festival esittää
Pertti Kurikan Nimipäivät -punkbändin parissa vuosia työskennelleet Pertti Kurikka ja Kalle Pajamaa ovat jälleen yhdistäneet voimansa. Pertti Kurikan alter ego Kalevi Helvetin varsin kansainvälisissä maisemissa koettuja seikkailuja luotaava trilogia sai maailmanensi-iltansa perjantaina 18.9. R&A:n ja Outsider Art Festivalin yhteisnäytöksessä.
Elokuvateatterille saapuessaan saattoi näyttelijäkuntaa tuntematon katsoja jo kuvitella sivuuttaneensa epähuomiossa pukukoodin, sen verran monta mielikuvituksellisesti pukeutunutta kanssaeläjää aulassa odotti. Trilogian lopputeksteihin mennessä oli katselijoista viimeisellekin käynyt selväksi, että kirjava joukko koostui roolivaatteisiinsa sonnustautuneista näyttelijöistä – mukaan luettuna alter egokseen verhoutunut pääosan esittäjä itse.
Outsider-taide – johon Kalevi Helvetti -trilogia lukeutuu – viittaa taiteeseen, joka on tehty pääasiassa muiden kuin koulutettujen taidealan ammattilaisten voimin. Näytöstä seuranneessa paneelikeskustelussa Pajamaa kertoi, että Outsider-tekeminen näkyy trilogiassa ennen kaikkea Kurikan kautta. Pääosanesittäjän jälki onkin vahvasti läsnä teoksessa. Kurikka ei ole tyytynyt loistamaan vain kameran edessä, vaan on iskenyt näppinsä kiinni myös ääninauhan ja juonen rakentamiseen.
R&A Talks x The Ulkopolitist: The Red Hangar
Kansainvälisen politiikan ilmiöihin ja Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan pureutuva The Ulkopolitist -verkkomedian ja R&A:n yhteistyössä toteuttama paneelikeskustelu muistutti taiteen merkityksestä vastarinnan muotona. Chilen sotilasvallankaappausta kuvaavan The Red Hangar -elokuvan jälkeen käyty keskustelu jatkui näytöksen tunnelmissa painokkaana.
Vuoden 1973 vallankaappaus oli seurausta tilanteesta, jossa kansalaisten “todellisuuskuva hajosi kahtia ja tilanne kärjistyi”, kuten Latinalaiseen Amerikkaan erikoistunut Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Ella Virtanen tilanteen kiteytti. Virtasen mukaan elokuva konkretisoi tilanteen hyvin: noin kahden vuorokauden ajanjaksoon sijoittuva elokuva näytti, kuinka julkinen tila muuttuu täysin, kun yhteiskuntasopimus menee rikki. Lopputuloksena on raakaa väkivaltaa.
Hirmuhallintoon luisuminen alkaa keskustelun edetessä kuulostaa pelottavan helpolta. Vallankaappauksen myötä Chilestä paennut tutkija Alfonso Padilla kertoi tavoitteiden olleen aluksi jalot: “Tavoite oli demokraattinen hallitus, joka auttaisi köyhiä”. Kylmäävyyskierroksia nostattivat yhtäläisyydet tähän päivään. Padilla on nuoruudessaan saanut todistaa äärivasemmiston valtakautta ja nyt hän katsoo vierestä, kuinka äärioikeisto kasvattaa voimaansa.
Kuten The Red Hangarissa, eivät Virtasen mukaan ihmiset myöskään todellisessa elämässä ymmärrä, mitä äärioikeiston valtaan päästäminen todella tarkoittaisi. Hän viittaa tutkimuksiin, joissa äärioikeiston äänestäjät eivät oikeasti kannata väkivaltaa, johon sen edustajat syyllistyvät. Elokuvilla on roolinsa ääriliikkeiden valtapyrkimysten suitsinnassa. The Ulkopolitist ry:n puheenjohtaja ja keskustelun moderaattorina toiminut Tomi Kristeri kuvaa, kuinka elokuvien avulla harjoitetaan muistamisen politiikkaa, kun historian kauhujen ei anneta unohtua.
Jouduttuaan vallankumouksen myötä vankilaan Padilla sai todistaa omin silmin taiteen voimaa vastarinnan muotona. Padilla opetti kymmeniä ihmisiä soittamaan kitaraa ja perusti peräti lauluryhmän. Taide oli keino ylläpitää toivoa. Hän kuvaa, kuinka jokainen taiteen nimissä tehty teko oli voitto diktatuurista, sillä taide oli merkki ihmisen toimijuudesta, jota sortohallinto ei ollut kyennyt nujertamaan.
R&A x Puistokatu 4: Everybody to Kenmure Street
Perjantai-iltapäivällä syyskuista sadetta pääsi pakoon tämän vuoden Puistokatu 4:n ilmaisnäytökseen, joka keskittyi yhteisön voimaan aktivismissa. Puistokatu 4:n iki-ihanan puuhuvilan täydessä salissa nähtiin Felipe Bustos Sierran ohjaama aktivismidokkari Everybody to Kenmure Street. Näytöksen jälkeen Puistokatu 4:n jäsenet, Pihla Soinnunmaa ja Siiri Hänninen, kommentoivat elokuvaa ja yhteisön merkitystä Stansvikin metsän suojelussa yhdessä Puistokatu 4:n toiminnanjohtaja Minttu Jaakkolan kanssa.
Everybody to Kenmure Street kertoo yhteisön vastarinnasta maahanmuuttoviraston ratsiaa vastaan Glasgown Kenmure Streetillä vuonna 2021. Dokumenttielokuva kuvaa yksityiskohtaisesti ja ihmisläheisesti tapahtumien kulkua, mutta myös sitä, miten yhteisön jäsenet järjestäytyvät vastustamaan naapureidensa karkoitusta. Keskeisinä teemoina ovat kansalaisaktivismi ja sen historia Skotlannissa, yhteisön ja verkostojen voima sekä rakkaus ja toisista ihmisistä välittäminen.
Näytöksen jälkeinen tunnelma oli liikuttunut ja lämminhenkinen, ja salin täytti puheensorina elokuvan teemoista. ”Tosi koskettunut ja sit tosi väkevä”, Soinnunmaa kommentoi elokuvan jälkeisiä fiiliksiä ja sen kuvausta aktivismista. Hänninen samaistui aktivismin kuvaukseen ja linkitti sen muun muassa Palestiina-aktivismiin Suomessa ja Saksassa. Lisäksi elokuva tarjosi tärkeän ja koskettavan esimerkin kansalaisaktivismin ja vastarinnan onnistumisesta.
Soinnunmaan mukaan elokuvassa tiivistyi monta asiaa, joita Stansvikissä on ollut esillä, kuten se, miten kaikille yhteisössä löytyy roolit. Muutama rohkea ihminen, joka vaikka sukeltaa pakettiauton alle tai kiipeää puuhun, voi saada aikaan ison lumipalloefektin samalla kuin toiset laittavat verkostoilleen viestiä tai hakevat kaupasta ruokaa mielenosoittajille.
Rakkaus on Kenmure Streetin yhteisön keskiössä, ja rakkaus Stansvikiä kohtaan on myös ollut Soinnunmaan aktivismin ajava voima. Tunne siitä, ettei asioita voi muuttaa voi olla lamaannuttava, mutta muutos on kuitenkin mahdollista pienienkin tekojen kautta. Hänninen kannusti yleisöä myös uudelleenkuvitteluun ja uskomaan siihen, että asiat voi päättää toisella tavalla.
R&A Talks x Animalia: Kana
Kana-elokuvan jälkeisessä keskustelussa Animalian eläinsuojeluasiantuntija Laura Uotila, eläinten roolia kameran edessä tutkinut Pinja Mustajoki ja Animalian erityisasiantuntija Tiina Ollila pohtivat, voiko ihminen todella tehdä elokuvan eläimen näkökulmasta. Elokuvan seikkailutarina on ihmisille tyypillinen lähtökohta tarkastella eläimiä. Mustajoen mukaan eläin nähdään elokuvissa usein objektina ja vaikka kamera fyysisesti laskettaisiin kanan perspektiivin, ei se vielä tarkoita, että ollaan eläimen mielen sisällä. Tarinasta voi saada myös vaikutelman, että käsikirjoitus olisi laadittu alun perin ihmisille, mutta lopulta päähenkilö olisi vaihdettu kanaksi. Uotila toivoikin, että eläin olisi tarinan keskiössä eikä ihmisten tarinaan lisätty osa.
Vaikka elokuvan tapa inhimillistää eläimiä herätti panelisteissa kritiikkiä, totesi
Mustajoki, että inhimillistämisellä on myös paikkansa: se herättää empatian muunlajisia kohtaan. Vaikka elokuvan ohjaaja on Uotilan mukaan kieltänyt kyseessä olevan eläinoikeusteos, ei se silti sulje pois kritiikkiä eläinten kaltoinkohtelua kohtaan. Dramaattisista juonikuvioistaan huolimatta – tai juuri niiden ansiosta – katsojan sympatiat kohdistuvat näytöksen ulkopuolella surutta sorrettuihin muunlajisiin.
Panelistit ovat yhtä mieltä siitä, että dramatisoidussa seikkailuelokuvassa piilee voimaa yhteiskunnalliseen muutokseen siinä missä shokkimateriaalilla kyllästetyssä dokumentissakin. Ensimmäinen vetää puoleensa myös sellaisia yleisöjä, jotka saattaisivat teurastusmateriaalille altistuessaan sulkea silmänsä ja kieltää raa’an totuuden.
