Joskus – etenkin teatterissa saadun – elokuvakokemuksen jälkeen maailma, kaupungin valot, tuuli kasvoilla, vanhalla pyörällä pyöräileminen tai yksiön pimeässä unen rajalla häilyminen tuntuvat uudelta, erilaiselta. Maailmassa on huomaamattomia voimia, joille elokuva voi saada meidät taas alttiiksi. Adamsin perheen Mother of Flies, Eduardo Casanovan Silencio ja Jane Schoenbrunin Teenage Sex and Death at Camp Miasma ovat elokuvia toisaalle menemisestä, tuntemattomille mutta tuntuville voimille antautumisesta, kun toisteisuuden, perinteisen ja selitettävissä olevan turruttava hyödyttömyys käy liian puristavaksi. Niissä antaudutaan noituudelle, tuntemiselle, kuolemalle ja elokuvalle.
Mother of Fliesissa Mickey ei ole saanut selitettävissä olevilla lääketieteellisillä keinoilla toimivaa hoitoa syöpäänsä, joten hän turvautuu todellisen ja epätodellisen rajalta löytyvään apuun. Isänsä kanssa hän menee syrjässä asuvan Solvig-parantajan luokse. Solvig on yhtä luonnon (etenkin kärpästen) kanssa – kuin menneisyydestä mutta tässä ja nyt.
Silenciossa vampyyriperheen sukupolvet elävät Mustan surman ja HIV-epidemian aikakausina. 1300-luvulla yksi sisaruskatraasta, Veronica, on rakastunut ihmismieheen, ja haluaisi elää ihmisenä, mutta suunnitelma niin sanotusti kariutuu. 1990-luvun taitteessa Veronican tytär Malva haluaa lähentyä ihmisten maailman kanssa sen täydessä tuntuvuudessaan. Hän haluaa hylätä vampyyrien periaatteet ja antautua (vaaralliseksi väitetylle) ulkomaailmalle, päivänvalolle, ihmismäiselle elämälle ja tuntemisen tuntemattomalle.
Teenage Sex and Death at Camp Miasmassa elokuvantekijä Kris Williams menee vierailulle Camp Miasma –slasher-elokuva-franchisen entisen päätähden Billy Presleyn luokse sarjan ensimmäisten elokuvien kuvauspaikalle. Kris on etääntynyt itsestään ja kehollisesta, kokonaisvaltaisesta tuntemisesta haudattuaan itsensä elokuvien, maailman ja omien halujensa representaatioiden ja symboliikkojen moraalisuuden pakonomaisen analyysin alle. Billyn kanssa yhdessä aikaa viettäessään Kris kuitenkin antautuu omille ”ongelmallisillekin” haluilleen ja elokuvan voimalle.
Elokuva ei tapahdu vain valkokankaalla, se ei ole vain kuvia, jotka viittaavat johonkin itsensä ulkopuoliseen, se ei ole vain symboliikkaa tai representaatiota. Myös elokuvan tuntemattomille mutta tuntuville voimille voi antautua. Eläminen on tuntemista. Onko elokuva elävä kuva, jos sen ei anna tuntua?
”Sisäpuoli, ulkopuoli. Täysi, tyhjä. Turvallinen, myrkyllinen. …” Mantramaisena vyöryvä filosofi Paul B. Preciadon kirja Dysphoria Mundi on kuin aukeava vyyhti, jossa dikotomiat ja kategoriarajat vääntyvät vieraiksi. Preciado kirjoittaa paljosta mutta muun muassa covid-19-pandemian ja HIV-epidemian yhtäläisyyksistä ja siitä, miten 2020-luvun viraali aikakausi voi horjuttaa länsimaista yhteiskuntaa. Covid-19-pandemia on mahdollistanut valvontayhteiskunnan kiihtyvän eskaloitumisen todellista ja virtuaalista läpileikkaavaksi ”petroseksorodulliseksi” ”nekrokapitalistiseksi” järjestelmäksi. Preciado käsitteellistää 2020-luvun yhteiskunnallista murrosta, kiihtyvää fasismia, sen – lockdownin kaltaista – kehossa aiheuttamaa puristuksen tunnetta ja siitä seuraavaa halua kohti toisenlaista maailmaa vallankumouksellisena voimana, ”maailmandysforiana” (dysphoria mundi).
Preciado toistaa läpi kirjansa litaniaa binäärisistä kategorioista: ”… Miespuolinen, naispuolinen. Valkoinen, Musta. Kotimainen, ulkomainen. Kulttuuri, luonto. Ihminen, eläin. Julkinen, yksityinen. Orgaaninen, mekaaninen. Keskus, laitamat. …” Jokaisen toiston myötä dikotomioiden valta näyttäytyy hatarampana. Lopulta en lukijana edes vaivaudu lukemaan dikotomiarimpsua – kiinnostavampaa on, miten dikotomiat horjuvat, miten elämä, keho, aistit, seksi, valvonta, totuus ja niin edelleen ovat ”sijoiltaan” (out of joint). Tässä tekstissä elokuva on sijoiltaan.
”… Täällä, siellä. Analoginen, digitaalinen. Elävä, kuollut.” Kuvavirta, eritevirta, liha, elokuva. Kategoriarajat horjuvat, elokuva sekoittuu kehoon, eritevirrat sekoittuvat kuvavirtoihin, välissämme ei ole valkokangasta, rajat ovat huokoisia ja vuotavia, lämmin elin puristaa ulos uuden elokuvan, jossa minä olen sinä ja sinä olet minä. Tappaja, tapettu. Täällä, siellä. Elävä, kuollut. Elokuva, katsoja, tekijä, kokija. Camp Miasmassa, Mother of Fliesissa ja Silenciossa kurotetaan rajojen väleihin halkaisten ne avoimiksi kuin ihon pinnan, avaten elimen, josta jotain uutta pursuaa ulos.
Katsotko elokuvaa sen ulkopuolelta vai oletko sen sisällä?
Kärpäset ryömivät ikkunalasia vasten ja ne ryömivät sinun ihollasi. Peitän sääreni, etteivät Mother of Fliesin kuvat pääsisi li(i)aksi iholleni. Mutta elokuvan erityislaatuinen tunnelma ja kuhisevat ja kahisevat kuvat pääsevät minuun silti. Elämän ja kuoleman, todellisen ja epätodellisen rajat horjuvat: Solvig on ja ei ole, hän on menneestä ajasta ja nyt. Isällä on suu täynnä kärpäsentoukkia mutta ei ehkä ollutkaan. Kuollut rinta on ohdake – ei, se olikin vain leikkaus, mutta leikkaus ei jättänyt haavaa. ”Me uskomme.” Myös unelta vaikuttava voi vaikuttaa todelliseen. Rajojen yli voi kulkea.
Nesteitä ja lihaa. Nesteitä ja lihaa ja sairaus. Sisäpuoli, ulkopuoli. Sairas, terve, immuuni, altis. Tauti, sairaus, ihminen, toinen, rutto, HIV, hiljaisuus, kuolema. Tartutettu, tartuttaja. Menneisyys, tulevaisuus, nykyisyys, nykyisyys. Vampyyri, ihminen. Neula lävistää ihon/valkokankaan pinnan. Se kulkee kategorioiden rajapinnan lävitse, työntää ulkopuolen sisälle ja tuo sisäpuolen ulos. Veri, myrkky, huume, virus, lääke, tuntu, tunne, totuus. Kuka on ihminen, kuka on syytön, kuka on immuuni?
Silenciossa mennyt sekoittuu nykyisyyteen, veri roiskuaa valtoimenaan musikaalisessa hetkessä aikakausien rajalla ja saa elokuvan voimat nousemaan erityisellä tavalla valkokankaalle. Inhimillinen ja ei-inhimillinen keho kietoutuvat toisiinsa. Vain toinen on kuvassa, vain toisen voi representoida filmillä, vain toinen tuntee, mutta myös toinen voi antautua tuntemaan. Tunteminen ei ole sairaus. Kuka tartuttaa kenet? Ehkä kaikki olikin vain unta, ja Diego Serrano nousee jälleen. Mutta myös unelta vaikuttava voi olla totta.
Camp Miasmassa Little Death nousee jälleen järven pohjasta tappaakseen, ja se ei ole unta, se ei ole symboliikkaa, ei vertauskuva eikä representaatiota. Se ei ole elokuvaa mutta se on nimenomaan elokuvaa, totisinta totta mutta ehkä silti vain leikkiä. Kuten Jane Schoenbrunin aiemmissakin elokuvissa, on Camp Miasman keskiössä todellisen ja virtuaalisen välisen rajan hämäryys. We’re All Going to the World’s Fairissä internet kurottaa teinin ullakkohuoneeseen, ja teini katoaa osaksi internetiä: todellisuuden häilyminen on uhkaavan tuntuinen, outo. I Saw the TV Glow’ssa todellinen minä ei ole tosimaailmassa vaan toisaalla, ja tosimaailma puristaa todellisuuden ahtaalle kunnes se purkautuu, keho, jossa todellisuus elää, halkeaa ulkoisten ja sisäisten voimien välisessä puristuksessa.
Schoenbrunin elokuvia voisi käsitteellistää metaforina esimerkiksi transitiosta, mutta minulle niissä on ennen kaikkea vaikuttavinta se, miten ne tuntuvat. Ne vaikuttavat representaation ulkopuolelle tai laitamille jäävillä intensiteeteillä, jotka työntyvät lävitseni. Ne jättävät jotain sisäpuolelleni ja vetäisevät jotain sisälleni tukahtunutta liikkeelle ja irti – levää keihään pinnasta, raskaan metallisen veren ulos rinnasta. Elokuvakokemus jättää jäljen kehoon.
Etenkin Camp Miasmassa etäännytään representaation hegemoniasta: elokuvassa elokuva ei ole representaatioiden ja symboliikan summa. Se vain on. Se ei ole liikkuva kuva vaan eletty kuva, kokemuksen intensiteettien sikermä. Todellinen ei ole harson takana, se on tässä ja nyt, täällä ja siellä, silloin ja nyt ja aina ja ei koskaan. Et ole immuuni representaatiolle tai katseen tarjoaman turvallisen etäisyyden houkutukselle. Törmäyttämällä todellisen ja virtuaalisen yhteen, Camp Miasma virittää katsojan alttiiseen tilaan, jossa elokuva pääsee lähelle kehoa. Siinä on epäselvää, missä elokuva loppuu ja toinen alkaa, todellisuudesta puhumattakaan. Kuka katsoo? Kuka on katsottu? Elokuva on sijoiltaan. Katsoja on sijoiltaan. Samastuminen on sijoiltaan.
Kehon pinta, sisälmykset. Yläruumis, alaruumis. Little Death leikkaa irti ja erilleen toisistaan asiat, jotka määrittävät toisensa vastakohtaisuudellaan: katsoja, katsottu; jahtaaja, jahdattu; tappaja, tapettu. Ne voi ommella tiukasti kiinni toisiinsa, ylähuulen voi ommella kiinni alahuuleen. Neula runnoo pysähtymättä tiensä huulten ympäri – yli, läpi, läpi, yli, läpi, läpi. Ompeleet sulkevat uhkaavan, vaarallisen, uhmakkaan tilan, jonka vastaparien irrottaminen toisistaan on paljastanut, hiljentää sen. Hiljaisuus = kuolema. Vastarinta ei pääse purskahtamaan liikkeelle kiinni ommeltujen dikotomioiden välistä.
Mutta Camp Miasma on myös elokuvan puhdasta riemua, veren ilotulitusta. Oikeastaan siinä ei ole kyse dikotomioiden erilleen halkaisemisesta (vaikka ihmisiä haljotaan senkin edestä), vaan niiden yhteen törmäyttämisestä planetaarisesti pyörivällä vetovoimalla, joka murskaa niiden elementit osaksi toisiaan. Ulkopuoli ei jää – eikä sisäpuoli käänny – ulkopuolelle, vaan ne muodostuvat uudeksi kappaleeksi, jossa sisäpuolen ja ulkopuolen välillä ei ole rajoja vaan rakoja. Näistä representaation väleihin jäävistä raoista elokuva vaikuttaa ja tuntuu sanattomalla voimallaan, ja tunnuissa on tietoa.
Anna elokuvan työntyä sisällesi kuin järvestä kohonnut keihäs. Anna sisäisen tihkua ulkopuolelle. Kuole vähän, herää eloon. Ei ole liian myöhäistä; dysphoria mundi.
Usva Sylvia Saloheimo
Kirjoittaja on elokuvatutkimuksen kohta-maisteri, joka kirjoittaa elokuvasta liminaalista opintojen jälkeisestä tilasta, jossa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus vaikuttavat yhtälailla epämääräisiltä, vaikeasti sanallistettavilta mutta kehossa vähän ahdistavana tuntuvilta konsepteilta.
Lähteet:
Elokuvat
I Saw the TV Glow. Ohjannut Jane Schoenbrun. 2024; Yhdysvallat; Fruit Tree / A24. 100 min.
Mother of Flies. Ohjannut John Adams, Toby Poser ja Zelda Adams. 2025; Yhdysvallat; Wonder Wheel Productions / Shudder. 92 min.
Silence (Silencio). Ohjannut Eduardo Casanova. 2025; Espanja; Gamera Studios / Aboyo Positivo. 58 min.
Teenage Sex and Death at Camp Miasma. Ohjannut Jane Schoenbrun. 2026; Yhdysvallat; Plan B / Mubi. 112 min.
We’re All Going to the World’s Fair. Ohjannut Jane Schoenbrun. 2021; Yhdysvallat; Dweck Productions / Utopia. 86 min.
Kirjallisuus
Ahmed, Sara. 2018. Tunteiden kulttuuripolitiikka, suomentanut Elina Halttunen-Riikonen. Niin & Näin.
Herzog, Amy. 2010. Dreams of Difference, Songs of the Same: The Musical Moment in Film. University of Minnesota Press.
Hongisto, Ilona ja Kaisa Kurikka. 2016. “Esipuhe: Muuri ja murros.” Teoksessa Toisin sanoin. Taiteentutkimusta representaation jälkeen, toim. Ilona Hongisto ja Kaisa Kurikka, 7–18. Eetos.
Marks, Laura U. 2000. Skin of the Film: Intercultural Cinema, Embodiment and the Senses. Duke University Press.
Preciado, Paul B. 2025. Dysphoria Mundi: A Diary of Planetary Transition. Fitzcarraldo Editions.
The Conspiratorial Association for the Advancement of Cultural Degeneracy. 2021. ”A Dialogue on Deleuze and Gender Difference.” Teoksessa Transgender Marxism, toim. Jules Joanne Gleeson ja Elle O’Rourke, 200–3. Pluto Press.