Elokuva on aikansa kuva, todellisuuden peili. Erinäisten aikakausien henget – aatteet, ilmapiirit, jaetut kokemukset ja kriisit – tulevat talletetuiksi elokuvaan, muiden taiteenlajien ohella. Ekokriisi, aikamme eittämättä monimutkaisin ja laajimmin jaettu uhka, määrittää vuosi vuodelta elinolosuhteidemme lisäksi yhä enemmän myös sitä, millaisia elokuvia teemme.
Mutta mitä voimme odottaa elokuvalta ekokriisin aikakaudella? Ainakin ekokriisin tunnustamista: on hyväksyttävä ja otettava huomioon, että ihmistä laajempi olemassaolomme on uhattuna. Itse toivon myös ekokriisiin kytkeytyvien valtasuhteiden kriittistä tarkastelua, näkökulmien nyrjäyttämisiä ja suhteisuuksiemme monimutkaisuuden tutkiskelua; jotain mihin politiikka ja julkinen keskustelu aiheesta ei kovin usein luontonsa vuoksi kykene.
Keskeinen osa tarvittavaa muutosta on lajirajat ylittävien suhteidemme radikaali uudelleenpohdinta. Minkälaiseksi miellämme osamme elonkirjossa? Millaisia ovat moraaliset velvollisuutemme suhteessa toisenlajiseen elämään? Millä tapaa ymmärrämme elämämme olevan kytköksissä muuhun elämään?
Onneksemme meidän ei tarvitse tänä syksynä pohtia näitä suuria kysymyksiä yksin, vaan voimme kulkea lajin huokoisille rajapinnoille yhdessä, kollektiivisia unia nähden Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin Toisenlajiset-sarjan siivittämänä.
Jäättömiä karhuja, maattomia alkuperäisasukkaita
Sekä ekokriisin että kolonialismin vaikutuksia lajirajat ylittäviin suhteisiin käsittelee luontodokumenttigenreä uudelleen määrittelevä elokuva Nuisance Bear (2026). Jääkarhujen ja ihmisten – sekä inuiittien että valkoisten asuttajien – yhteiseloa Hudsoninlahdella seuraava elokuva rakentaa kokonaisvaltaisen kuvan siitä, miten lähtemättömästi molempien lajien elämä alueella määrittyy suhteessa toiseen, sekä kolonialistiseen sortoon.
Alueella lajirajat ylittäviä suhteita ei ole mielekästä tarkastella ilman kanadalaisten asuttajakolonialismin vaikutusten huomioimista. Dramaattiset vaikutukset koskettavat yhtä lailla jääkarhujen kuin myös inuiittien elämää. Asuttajien leviämisen ja maisemien muokkaamisen myötä jääkarhujen elinympäristö on muuttunut ja ihmishäiriötön elinpiiri kaventunut. Suomalaistenkin Saamenmaalla harjoittaman assimilaatiopolitiikan – eli tosiasiallisemmin alkuperäisväestön kulttuurin väkivaltaisen kuihduttamisen – logiikat ovat puolestaan olleet katkomassa inuiittien elämäntavalta juuria.
Ennen ilmaston dramaattista lämpenemistä jääkarhut viettivät suuremman osan vuodesta jäätyneellä Hudsoninlahdella, mikä tarkoitti rauhaisampaa eloa sekä jääkarhuille että alueen ihmisille. Ihmisnäkökulmasta käsin jääkarhuista on tullut yhtäältä riesa, toisaalta turisteja kutsuva vetonaula. Asuttajien luodessa infrastruktuuria jääkarhupopulaation hallinnan ja tuotteistamisen ympärille, haittavaikutukset ovat valuneet rannikkoa pitkin pohjoiseen inuiittien asuinmaille, Arviatin alueelle. Jääkarhujen alati voimakkaampi läsnäolo Arviatin alueella on vaaraksi inuiiteille, joilla ei ole resursseja saati tahtoa vastaavanlaisen jääkarhuihin kohdistuvan valvonnan ja hallinnan ylläpitämiseksi. Elokuvan kertojaäänenä toimiva inuiitti Mike Tunalaaq Gibbons kuvaa suhtautumistapojen eroja jääkarhuihin osuvasti:
“Turistit tulevat, koska he haluavat nähdä karhun. He uskovat, että jääkarhut ovat kuolemassa sukupuuttoon. He haluavat nähdä karhuja luonnossa vielä ennen kuin on liian myöhäistä. Inuiitti ei ikinä sano, että ‘haluan nähdä jääkarhun.’ Jos sanot, saatat kohdata sellaisen kun vähiten odotat.”
Elämää välitilassa
Hudsoninlahden rannikon jääkarhujen on ollut pakko sopeutua alueen muuttuviin elinolosuhteisiin. Sopeutumisen myötä he pelkäävät ihmistä yhä vähemmän ja ovat alkaneet elämään ihmisasutusten liepeillä. Heistä on tullut niin kutsuttuja liminaalieläimiä, ihmisten läheisyydestä hyötyviä toisenlajisia eläimiä. Filosofit Sue Donaldson ja Will Kymlicka määrittelevät uraauurtavassa Zoopolis: A Political Theory of Animal Rights -teoksessaan (2011) liminaalieläimen tarkoittavan eläintä, joka jakaa elinpiirinsä ihmisten kanssa, vaikka ei ole kesytetty. Liminaalieläin ei siis sopeudu tavanomaiseen toisenlajisia eläimiä jaottelevaan kesy–villi-kahtiajakoon.
Myös toinen sarjan elokuvista kertoo jonkin sortin liminaalieläimyydestä, välitilassa elämisestä. Jossain dokumentin ja fiktion välisillä vesillä unenomaisesti lipuva Sirens Call (2025) kuvaa merenväkeen (merfolk) identifioituvan Unan kuulumattomana ajelehtimista läpi Yhdysvaltojen neonväreissä vilkkuvien keinotekoisten kaupunkien ja helleaaltojen armottomuudesta keltaisena hohkaavien aavikkomaisemien. Omien sanojensa mukaisesti Una on hybridi, vain osittain ihminen. Kun hän syntyi ensimmäisen kerran, aavikot olivat vielä meriä. Oli kimeerejä – eläinten ja ihmisten, koneiden ja kehojen yhdistelmiä.
Unan puheiden taustalla voi kuulla kaikuja feministisen tieteentutkijan Donna Harawayn A Cyborg Manifeston (1985) äänestä: “Kyborgi on kyberneettinen organismi, koneen ja organismin hybridi, sekä sosiaalisen todellisuuden että tieteisfiktion olento.” Nyky-Yhdysvaltojen marginalisoitujen ryhmien sosiaalinen todellisuus on kuitenkin niin julman näköalaton, että poliittinen mielikuvituskin on henkihieverissä kuin kala kuivalla maalla. Sirens Call kuitenkin onnistuu elokuvallisen mielikuvituksen avulla osoittamaan kyborgimanifestia mukaillen, että “raja tieteisfiktion ja sosiaalisen todellisuuden välillä on optinen illuusio”. Elokuva kulkee omia unenomaisia polkujaan sosiaalisia todellisuuksiamme määrittävien rajojen ja kahtiajakojen tuolla puolen. Sekä lajin että muiden sosiaalisia todellisuuksiamme tuottavien erontekojen, kuten sukupuolen, seksuaalisuuden ja rodun, keinotekoinen ja huokoinen luonne paljastuu. Jos vielä kysyt “mikä ihmeen merenolento”, saat vastaukseksi “mikä ihmeen ihminen”.
Kollektiivista kehkeytymistä, sotkuisia kytköksiä
“Ei ole eroa meidän ja luonnon välillä. Kaikki on kytköksissä toisiinsa. Tämä tarina karhusta on tarina meistä”, toteaa Tunalaaq Gibbons Nuisance Bearin ääniraidalla. Myös Una kertoo “kehittyneensä toisessa ajassa, jossa kaiken mielletään olevan kytköksissä toisiinsa”.
Käsitys kaiken kytköksisyydestä, olevaisen kollektiivisesta kehkeytymisestä, kääntää päälaelleen ekokriisin taustalla olevan maailmankuvan: se nyrjäyttää sijoiltaan ja tekee merkityksettömiksi hierarkkiset kaksinapaisuudet, joille systemaattinen sorto perustuu. Ei enää ihminen yli eläimen, kulttuuri yli luonnon, mieli yli kehon.
Tästä maailmankuvallisesta muutoksesta puhutaan länsimaisessa akateemisessa kontekstissa uusmaterialismina. Uusmaterialismi kiinnittää huomionsa maailman sosiaalisen rakentumisen sijaan sen materiaaliseen rakentumiseen. Subjektien ja objektien sijaan tutkimuksen keskiössä ovat materiaaliset virtaukset, jotka ylittävät kulttuuris-kielelliset kaksinapaisuudet mukaan luettuna elollinen–eloton eronteon.
Alkuperäiskansatutkija Kim TallBear on kuitenkin muistuttanut, että tämä maailmankuvallinen muutos ei ole yhtä lailla uusi kaikille. TallBearin mukaan heidän – Amerikan alkuperäisväestön – keskuudessaan vastaavankaltainen maailman ymmärtämisen tapa on jo lähtökohtaisesti osana suhteutumista maailmaan. Heidän maailmankuvansa mukaan olemme kietoutuneet likeisiin suhteisiin ei-inhimillisten olentojen kanssa.
Siinä missä TallBear peräänkuuluttaa tieteen kolonialistisen luonteen purkamista, osallistuu Nuisance Bear puolestaan luontodokumenttien kolonialistisen perinnön purkamiseen. Luontoa ja sen toisenlajisia eläjiä ei esitetä jonakin etäisenä ja irrallisena, kameralla siististi vangittavana kohteena. Sen sijaan inuiittien, asuttajien, turistien, jääkarhujen ja muiden eläinten väliset suhteet esitetään sotkuisesti toisiinsa kytkeytyvinä. Lainaten Harawayn vastakkainasetteluja purkavia termejä, Nuisance Bear piirtää kuvan Hudsoninlahden luontokulttuureista (naturecultures) ja sen kumppanilajeista (companion species).
Länsimaisen tieteen maailmankuvan kehityksestä kertoo sarjan elokuva Silent Friend (2025). R&A-yleisölle jo tutun unkarilaisen Ildikó Enyedin (Kosketuksissa R&A 2017) uutuus kuvaa ihmisten ja kasvien välisiä suhteita akateemisessa ympäristössä kolmena eri aikana. Viime vuosisadan alkuun, 1970-luvulle ja koronapandemian aikaan sijoittuvien tarinakerrosten kautta rakentuu kuva kasvitieteen murroksista.
1900-luvun alun maskuliinisessa miljöössä Carl von Linnén kasvimaailman taksonomiseen hallintaan ja järjestykseen alistava perintö elää vahvana, kun taas koronapandemia mahdollistaa tavallisesti vauvojen aivoja tutkivalle neurotieteilijälle Tony Wongille (Wong Kar-Wain luottokasvo Tony Leung Chiu-wai) luovia tutkimuskokeiluja kohti puiden sisäistä elämää. Siinä missä von Linné ja hänen akateemiset jälkeläisensä pyrkivät tekemään selkoa kasvien maailmasta asettamalla ne ihmislähtöiseen kielelliseen järjestelmään, tohtori Wong vaalii puolestaan herkkyyttä ja valppautta ihmetellessään läpi elokuvan aikatasojen päähahmoksi kasvavan Ginkgo biloban eli neidonhiuspuun tapaa suhteutua maailmaan. Kohtaus tohtori Wongista istumassa aivotoimintaa mittaava myssy päässään yhtä lailla anturivyön halauksessa olevan Ginkgon sylissä on kyborgistinen ja lajihierarkioita purkava kuva luontokulttuurisesta yhteentulemisesta – sekä lajien kumppanuudesta, joka vaalii samanaikaisesti yhtäläisyyksien ihmettä ja eroavaisuuksien ylitsepääsemättömyyttä.
Elokuvallisen mielikuvituksen siivittämiä näkökulman muutoksia
Läpi historiansa elokuva on kyennyt lukemattomin luovin tavoin sukeltamaan niin tutun kuin vieraan kokemusmaailman syvyyksiin. Tästä syystä elokuva muiden tarinankerronnan muotojen ohella luo merkittäviä väyliä empaattisen käsityskykymme laajenemiselle.
Kuten filosofi ja eläineetikko Bernard E. Rollin (2013) toteaa, ei meillä ole tieteellisesti katsottuna sen luotettavampaa väylää päästä käsiksi muiden ihmisten kuin muiden eläinten kokemuksiin. Rollinin mukaan joudumme väistämättä nojautumaan “minällistämiseen”, eli “oman mentaalisen elämän yleistämis[een] muihin yksilöihin”. Jotta voimme hahmottaa lajirajat ylittäviä suhteisuuksiamme uusin silmin, onkin ensisijaisen tärkeää antaa tuon elokuvallisen mielikuvituksen vaeltaa myös ei-inhimillisiin mieliin ja kokemuksiin, muunlaisiin olemassaolemisen tapoihin.
Elokuvan kyvyn toisenlajisen mielen ja kokemusmaailman kuvittelemiseen vie äärimmilleen sarjassa esitettävä Good Boy (2025). Elokuva edustaa lähtöasetelmaltaan perinteistä kummitustalokauhua, mutta kauhun kokemus välittyy pörröisen ja uskollisen ystävämme, koiran näkökulmasta. Tarina saa alkunsa, kun Indy-koira lähtee psyykkisesti pahoinvoivan ihmistoverinsa Toddin kanssa tämän suvun hylättyyn taloon, jossa menneisyyden haamut tunkevat kaikenkarvaisten ihojen alle.
Good Boy on kerrottu täysin Indyn näkökulman ja kokemusmaailman kautta. Katsoja näkee, kuulee ja kokee maailman ja sen kauhut Indyn kautta. Maailma hahmottuu nelijalkaisesta ja maanmyötäisemmästä visuaalisesta näkökulmasta. Myös koirien erilaista, erityisesti hajuille ja äänille huomattavasti herkempää aistimaailmaa on pyritty tavoittamaan Indyn maailman hahmottamisen kautta. Koirille yleisesti mielletty aistivalppaus ja -herkkyys toimiikin kauhugenren yhteydessä oivaltavana lähtökohtana aineettoman aistimiseen, jossa pahuus tekeytyy todeksi erilaisen sensorisen kokemuksen välityksellä.
Myös Nuisance Bear hyödyntää elokuvan audiovisuaalista keinopalettia rohkeasti toisenlajisen kauhun kokemuksen kuvittelemiseen. Kun jääkarhuja kontrolloivat viranomaiset ampuvat heidän arvionsa mukaan liian lähelle ihmisasutusta vaeltaneeseen jääkarhuun tajunnan hämärtävän annoksen nukutusainetta, koemme tämän tajunnanmuutoksen elokuvan audiovisuaalisen kerronnan kautta. Ääniraita supistuu jääkarhun kehollisen kokemusmaailman ympärille, kun kuulemme hänen vähitellen raskautuvan hengityksen sekä painavan sydämensykkeen – ikään kuin olisimme itse karhun nahoissa. Hengitys, sydämen lyönnit, maailma ympärillämme hidastuvat. Käymme huojuen istumaan… Löydämme itsemme heinikosta pitkältään… Maailma ympärillämme pimenee.
Viimeistään Silent Friend onnistuu osoittamaan sen, miten radikaaleihin näkökulman muutoksiin elokuva on mediumina kykenevä. Elokuva on täynnä erilaisia visuaalisia ja kokeellisia kasvien maailman representoimisen tapoja aina mikroskooppisista lähikuvista aikaviivekuviin (timelapse) ja maanalaisiin kuviin juuristoista. Usein kasvit ovat otosten tarkkuusalueella, ihmisten abstrahoituessa elokuvan kasvikatseen taustakankaaksi. Aikaviivekuvat ja Ginkgon läsnäolo läpi aikakerrostumien muistuttaa katsojaa kasvien olemassaolon tyystin erilaisesta ajallis-tilallisesta luonteesta – sekä aistivaraisista rajoitteistamme suhteutua kasveihin.
Tällä tapaa Silent Friend asettaa maailman hahmottamisen keskiöön kasvit sekä meidän suhteemme niihin – tai olisi varmaan oikeampaa sanoa heihin. Tämänkaltainen radikaali näkökulman muutos tuo mieleen maailman näkemisen tapoja mullistaneen Microcosmos -elokuvan (1996). Hyönteisten maailman havaitseminen ennennäkemättömällä tarkkuudella mahdollisti tuttuuden löytämisen kokonsa puolesta aiemmin samastumispintojen katveeseen jääneistä pallomme pieneläjistä.
Toisten olentojen mielien ja olemassaolon kokemusten äärellä olemme aina jokseenkin hataran tiedon varassa. Niin tieteen kuin elokuvankin keinoin pystymme kuitenkin luomaan jonkinlaisia representaatioita näistä muista kokemusmaailmoista. Kuten Léa Seydoux’n Silent Friendissä näyttelemä kasvitieteilijä Alice Sauvage pohtii: “Mitä tekisit, jos haluaisit luoda yhteyden olentoon, mutta teillä ei ole yhteistä kieltä? Olet utelias, mutta et voi esittää kysymyksiä. Jos olet tutkija, olet onnekas. Voit aina suunnitella kokeen.”
Onnekkuutta lienee myös, että voi kääntyä tutkijan uteliaisuudella toisenlajisia mieliä lähestyvien elokuvantekijöiden puoleen – ja upota lajirajamaiden ihmetyttäviin elokuvallisiin maailmoihin.
Pöly Julkunen
Kirjoittaja on elokuvan ja todellisuuden välisestä suhteesta loputtoman kiinnostunut aktivisti-feministi, joka uskoo poliittisen järjestäytymisen ohella taiteen muutosvoimaisuuteen, todellisuuksien uudelleenjärjestämisen kykyyn. Viime aikoina Pöly on kuljeksinut elokuvahistorian marginaaleissa, levottomina vaeltavien muunlajisten otuksien jälkiä seuraillen, suurta suunnitelmaa muun muassa runoin punoen:
kirmatkoot valtoimenaan valkokankailla,
mielemme mannuilla myllertäkööt,
kumottakoon jo lajisorto,
olennot kaik’ nuo vapautukoon!
Lähdeluettelo
Elokuvat
Good Boy (2025, ohj. Ben Leonberg)
Microcosmos (1996, ohj. Claude Nuridsany & Marie Pérennou)
Nuisance Bear (2026, ohj. Gabriela Osio Vanden & Jack Weisman)
Silent Friend (2025, ohj. Ildikó Enyedi)
Sirens Call (2025, ohj. Miriam Gossing & Lina Sieckmann)
Kirjallisuus
Donaldson, Sue & Kymlicka, Will. 2011. Zoopolis. A Political Theory of Animal Rights.
Haraway, Donna. 1985. A Cyborg Manifesto. Science, Technology, and Social Feminism in
the Late Twentieth Century.
Haraway, Donna. 2003. The Companion Species Manifesto. Dogs, People and Significant
Otherness.
Rollin, Bernard E. 2013. “Tieteellinen ideologia, antropomorfismi, anekdootti ja etiikka”.
Teoksessa Aaltola, Elisa (toim.). Johdatus eläinfilosofiaan. Suom. Johanna
Koskinen; alkuteksti vuodelta 2000.
TallBear, Kim. 2017. “Beyond the Life/Not-Life Binary: A Feminist-Indigenous Reading of
Cryopreservation, Interspecies Thinking, and the New Materialisms”. Teoksessa
Radin, Joanna & Kowal, Emma (toim.). Cryopolitics: Frozen Life in a Melting World.
Huom: Sitaatit elokuviin ja teksteihin ovat kirjoittajan omia käännöksiä, lukuun ottamatta Johanna Koskisen kääntämää Rollinin tekstiä. Osissa elokuvien sitaateista kirjoittaja on käyttänyt englanninkielisiä tekstityksiä lähteenä, jotka ovat jo itsessään käännöksiä alkukieleltä.