Tie-elokuvissa ruumiin liike on vääjäämätöntä. Sielun matka käy sisimpään.

Maisemat vaihtuvat ikkunan takana. Kuuma kesäilma lämmittää poskeasi, joka nojaa pölyiseen junan ikkunaan. Avaat kenties kirjan. Tai sitten tutustut hienovaraisesti kanssamatkustajiin. Aika pysähtyy. Reissun päällä olet toinen, juureton. Ainakin näennäisesti. 

Tie-elokuvien päähenkilö on matkalla yleensä sisäisen tai ulkoisen maiseman muutokseen. Vanha on jätetty taakse, ja uusi siintää edessä. Tai sitten palataan johonkin tuttuun – Odysseuksen kotimatka Troijan sodasta on yksi varhaisimmista matkakertomuksista. Siirtymä mobiilista pysyvään voi myös aiheuttaa kasvukipuja – vapaus hakee taas uutta muotoaan.

Rakkautta & Anarkiaa tarjoaa myös tänä vuonna matkalippuja tuntemattomaan, viipyileville merenrannoille ja kesyttämättömiin sademetsiin.

Elokuvahistoria on täynnä tarinoita, joissa matkanteko ja vaihtuvat miljööt suuntaavat katseen rakastettavien henkilöhahmojen sisimpään. Little Miss Sunshine, Rakkautta ennen aamua, Blues Brothers, Sademies, Thelma ja Louise. Vapaus, joutilaisuus ja toisaalta missiot ajavat henkilöhahmoja kohti toisiaan, rakkautta, mutta myös epämukavuusalueitaan – paahtavia teitä, vaaroja ja kiliseviä peliautomaatteja. 

Rakkautta & Anarkiaa tarjoaa myös tänä vuonna matkalippuja tuntemattomaan, viipyileville merenrannoille ja kesyttämättömiin sademetsiin.

Ei kenenkään aika

Manuel Muñoz Rivasin Aqueronte (2023) on osa Eurotrippejä-lyhytelokuvanäytöstä. Alussa sumu peittää miljöön. Kuuntelemme ääntä, joka kertoo katuvansa, että lähti jättämättä hyvästejä. Vähitellen kamera paljastaa pariskuntia ja kohtaloita autolautalla. On hoitoa hakeva sairastunut vanhempi herra, silminnähden rakastunut nuori pariskunta, vastikään vanhemmiksi tullut kaksikko. Hetki on ajaton. Elämän spektri näyttäytyy kaikkinensa, melankolialta ei voi välttyä.

On vain tämä lipuva hetki, joka ei kuulu kellekään.

Aqueronte

Lauttamatka mahdollistaa ajan pysäyttämisen, antaa levon valintojen tekemiseen. Mitään ei ole tehtävissä, edistettävissä. On vain tämä lipuva hetki, joka ei kuulu kellekään. Muuttuvat maisemat näkyvät ihmisten silmissä. Ne valuvat ja muotoutuvat mielissä. Elämä sinnittelee selässä kuin ohdake, vaikka tie veisi muihin todellisuuksiin. 

Sumu peittelee näkymät pehmeän peiton alle. Käperrymme sisällemme, kesken jääneisiin lauseisiin, jättämättömiin jäähyväisiin. Vihdoin kun sumu hälvenee ja kaunis kimalteleva aamuaurinko saa kaiken hehkumaan, ovat matkustajat jännittävän lähdön jälkeisessä sikeässä unessa. “Aivan kuin aurinko valaisisi sumun”, kirjoittaa filosofi ja yhteiskuntakriitikko Henry David Thoreau kirjassaan Kävelystä (1862).

Entä kuka päättää, miten julkisessa tilassa matkalla kohteesta toiseen tulee käyttäytyä? Sitä kysyy Simon van der Zande niin ikään Eurotrippejä-näytöksen lyhytelokuvassaan Thank You for Your Patience (2022). Kongolaisen maahanmuuttajan Samuelin bussissa pitämä monologi yltyy dialogiin ja konfliktiin. Hän esittää kanssamatkustajille päteviä kysymyksiä ja väitteitä ihmisarvosta: “Jos timanttimme kelpaavat, niin kelpaavat myös tutkintomme, helvetti soikoon!” Matkustajien hiljaisuus on tyrmistyttävää.

Kuka määrittelee ne raamit, joiden puitteissa ajatuksia saa julkisissa tiloissa esittää, erityisesti monikulttuurisessa ympäristössä? Jos matka on käytävä, kuka sen luonteen saa määritellä? Hiljaisuuden keskellä kytee paljon sanoittamatonta, joka purkautuu ennemmin tai myöhemmin.

Villi luonto

“Ei ole merkityksetöntä, mihin suuntaan kävelemme.” Thoreau kirjoittaa, kuinka oikea suunta on olemassa, mutta liian monesti valitsemme väärin. Meidän on vaikea valita suuntaamme, sillä se ei ole vielä muotoutunut ajatuksissamme. Luonto – koskematon, vapaa ja villi – kuitenkin omaa “hienovaraista vetovoimaa”, joka ohjaa meidät oikealle polulle. 

Ihminen voi olla vapaa vain tiettyyn pisteeseen asti. Linnun lailla ei voi lentää kuin lintu. Pakottamatta paikasta toiseen ei voi valua kuin neste.

Helena Wittmannin Human Flowers of Flesh (2022) osoittaa kesyttämättömän, joka kutsuu rajattomaan kuin seireeni. Etelä-Ranskasta Algeriaan seilaavan purjeveneen kippari Ida yhdessä viisihenkisen miehistönsä kanssa vaikuttaa ulkopuolisen silmin vapaalta. Heillä on edessään vain kimalteleva ja syvän turkoosi Välimeri.

Human Flowers of Flesh

Vaikka aika seisoisi ja kelluisimme suolaisen veden armosta, tapahtuu sisällämme koko ajan mikroliikehdintää. Ajattelevan ihmisen kirous. 

Lunastamme myös vapautemme toistemme kustannuksella. Taskuravut Marseillen torilla itkevät. Heidän elämänsä ja vapautensa on riistetty ihmisen kesäisen lomaa huokuvan annoksen vuoksi. Idan kaulaketjussa roikkuu lentävä pääskynen. 

Ihminen voi olla vapaa vain tiettyyn pisteeseen asti. Linnun lailla ei voi lentää kuin lintu. Pakottamatta paikasta toiseen ei voi valua kuin neste.

Vapaus osoitteesta, aikatauluista ja rutinoituneesta elämästä voivat myös olla matkan alkupiste. Odysseuksen tapaan vaelluksen motiivina voi olla koti, kaipuu pysyvään. Laura Moranin The Kings of the World (2022) alkaa kuin klassikko Stand by Me – viimeinen kesä (1986), jossa joukko teinipoikia lähtee tien päälle mukanaan vain uhkarohkeutensa ja avoin tie. Rán isoäiti on taistellut koko elämänsä tonttinsa pakkolunastusta vastaan. Isoäidin kuoltua maat ovat siirtyneet ainoalle perilliselle Rálle. Hänen koko elämänsä suunta nivoutuu osoitteeseen. Elokuva kysyy, kuka omistaa maan jalkojemme alla ja osoittaa, kuinka tärkeää on tuntea juurensa.

The Kings of the World

Poikien on vaikea uskoa, että lehmien asuttamat nummet ja niityt ovat jonkun omistuksessa. Mutta kun omalla asuttamattomalla tontilla on muita, alkavat viidakkoveitset viuhua.

Teksti: Arda Yildirim