Clara Sola alkaa metsäiseltä pihalta, jossa nainen yrittää kurottaa ylettymään lähellä olevaan valkoiseen hevoseen. Maahan isketyt puutolpat rajaavat alueen, jolle elokuvan nimikkohahmo Clara saa astua. Kun tamma Yuca seisoo rajan toisella puolella, Clara ei ulotu siihen. Onneksi Yuca kuuntelee Claraa ja hahmojen välillä on yhteys, vaikka Claran äidin asettama aita yrittää pitää heidät erossa. Clara ja Yuca jatkavat matkaa yhdessä.
Elokuvassa Lamb kuvataan avaria ja aluksi näennäisen rajattomia maisemia, jotka ympäröivät lammastilan pihapiiriä. Jakolinjat eivät ole enää näkyviä, koska niihin on alettu suhtautua itsestään selvinä. Talon sisä- ja ulkopuolen välillä olevat seinät toimivat konkreettisen lisäksi symbolisen rajana. Tarinan tytär on Ada, jonka pariskunta María ja Ingvar ottavat omakseen ja jonka liikkumista hänen sijaisäitinsä yrittää kontrolloida.
Clarassa ja Adassa raja ihmisen ja muun luonnon välillä hämärtyy ja erillään pitäminen on muuttua merkityksettömäksi tavaksi kategorisoida olentoja ja ympäristöjä sekä niiden suhteita. Osa hahmoista haluaa kuitenkin tiukasti hallita sitä, miten elokuvien tyttäret tulisi määritellä. Pohdintani keskittyvät tähän rajojen rikkomisen ja vahvistamisen sekä tyttärenä olemisen vaikeuteen.
Clara Sola on Nathalie Álvarez Mesénin vuonna 2021 ilmestynyt esikoisohjaus ja hänen yhdessä Maria Camila Ariasin kanssa kirjoittama salaperäinen ja tarkkasilmäinen vapautumistarina. Syrjäiseen Costa Ricalaiseen kylään sijoittuva elokuva seuraa 40-vuotiaan Claran elämää pyhänä parantajana, joka on äitinsä tiukan hallinnan alaisena.
Islannin vuoriston keskelle lammastilalle sijoittuva Lamb on Valdimar Jóhannssonin esikoisohjaus, jonka käsikirjoituksesta vastaa Jóhannssonin lisäksi Sjón. Ekokauhuksi määritelty vuonna 2021 julkaistu elokuva kertoo pariskunnasta, jota on kohdannut tragedia, ja joka yrittää paikata sitä välittämättä seurauksista. Ihmisten lisäksi hahmoina nähdään paljon muunlajisia, joihin tekijät suhtautuvat poikkeuksellisella kunnioituksella.
Molemmissa elokuvissa korostuu luonnon kauneus ja vieraus. Ihminen, itsensä luonnosta erottaneena, voi kokea sen edessä ihmetystä ja ihailua, tai pelkoa. Lambissa korostuu pahaenteisyys, Clara Solassa uhka taittuu enemmän mystisyydeksi, mutta molempia katsoessa on vaikea vakuuttaa itseään muun luonnon passiivisuudesta ja tahdottomuudesta.
***
Äidin mielestä Clara on erityinen: pyhän koskettama, mutta myös holhousta vaativa, ja siksi äiti saa kontrolloida Claran liikkumista, kehoa ja seksuaalisuutta.
Elämäntilanteeni takia huomioni kiinnittyy elokuvissa äitinä ja tyttärenä olemiseen ja sen kietoutumiseen yhteen luonnon kuvauksen kanssa. María haluaa epätoivoisesti lapsen ja ottaa sellaisen välittämättä teon eettisyydestä. Hän selvästi välittää Adasta, mutta on myös kykenemätön kohtaamaan tilanteen seuraukset toiselle lajille sekä kohtaamaan, kuka ja tai mikä Ada on lapsen omilla ehdoilla.
Clara Solassa tyttären ja äidin suhde on erityisen kivuliasta katsottavaa. Äidin mielestä Clara on erityinen: pyhän koskettama, mutta myös holhousta vaativa, ja siksi äiti saa kontrolloida Claran liikkumista, kehoa ja seksuaalisuutta. Äidin ja Claran suhteessa on rakkautta, mutta siinä on myös vallankäyttöä ja sokeutta kohdata toinen ihminen kokonaisena.
Toisen kohtaaminen on haaste kaikissa suhteissa, mutta ehkä se usein kiemurtaa ihon alla tuskaisimmin nimenomaan lapsen ja vanhemman väleissä.
Kevään ja kesän mittaan olen ollut pitkiä aikoja auttamassa sairasta äitiäni. Vietän aikaa lapsuudenkodissani ja kaupungissa, jonka en tunne enää liittyvän oikeaan elämääni, eli aikuisuuteeni, jonka olen perustanut konkreettiselle välimatkalle lapsuudestani.
Elokuisena yönä teen itselleni yöpalaa vanhempieni hämärässä keittiössä, kun aina päällä olevasta pienestä radiosta kuuluu uusinta kirjailija Koko Hubaran Kutsuvieras-jaksosta. Seison harmaansinisessä kesäyön valossa, jääkaapin huminassa ja kuuntelen Hubaraa, kun hän puhuu tyttärenä olemisesta. Tytärtäminen on aktiivista tekemistä ja siihen voi kuulua kärsimystä.
Tiedän.
Vanhempieni luona ollessa nämä öiset hetket ovat suosikkejani. Muiden nukkuessa tunnen, että saan olla oma itseni, muiden katseilta suojassa pystyn paremmin hengittämään. Päivisin pakenen kirjoittamaan talon niihin osiin, jotka ovat harvoin käytössä tai kävelen tunnin kirjastoon. Tai istun bussissa ja junassa satojen kilometrien matkoja saamaan hengähdystaukoja. Kuuntelen toistuvasti Lana Del Reyn kappaletta ”Chemtrails Over Country Clubs”, jonka säkeitä ”You’re in the wind, I’m in the water, nobody’s son, nobody’s daughter” toistelen painokkaasti voimaa saadakseni. Tänä kesänä, en ensimmäistä kertaa ja tuskin viimeistä, olen toivonut, että en olisi kenenkään tytär.
Lambissa ja Clara Solassa kuvataan äitien ja tyttärien lämpimiä kosketuksia ja pieniä, vaistomaisia palveluksia, joita toiselle tehdään, mutta elokuvien pahaenteinen tunnelma kumpuaa hiljaisesta väkivallasta, joka suhteissa toteutuu. Traumoista, joita siirretään seuraavalle polvelle, ja kivuista, jotka liittyvät kahden ihmisen tai lajin yhteensovittamattomuuteen suhteissa, jotka ovat epäsuhtaisen vallan värittämät.
Traumat eivät siirry vain vertikaalisesti sukupolvelta toiselle, vaan niiden voi ajatella leviävän myös horisontaalisesti, ympäristöön ja muihin olentoihin. Vanhemmiltani perimäni kivut ilmenevät käytöksessäni tavalla, joka on satuttanut muitakin kuin perheenjäseniäni ja aiheuttanut välinpitämättömyyttä muita eläimiä kohtaan. Perityt ongelmat ovat saaneet minut kaipaamaan vapautumista materiaalin rajoitteista, ja toimimaan niin kuin se olisi mahdollista. Elokuvassa Lamb Marían kaipuu tyttären saamiseen johtaa julmuuteen lammasäitiä kohtaan. Clara Solassa julmuus näkyy siinä, miten Claran hallitseminen ja hyödyntäminen tarkoittaa, ei vain ihmistä, vaan muutakin luontoa kohtaan tehtyä väkivaltaa, joka tapahtuu kuin huomaamatta.
Toisen kohtaaminen on vaikeaa ja tuskallista myös lajien välisissä suhteissa. Sitä ei usein ajatella tietoisesti, koska monet ihmiset eivät suhtaudu muihin lajeihin ja olentoihin tasavertaisina, eivät usko niillä olevan oikeuksia ja sivuuttavat niiden tunne-elämän ja jopa kivun kokemukset.
Lambissa lampaiden kokemusmaailma asettuu aluksi keskiöön, vaikka ihmishahmoja kuvataan lopulta paljon enemmän. Lampaiden näkökulman sivuuttaminen ihmiseläinten kustannuksella kuvastaa ihmisen tapaa asettaa itsensä, ei vain tarinoiden, vaan myös poliittisen ja eettisen päätöksenteon keskiöön. Sillä on ollut tuhoisia seurauksia, niin myös Lambissa.
Länsimainen ihminen on pyrkinyt pitämään muun luonnon itsestään erillään ja asettanut sen alapuolelleen. Ihminen ei miellä itseään eläimeksi, ja tämän lajien välisen rajan häilyvyys ja rikkoutuminen on kauhuelokuvissa usein pelon aihe. Se näkyy väkivaltaisuutena muuta luontoa, eli ”toiseutta”, kohtaan sekä siinä kuinka hybridiolennot, rajojen rikkojat, ovat usein teosten hirviöitä.
Tällä rajalla leikitellään visuaalisesti Lambissa asettamalla elokuvassa rinnakkain avarat ja tuulen pieksämät luonnonmaisemat sekä sisätilat, joista näkee vilauksia ”ulkopuolesta”. Elokuvassa keskitytään ikkunoiden ja avoimien ovien, eli siirtymäkohtien, kuvaamiseen, ja niiden ylittämistä valvotaan pienillä, mutta pakkomielteisillä eleillä.
Lambia katsoessa ulko-oven auki jättäminen alkaa herättää pahoja aavistuksia. Mitä kaikkea voi tulla sisään? Ja mitä kaikkea voidaan viedä ulos?
Ihmiseläin odottaa myös muiden kunnioittavan rakentamiaan rajoja, mutta muut eläimet eivät välttämättä välitä tästä rituaalista. Lambia katsoessa ulko-oven auki jättäminen alkaa herättää pahoja aavistuksia. Mitä kaikkea voi tulla sisään? Ja mitä kaikkea voidaan viedä ulos?
Clara Solassa Clara haluaa olla kosketuksissa muiden eläinten, hyönteisten ja ympäristönsä kanssa. Hänen elinpiirinsä on kuitenkin konkreettisesti aidattu, koska hänen äitinsä, suojellakseen ja kontrolloidakseen, on rajoittanut hänen liikkumistaan. Toistuvasti Clara seisoo violeteilla nauhoilla merkittyjen aidantolppien vieressä tai ikkunan ääressä, katselemassa ulos tai jopa taistelemassa päästääkseen sinne.
Rajoittamalla joidenkin hahmojen liikkumista elokuvissa ylläpidetään lajien välistä eroa: heidät pyritään rajaamaan erilleen konkreettisesta kanssakäymisestä muun luonnon kanssa. Clara on ihminen eikä hän saisi olla niin tiiviissä yhteydessä ei-inhimillisen kanssa. Lambissa Adan on esitettävä ihmistä, joten hän ei saa osoittaa kiinnostusta läheisyyteen muiden kuin ihmisten kanssa. Elokuvissa sukupolvelta toiselle – ja lajilta toiselle – yritetään siirtää opetusta rajojen tärkeydestä. Tyttäret ovat vallankäytön ja väkivallan kohde, mutta myös keino jatkaa niiden ylläpitoa.
Ikkunat – eivät niinkään ovet – ovat Claralle kurkistuksia maailmoihin, joihin hän kaipaa, mutta ei uskalla astua, oli kyse talojen ulko- tai sisäpuolista. Hän jää välimatkan päähän, ylittämättömältä tuntuvan rajan taakse. Ehkä juuri ikkunat ovat valikoituneet rajoiksi, koska niiden läpi on tarkoitus katsoa, ei kulkea. Siinä, missä Lambissa ahdistavuus tulee avoimen oven uhkaavuudesta, Clara Solassa se tulee ovien poissaolosta: Claralle ei näytetä väyliä, joista hän voisi päästä vapauteen ja kosketuksiin muun maailman kanssa.
Vanhempieni suhde ympäröivään, hyödynnettävään luontoon on eräänlaista kilpajuoksua: nyt, koska kohta on liian myöhäistä. Pihan antimista ei iloita, vaan ne on pidettävä aisoissa.
Oma äitini ei ole ollut erityisen kontrolloiva minua kohtaan, mutta hän on länsimaalaiselle ihmiselle tyypillisesti kohdistanut hallinnan talon ulkopuoliseen luontoon. Tänä kesänä päiviini ovat kuuluneet pihatyöt. Istutuksia on kitkettävä ennen kuin piha villiintyy tyystin, marjat poimittava kypsyyskautena ja halot saatava liiteriin myrskyn tieltä. Vanhempieni suhde ympäröivään, hyödynnettävään luontoon on eräänlaista kilpajuoksua: nyt, koska kohta on liian myöhäistä. Pihan antimista ei iloita, vaan ne on pidettävä aisoissa.
Vanhempieni opetuksista huolimatta olen kieltäytynyt perimään heidän suhtautumistaan pihaan. Olenkin huono puutarhuri. Pidän rikkaruohoista, vääriin paikkoihin putkahtelevista unikoista ja hiirenvirnasta, puhumattakaan kukkapenkin ja nurmen yhä enemmän valtaavasta sammalikosta. Jätän siitä mahdollisimman paljon jäljelle eikä kukaan valita. Aikaisemmin hyvin tarkkasilmäinen äitini ei enää välitä penkkien tilasta. Hänelle ne ovat itsesyytöksiä aiheuttava epäonnistumisen symboli, niitä ei kannata erityisemmin katsella, ikkunoiden verhot on parempi pitää suljettuna.
Minulle tämä välinpitämättömyys ei ole epäonnistumista, vaan vapautumista, konkreettisen ja symbolisen rajan hämärtymistä.
Jos lammas saisikin tulla sisälle taloon, nainen mennä liian syvälle metsään, pyhä saisi masturboida ja empatiaa ja oikeudenmukaisuutta ansaitseva syödä suoraan suulla.
Katsomissani elokuvissa ja omakotitalolähiöelämässä rajat piirtyvät ja kiteytyvät oviin ja ikkunoihin. Sisä- ja ulkopuolen kuvitteellista rajaa ylläpidetään molemmissa väkivallalla – toisia ihmisiä, itseään ja muuta luontoa kohtaan. Mietin, johtuuko se osittain siitä, että olemme valmiiksi päättäneet, mitä haluamme jonkin olevan sen sijaan että antaisimme sen olla ja kohtaisimme sen sellaisena. Vapaus ja hyväksyntä molemmat vaativat tuntemattomalle antautumista. Onko se liian hirvittävää?
Onko rajan oltava jossain ja liikettä sen yli valvottava? Jos lammas saisikin tulla sisälle taloon, nainen mennä liian syvälle metsään, pyhä saisi masturboida ja empatiaa ja oikeudenmukaisuutta ansaitseva syödä suoraan suulla. Raja ylittyisi, mutta siitä ei täytyisi rangaista ketään.
***
Lamb muistuttaa, että ihminen on osa luontoa ja yhteydessä muihin eläimiin, sillä on jopa niiden kanssa paljon yhteistä, mutta se ei kuvaa tätä kuulumista romantisoivan positiivisesti. Elokuvassa lampaat eivät ole vain söpön villaisia ja viattoman harmittomia, vaan myös uhkaavia ja vieraita. Hierarkioiden ja rajojen rikkominen voi olla tuhoisaa, mutta ongelmana ei ole yhteyden luominen, vaan se, miten yksilöt toimivat sen kanssa. Lambin ihmishahmojen ylimielisyys – he asettavat itsensä erilleen muusta luonnosta samalla kun he pitävät oikeutenaan hyötyä toisen olennon villasta ja vain ottaa toisen jälkeläisen – estää heitä suhtautumasta rajojen rikkomiseen kunnioituksella ja uteliaisuudella. Samalla elokuva herättää pohdintaa rajan hämärtymisen tuomasta vastuusta. Se, että olemme muodostaneet ajatuksen ihmiskeskeisyyden ongelmallisuudesta ja rajojen rikkomisen tärkeydestä, ei tarkoita, että tiedettäisiin, kuinka se kannattaa tehdä.
Clara Solassakin ihminen ja muu luonto ovat tiiviisti toisiinsa kietoutuneita ja niitä molempia halutaan pitää hallinnassa ja hyödyntää, mutta niillä on voimia, joita nämä yritykset eivät pysäytä. Kun Clara lopulta menettää malttinsa, hän saa aikaan tuhoa eivätkä hänen rauhoittamiseksi auta vahvan miehen sitovat kädet. Olennot voidaan kesyttää, kouluttaa alistuneeksi ja väkivallalla palauttaa ruotuun, mutta kesyttäjä tekee virheen, jos kuvittelee tuntevansa olennon kokonaisuudessaan sen säyseässä muodossa.
Elokuvissa Lamb ja Clara Sola ihminen ei pääse muuta luontoa pakoon. Osa hahmoista aistii tämän ja hakee yhteyttä rakentavilla tavoilla, kun taas toiset eivät halua huomata sitä ja joutuvat sokeutensa vuoksi elämään sen seurauksien kanssa. Kauhuelokuvissa toistetaan usein kaavaa, jossa ainakin yksi hahmoista on heti alussa huolissaan, että jokin on vialla ja toinen hahmo on vakuuttunut tämän epäilyn olevan kuvitelmaa niin kauan, kun on jo liian myöhäistä. Usein ensimmäinen on tarinan feminiinisin – ja haavoittuvaisin – ja toinen maskuliinisin hahmo. Katastrofin lähestyminen on ilmiselvää joillekin, usein niille, joiden ääni marginalisoidaan.
Lamb ja Clara Sola eivät yritä antaa yksinkertaisia ja joka tilanteeseen sopivia vastauksia siihen, miten järjestää suhde muuhun luontoon, eikä niillä ei ole yksinkertaisia vastauksia siihen, miten olla jonkun tytär tai äiti, osa sukupolvien ketjua, tai olla olematta.
Tämä avoimuus tuntuu sopivalta lähtökohdalta muuttaa asioita. Mahdollisuudelta uteliaisuuteen ja uuden luomiselle antautumiseen. Tarvitaan kokeiluja ja outoja visioita, joiden avulla kuvitella suhdetta perinteeseen ja muuhun luontoon sekä oikeudenmukaisuuden toteutumista. Näin erilaisten naisten, syrjäseutujen köyhien, vammaisten ja muilla tavoilla marginalisoitujen tarinat pääsevät kerrotuksi, parhaimmillaan heidän itse kertominaan. Ja ehkä eräänä päivänä ihmiset osaavat kertoa paremmin myös lampaiden tarinat.
Teksti: Kati Aakkonen
Kati Aakkonen on esseisti ja väitöskirjatutkija, joka ei jätä käyttämättä tilaisuutta puhua kauhusta. Esseissään hän on pohtinut sukupuolta, seksuaalisuutta ja pelottavaa luontoa, sekä niiden yhteenkietoutuneisuutta. Aakkosen tutkimus keskittyy pohjoisen esittämiseen ja marginalisoitujen näkökulmiin elokuvassa.