Tiikereistä, teatterista ja tyhjyydestäni

21.9.2022

Still elokuvasta Three Tidy Tigers Tied a Tie Tighter.

Milloin viimeksi kävit katsomassa elokuvan, joka rakasti sinua? Ei ihmeellistä ideaalisinää tai jaloa sankarisinua, vaan sinua sellaisenasi, hämmentynyttä pientä pimeässä salissa. Milloin viimeksi näit elokuvan, joka kasvatti sinua katsojana, halusi opettaa katsomaan uudella tavalla? Elokuvan, joka ei ottanut sinua panttivangiksi, vaan jäi elämään sinussa.

Three Tidy Tigers Tied a Tie Tighter on minulle tällainen elokuva. Sen henkilöhahmot (tiikerit) ovat minulle kuin ystäviä. Kuten meistä moni, he ajelehtivat kaupungissa, joka on unohtanut heidät. Kaupungissa riehuu muistinmenetysepidemia. Dystopian kaduilla tiikerit pitävät yhtä ja toisistansa huolta. Tiikerit eivät ole erillisiä, eivätkä sen paremmin kiinni toisissaan. He ovat yhtä, eivät yhtä tai toista. Tämän elokuvan tiikerit ovat antiteesi binääriselle ajattelulle. He auttavat minua unohtamaan sukupuolen elokuvakerrontaa määrittävänä tekijänä. Muistinmenetykseen johtava virus on ehkä historiaansa häpeävän hallinnon masinoima – olosuhteet ovat toden teolla arveluttavat. Elokuva kuitenkin muistuttaa, että unohtaminen voi olla myös taivaallista. Maailmassa on niin paljon pahaa ja harmillista, mitä unohtaa.

Tahdon unelmoida rikkauksista ja tahdon, että Kermit-sammakko laulaa minulle sateenkaaren tuolta puolen.

Olen kyllästynyt katselemaan elokuvia, jotka eivät rakasta minua. Olen niin väsynyt nauramaan kustannuksella, asettumaan naurunalaiseksi ja olemaan naurun aihe. Väsynyt uskomaan, että ihmiset ovat jossain tarkoin dokumentoimattomassa vaiheessa tehneet peruuttamattoman virheen, enkä minä sen takia voi enää sopia tänne. Olen kauttaaltani väsynyt unelmoimaan maailmanlopusta. Tahdon unelmoida niin kuin yhdysvaltalaisten lastenelokuvien lapsia opetetaan unelmoimaan. Tahdon unelmoida rikkauksista ja tahdon, että Kermit-sammakko laulaa minulle sateenkaaren tuolta puolen.

Elokuvissa usein unohdamme, keitä olemme. Kokoonnumme suureen pimeään saliin heijastelemaan kuvia menneestä, olevasta ja ikuisesti tulevasta.

Olen etsinyt itseäni elokuvista niin pitkään. Eksyin etsinnöissäni Hollywoodiin ja löysin sieltä suuren ja äänekkään koneen, joka monisti kahdenlaisia nukkeja liukuhihnalle. Se oli suuri heteroseksipyörä, yksi suurimmista huijauksista. Inhottava biologinen kone haisee vanhentuneelta ja pakottaa maailman lihan muotteihin. Se haisee heteroseksiltä, miehiltä ja naisilta. Aivan vääristä paikoista olen etsinyt itseäni ja etsinyt elokuvakerrontaa, joka yltäisi sukupuolen tuolle puolen. Olen etsinyt väsymiseen asti. Siksi minussa jotenkin resonoi, kun yksi tiikereistä laulaa: “Meidän kaltaisemme unohdetaan aina. En anna sen olla näin – kerron elämistämme.” Se kuulostaa lupaukselta. “Me synnymme maailmaan alastomina, ja loppu onkin sitten dragia.” Voi, kyllä! Kyllä!

Elokuvissa usein unohdamme, keitä olemme. Kokoonnumme suureen pimeään saliin heijastelemaan kuvia menneestä, olevasta ja ikuisesti tulevasta. Suuren salin suojissa moni sanoutuu irti miehuudestaan tunnistaakseen moninaisuutensa. Mielissämme keikistelemme kuten kuvat, keskustelemme niiden kanssa, temmeltelemme niissä etsiessämme itsiämme. Kuvia on niin monta ja hetkittäin minä näen itseni niissä kaikissa, valun vähän kuhunkin kuvaan ja vallaannun aivan. Elän, kukin sikin sokin ja roiskun ympäriinsä Three Tidy Tigersin kuvissa. Minä olen yksinäisen erikoistavarakaupan myyjä ja koko vakavamielinen otsatukkanuoriso. Olen voihkiva vanha eksentrikko, jonka kainaloa nuollaan suurkaupungin sykkeessä ja lähiössä sureva leski. Olen liplatellen ympäriinsä roiskuva, kukin sikin sokin. Olen toisiinsa kietoutuvat tiikerit, jotka silittelevät toistensa tiikerinpäitä. Nälkäiset isokissat tallustelevat saliin ja käyvät ruokailemaan. Ne syövät seljankukkia, siemensämpylöitä ja sukupuolemme. Ruokailkaa vain, me kyllä annamme luvan.

Radikaali ehdotus elokuvan katsomisesta

Mitä: Mieskatseen tilalle tuodaan kaiken katse.

Miten: Elokuvaa katsotaan vastakarvaan, eikä huomion anneta keskittyä sinne, minne sitä yritetään keskittää.

Anteeksi siis miten: Jokainen elokuvaruutu hajotetaan kubistiseksi maisemakuvaksi. Hahmot puretaan näyttämöllepanon elementeiksi – nähtäköön heidät jatkuvasti muuttuvina osina kuvakompositiota.

Mitä tästä seuraa: Kun kieltäydymme peilaamasta itseämme hahmoihin ja heidän ominaisuuksiinsa, voivat sitoutuminen ja itsen etsiminen alkaa hahmotason sijaan kuvan ja kudoksen tasolla.

Mitä sitten: Elokuvasta tulee taikapeili. Taikapeili on rajaton, loputon ja vallaton, ja siihen katselu on ihanaa.

Huomioitavaa: Ehdotuksessa ei ole kyse vain “queer-elokuvan” katsomisesta. Siinä on kyse queer-elokuvankatsomisesta, elokuvan queer-katsomisesta.

Katselen taikapeiliin lumoutuneena. Sen pinta on öljyinen savuharso, jota katselen kuin katselisin unta. Heijastan itseäni kuvastimesta 24 kertaa sekunnissa. Tiikerit ovat saattaneet minut jonnekin, missä en ole käynyt ennen. Mieskatseen tilalle on tuotu kaiken katse. Katson valkokangasta kuin kubistista maisemakuvaa, jossa ei ole keskikohtaa eikä pakopisteitä. Kuvassa kaksi tiikeriä temmeltelevät ja keskustelevat nettiseksityöstä. En ole heistä kumpikaan ja olen molemmat. Olen hahmoissa, mutta heidän rajansa eivät ole minun rajojani. Olen kaikki tiikerit ja heidän koko henkilöhistoriansa.

Valkokangas on suuri taikapeili ja minä olen sen alati muuttuva visuaalinen kudos. En ole mies enkä nainen.

Erikoistavarakaupan viisas myyjä toivoo siunausta kaikille sieluille, jotka eivät ole koskaan eläneet. Hän puhuu esineistä myymälänsä hyllyillä. Esineet eivät esitä olevansa jotakin – ne ovat mitä ovat. Laajennan katseeni elottomaan kudokseen. En ole enää pelkästään hahmot näyttämöllä. Olen koko näyttämö. Minä olen kulunut tiiliseinä tiikerien taustalla, sininen taivas ja erikoistavarakaupan jokainen esine. Valkokangas on suuri taikapeili ja minä olen sen alati muuttuva visuaalinen kudos. En ole mies enkä nainen. Olen ikuinen jännite heidän keskustelussaan, tyhjyys heidän kuviensa välissä ja tukahdetut katseet. Olen koko kuvakompositio ja kaikki valkokankaan värit. Minä olen taikapeili ja sukellan itseeni, liukenen kokonaan ja olen aivan kaikki. Olen koko elokuva, enkä yksikään sen sankareista. Olen puolitoistatuntinen juhla ja sen jokainen performanssi – fluidi suihkulähdeihastuminen ja avantgardistiset haitariorgiat.

Palaan elokuvista kotiin hieman riehaantuneena ja tyystin kyltymättömänä. Voisivatpa kaikki elokuvat olla tällaisia! Haluaisin taas mennä leikkimään tiikereiden kanssa. Haluan telmiä tiikereiden kanssa ja katsoa vain elokuvia, joissa sukupuolella ei ole mitään merkitystä.

My Emptiness and I -elokuvan päähenkilö Raphi istuu tummassa huoneessa. Edessä on mallinukke.

Sitten käyn katsomassa toisen elokuvan, ja tajuan heti, miten kapeakatseisen toiveeni on ollut.

Myös My Emptiness & I rakastaa katsojaansa, mutta aivan eri tavalla. Se on elokuva, joka ei anna katsojan unohtaa. Se ei anna katseen hajota laajalle alalle tai purkautua iloisesti. Se keskittää katseen, pyytää kiinnittämään huomiota. Oikeastaan se saa minut ymmärtämään, kuinka kestämätöntä toimintaa kelluskeluni sukupuolettomassa utopiassa onkaan ollut.

Ennen kaikkea My Emptiness & I rakastaa päähenkilöään. Sinua se rakastaa sillä ehdolla, että sinä rakastat Raphia. Raphi on nuori transnainen, joka tekee teatteria, Tinder-treffailee ja roikkuu ystäviensä asunnoissa. On samaan aikaan jotenkin typerryttävää ja itkettävää katsoa elokuvaa ja tajuta, että se tuntuu vallankumoukselliselta ihan vain siksi, ettei sen transsukupuolista päähenkilöä ole kirjoitettu säälillä mässäiltäväksi uhriksi tai traagiseksi sankariksi. Raphi ei ole vielä varma, haluaako luopua peniksestään. Hän käy vertaistukiryhmissä keskustelemassa asiasta.

“Kyllä. Tänään olen nainen, jolla on penis. Täytyykö minun vaihtaa se vaginaksi? Tekisikö se minusta normaalimman? Normaali on vain konsepti. Normaali ei tarkoita mitään. Normaalia ei ole olemassa. Jokainen meistä on ainutlaatuinen. Peniksen ei täydy olla rajoite tai este naisen elämässä. Meidän transihmisten ei tarvitse muuttaa kehojamme. Meidän täytyy muuttaa vain se, miten ihmiset meitä katsovat.”

Raphin puheenvuoro saa vertaistukipiirissä osakseen aplodeerausta ja kannustavia huutoja. Olen siitä itsekin vaikuttunut. Piiristä nousee kuitenkin käheä soraääni: “Yksi lause minua häiritsi… Kun sanoit, ettei meidän tarvitsisi muuttaa kehojamme.” Katse äänen takana katsoo minua ymmärtävästi, rakkaudella ja tarkoin. Tuntuu, että katse puhuttelee minua suoraan. “Tuo queeriys, jota kuvailit, jossa kaikki ovat onnellisia, kaikki hyväksyvät itsensä, kellään ei ole ongelmia. Enpä tiedä… Kuulostaa Disneylandilta.” Kuinka noloa – olen paennut Hollywoodin haisevaa seksikonetta niin kauas, että olen eksynyt Disneylandiin.

En enää edes ahdistu erityisesti, kun joku luulee minua mieheksi. Väsyin ahdistumaan alituiseen, joten aloin uskotella itselleni, että väärinsukupuolittaminen kertoo enemmän tekijästään kuin kohteestaan. Jos lähestyminen on ystävällismielinen eivätkä olemukseeni liittyvät oletukset ole erityisen väkivaltaisia, saatan suhtautua virheeseen jopa melko kevyesti, huumorilla. Päätän etten puutu ja seuraan uteliaana, miten roolisuoritukseni kantaa. Olen verrannut sitä siihen, mitä koen, kun joku toivoo minulle jumalansa siunausta. En tietenkään usko hänen sanoihinsa, mutta yleensä niillä tarkoitetaan kuitenkin hyvää. Vaikka minulta puuttuu usko hänen kaksiyhteiseen jumalaansa, en tahdo viedä häneltä uskon suomaa rauhaa, kuviteltua ymmärrystä. Kuten kiittäisin Jehovan siunauksesta, saatan tehdä hänen mielikseen pienen tanssinkin. Pienen miestanssin, performanssin. En ole varma, olenko aidosti välinpitämätön vai vain konfliktinpelkoinen.

Puuttumattomuuteen taipuva todellisuuteni on hiljaa huutavien etuoikeuksieni mahdollistama. Sukupuolen häilyvyydestä nautiskelu on helppoa valeasuni sisältä. Se todella on aivan poikkeuksellisen helppoa. Muistan sen, kun katson miten väkivaltainen cis-heteronormi riehuu itsensä esiin Raphin silmien edessä. Muistan sen, kun hänen täytyy lääkärin vastaanotolla kertoa masturbointitottumuksistaan. Häpeän oman sukupuolikokemukseni kepeyttä, ja sitä miten olen mennyt kirjoittamaan siitä. Olen kirjoittanut itselleni ja kirjoittanut itseni syvään sukupuolettomaan suohon. Nyt tuo vanha nainen vertaistukipalaverissa väittää, että te epämääräiset välissä kelluskelevat queerit kiellätte transnaisilta oman vaginan tuoman täyttymyksen. En ole kieltänyt! En minä tarkoittanut!

Minun sisälläni on tyhjyys siellä, missä monella muulla tuntuu olevan jotakin. Siellä missä muilla on David Beckhamin hajuista suihkusaippuaa ja saunaillat ilman ongelmia, minussa on outo ujous.

Häpeä on hedelmätön tunne, sillä häpeän vallassa minä unohdan toimia. Olen kirjoittanut ohjekirjan, jossa elokuvaan upotaan unohtaen kuin uniterapiaan. Katsellessani kuvavirtaa sukupuolettomassa tyhjiössä olen unohtanut sukupuolen yhteiskunnalliset realiteetit, unohtanut taistelun ja omat etuoikeuteni. Nyt minulle muistutetaan, että olen unohtanut liikaa, ja ohjekirjani on täten pedagogisesti falski.

Minun sisälläni on tyhjyys siellä, missä monella muulla tuntuu olevan jotakin. Siellä missä muilla on David Beckhamin hajuista suihkusaippuaa ja saunaillat ilman ongelmia, minussa on outo ujous. Olen koko ajan nousemassa lavalle, ja koko ajan minua jännittää hirveästi. Siellä missä pitäisi olla taukoamaton teatteriesitys, onkin tyhjä estradi ja samettiverhot, jotka aukenevat ja aukenevat aukenemistaan koskaan kuitenkaan aukeamatta.

Uudestaan ja uudestaan ovat elokuvat täyttäneet minun tyhjyyteni. Ja siksi elokuvaa, joka rakastaa minua, minä rakastan takaisin. Rakkauteni on painavaa ja kaunista ja luulen, että se tekee minusta hieman paremman ihmisen. Elokuvissa synnyn uudestaan ja unohdan itseni, unohdan ajan. Ikuinen paluuni elokuvateatteriin on vienyt minut niin moneen nahkaan, niin moneen elävään lihaan. Minulla on ollut tuhat nimeä. Yksi niistä minulle annettiin, loput olen itse ottanut. Yksi tiikereistä laulaa minulle: “Kun ei ole aikaa, ei ole kuolemaakaan.” Elokuvat, kuten olemassaolo yleensä, ovat jännitteiden ja jännitteiden purkautumisen loputon juhla, unohtamisen ja muistamisen kiertokulku. Toivon, etten koskaan väsy näiden syklien pyörteisiin.

Teksti: Aatos Ketvel

Aatos Ketvel on helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä-lavarunoilija ja elokuvatutkimuksen opiskelija, joka kirjoittaa binääreitä karkuun ja innostuu sanojen leikistä. R&A Medialle hän kirjoittaa sukupuolettomuudesta, unohtamisesta, queer-rakkaudesta ja katseiden moninaisuudesta elokuvissa Three Tidy Tigers Tied a Tie Tighter ja My Emptiness & I.