Ohjaaja ja käsikirjoittaja Jacqueline Lentzoulle kuvaaminen on parhaimmillaan kuin runon kirjoittamista. Palkittu ohjaaja inspiroituu niin kuunmaisemista, sateenkaarista kuin Nirvanasta. Hänen lyhytelokuvansa nähdään Cut to the Chase – R&A Shorts -tapahtumassa 27. syyskuuta.
Toisinaan ohjaaja-käsikirjoittaja Jacqueline Lentzou tietää herätessään, että päivä tulee soljumaan omalla painollaan, pakottamatta kuin virtaava vesi. Mahdollisuuksia nousee vastaan joka askeleella kameran kanssa.
– Silloin mikään ei määrää tekemisiäni, vaan pikemminkin johdattaa niitä, Lentzou kertoo.
Toisina aamuina hän herää valmiina johtamaan ja tekemään päätöksiä. Tällöin hän tietää tarkalleen, mitä haluaa saada päivän aikana kuvattua ja miten.
Mikä on se ääni, joka kertoo meille, mitä tehdä ja miten tuntea?Jacqueline Lentzou
Oli kyseessä kumpi tahansa aamuista, takana on paljon ennakkotyötä. Lentzoulle taustatyössä on kyse läpi elämän jatkuvasta prosessista, ei suinkaan ohimenevistä projekteista. Elämänvarrelta kertyy sekä tietoisesti että huomaamatta palasia ja muistoja, jotka vaikuttavat hänen teoksiinsa. Kuin laatikkoon, joka on täynnä kollaasimateriaaleja, Lentzou vertaa.
Tuosta laatikosta löytyy ainakin kuunmaisemia, astrologisia karttoja, sateenkaaria, Anne Frank, Chantal Akerman, Duchamp, Monet, Roxy Music, The Awakenings, Jane Campion, Man Ray, Blue Velvet, kaikki Lentzoun koirat, New York, kilpikonnia, Leonard Cohen, laventelia… Valtava määrä nimiä, lauluja, kirjoja, elokuvia ja paikkoja.
Yksityinen on yleistä
Lentzoun elokuvissa käsitellään muun muassa yksinäisyyttä, kuulumista johonkin ja kuulumattomuuden tunnetta. Teosten narratiivi liikkuu luontevasti yksityisen ja yleisen välillä. Hänen mielestään näitä on vaikea edes erotella toisistaan. Jokainen kuvittelee omat kokemuksensa ainutlaatuisiksi, vaikka tosiasiassa ne eivät ikinä sitä ole, hän sanoo.
– Ihmisillä on tapana ajatella, että kukaan ei ole koskaan tuntenut itseään yhtä surulliseksi. Mutta kun katsoo tilannetta vähän kauempaa, huomaa kuinka monet jakavat tismalleen saman kokemuksen, Lentzou toteaa.
Lentzoun mielestä kirjoittamisessa on aina autofiktiivisiä piirteitä. Hän näkee niitä kaikissa elokuvissaan.
– Toisinaan se on tietoista. Toisinaan huomaan vasta jälkikäteen, että olen poiminut tietyn asian mukaan vain siksi, että se muistuttaa minua jostakin menneestä. Muisti on uskomaton väline luomistyössä.
Lentzoun mukaan elokuvan kieli ymmärretään yleensä visuaalisuuden kautta. Hänelle kyse on kuitenkin jostain paljon enemmästä: sisäisestä maailmasta ja yrityksistä ilmentää sitä.
Ensimmäisen kameransa hän sai kahdeksanvuotiaana syntymäpäivälahjaksi. Siitä lähtien hän on paennut yksitoikkoisuutta sitä kuvaamalla. Kouluikäinen Lentzou kuvasi isoäitinsä kotielämää, koiriensa leikkejä puutarhassa, äitinsä hiljaisuutta. Pitkiä ottoja juoksevasta vedestä ja kortteja pelaavan naisen ryppyisestä ihosta. Nopeita zoomauksia sisään ja ulos.
Lapselle kameran etsin toimi filtterinä, jonka läpi tarkkailla ympäristöä.
– Luulen, että tästä syystä rakastan point of view -otoksia ja voice overia. Niin kuin aikoinaan, kun kuvatessani kuiskasin kommentteja päälle.
Tapa, jolla Lentzou nykyisin kuvaa maailmaa elokuvantekijänä ei lopulta eroa kovin paljon tavasta, jolla hän kuvasi sitä lapsena. Hän on jälkikäteen miettinyt paljon sitä, miksi toivoi kameraa aikoinaan lahjaksi. Ohjaamisen sijaan hän haaveili kirjoittamisesta.
– Olen tullut siihen tulokseen, että syy on luultavasti ainoassa positiivisessa muistossani isästä ennen vanhempieni eroa. Muistikuvassa isäni pitelee kädessään VHS-kameraa.
Runon perässä
Lentzoun viimeisin elokuva The End of Suffering (A Proposal) (2020) on meditatiivinen dialogi universumin ja Sofia-nimisen naisen välillä. Lentzousta teoksen vastaanotto on ollut kiinnostava: toisten mielestä se eroaa hänen aiemmista töistään, kun taas toiset pitävät sitä luonnollisena jatkumona elokuvalle Hiwa (2017).
Lentzou itse sijoittaa uuden teoksensa jonnekin näiden välimaastoon. Hiwa on kaupungille omistettu runo, joka juontui painajaisesta. The End of Suffering (A Proposal) on runo planeetalle, ja se kumpusi paniikkikohtauksesta, hän kertoo.
– Onko alitajunta, psykoanalyyttisenä rakennelmana, meidän jumalamme? Mikä on se ääni, joka kertoo meille, mitä tehdä ja miten tuntea? Mielestäni nämä kysymykset yhdistävät kyseisiä lyhytelokuvia täydellisesti, Lentzou sanoo.
The End of Suffering (A Proposal) kuvattiin nopeasti. Ilman lokaation selvittämistä etukäteen, ilman roolijakoa, ilman lisensiointeja, ilman ennakkotuotantoa. Lentzoulle kuvaaminen oli kuin runon kirjoittamista.
– Runo voi löytää sinut missä tahansa. Rannalla, bussissa, suihkussa. On tehtävä kaikkensa, ettei kadota sitä, juostava saavuttaakseen sen.
Palkinnot mahdollistavat työskentelyn
Lentzoun elokuvat ovat voittaneet lukuisia palkintoja kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Elokuvalle Hector Malot: The Last Day of the Year (2018) myönnettiin Cine Leica Discovery Award -palkinto Cannesin Semaine De La Critique (2018) -sarjassa.
Palkinnon saaminen tuntuu Lentzoun mukaan aina siltä, kuin voittaisi kultamitalin juoksukisassa.
– Aluksi tunnen liikutusta, ylpeyttä, kunnioitusta, iloa. Tuntuu, että tekemäni työ maksaa vaivan. Jonkin ajan kuluttua tunnen oloni vain onnekkaaksi.
Taide ja kilpaileminen ovat ristiriidassa keskenään, hän toteaa. Kenellä on oikeus päättää, mikä on paras maalaus, valokuva tai elokuva?
Palkinnon rahallinen osuus tekee voittamisesta kuitenkin konkreettista, Lentzou huomauttaa. Sen turvin voi työstää seuraavaa teosta. Ilman Uppsalan kansainvälisen lyhytelokuvafestivaalin palkintoa elokuvalle Fox (2016) hän ei olisi voinut kuvata Hector Malot’ta.
Myös erilaiset kohteliaisuudet ja myönteiset leimat tuntuvat hänestä mukavilta. Lentzouta on kuvailtu muun muassa lahjakkuudeksi ja tulevaisuuden tekijäksi.
– Minulle ei ole vielä selvinnyt, mihin asti ohjaaja on ”tulevaisuuden tekijä”. Milloin ohjaaja on vakiinnuttanut asemansa? En kuitenkaan ota kohteliaisuuksista paineita, vaan arvostan sitä, että elokuviani on näytetty maailmanlaajuisesti, työni on päässyt valokeilaan ja olen päässyt pitämään master classeja.
Cut to the Chase – R&A Shorts -tapahtumassa pääsee tutustumaan Lentzoun töiden ohella laajemminkin kreikkalaiseen lyhytelokuvaan, joka on vahvassa nosteessa. Myös Lentzou on innoissaan kotimaansa lyhytelokuvaskenestä. Hän on viime vuosina seurannut, kuinka elokuvantekjät ovat tuoneet teoksiinsa huumoria, muotokokeiluja ja riskinottoa. Erityisen arvostettavaa tämä on hänestä siksi, että tekijät joutuvat työskentelemään kovin epävarmoissa olosuhteissa.
– Kreikkalainen lyhytelokuvaskene on kuin kiehtovan levyn kuuntelua. Joukossa on mestariteoksia, keskinkertaisia kappaleita ja joitain todella yhdentekeviä lauluja. Silti jokaisessa on oma kipinänsä. Yhdentekevissäkin teoksissa on aina muutama lumoava hetki.
Vaikka rahoituksen saaminen on aina epävarmaa, Lentzou toivoo, että pystyy jatkamaan kuvaamista odottaessaan. Silloin odottaminen ei ole vain odottamista, hän toteaa.
Toiveet omalle uralle ovat selvät.
– Haaveeni on kirjoittaa, kuvata, jakaa ja julkaista samalla vaivattomuudella, jolla hengitän. ■
Teksti: Kiira Koskela