Pohjoismaisten elokuvien teemat, kerrontatyylit ja henkilöhahmot monipuolistuvat ja hankkeet kansainvälistyvät. Elokuvien aitous ja konstailemattomuus vetoavat vuodesta toiseen, kirjoittaa R&A Ministeriön jäsen Suvi Nousiainen.
Monipuolinen kattaus vuoden hienoimpia elokuvia meiltä ja naapureilta kisaa Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnosta. Ehdokkaissa yhdistyvät aitous, rohkeus ja suorasukainen tapa lähestyä rajujakin ihmiskohtaloita – oli kyse sitten kouluikäisen lapsensa menettäneestä poliitikosta, huoltajuutensa menettämässä olevasta äidistä tai surutyössään puolitiehen jääneestä miehestä.
Vauvauintia ja menolippu etelään
Kuvauksena islantilaisten arjesta joulupyhien ja uuden vuoden vieton lomassa Rúnar Rúnarssonin Echo on kuin tilkkutäkkimäinen näyteikkuna pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan: on vauvauintia ja vanhusten vesijumppaa, teurastamon työntekijöitä fiilistelemässä joululauluja ja roskakuskeja varmistamassa, että jätehuolto toimii pyhäpäivinäkin. Jokaisen tarina on yhtä arvokas – myös sohvan alla ilotulitteiden pauketta pelkäävän koiran.
Dag Johan Haugerudin elokuvassa Beware of Children norjalaisen koulun arki muuttuu dramaattisesti, kun 13-vuotias Jamie löytyy kuolleena jalkapallokentän laidalta kesken koulupäivän. Luokkatoveri Lykke on tönäissyt poikaa, mutta kukaan ei ole nähnyt tilannetta. Opettajakunta ja lasten vanhemmat ryhtyvät puimaan tapahtumien ketjua. Myös poliittisiin kysymyksiin sotkeudutaan, sillä Lykken isä on työväenpuolueen poliitikko, kun taas Jamien isä edustaa maahanmuuttokriittistä oikeistosiipeä.
Naiset esitetään aktiivisina toimijoina, joita on mahdoton niputtaa yhteen muottiin.
Elokuvallaan Saamelaisveri läpimurtonsa tehneen Amanda Kernellin uusimmassa ohjauksessa Charter Ruotsin talvipakkaset vaihtuvat Teneriffan lämpöön, kun avioeron jälkeistä huoltajuuskiistaa setvivä Marie ostaa menoliput etelään. Samalla hän vie kenellekään ilmoittamatta mukanaan ex-miehensä luona asuvat yhteiset lapset yrittäen epätoivoisesti korjata heihin rikkoutuneet välit.
Frelle Petersenin kaunis ja seesteinen Uncle sijoittuu puolestaan Tanskan maaseudulle. Osittain invalidisoituneesta sedästään ja tämän maatilasta huolehtiva parikymppinen Kris empii, seuratako omia unelmiaan vai jäädäkö paikoilleen setänsä luokse sinne, missä häntä tarvitaan eniten.
Vaimonsa menettäneen Juhan ja sivutoimisena dominana työskentelevän Monan tiet kohtaavat odottamattomalla tavalla J-P Valkeapään elokuvassa Koirat eivät käytä housuja. Rajuista otteista ja fyysisestä kivusta muodostuu pakkomielle, jonka myötä Juha sekä pakenee todellisuutta että kohtaa traumansa.
Minimalismia ja korostunutta realismia
Kaikki Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon ehdokkaat kertovat omanlaistaan ja ainutlaatuista tarinaa, eivätkä ne arkaile tuoda päivänvaloon vaikeita asioita. Tyypillistä on myös se, että elämän arkisuus ja toisaalta traagisuus esitetään usein mustan huumorin sävyttämänä.
Pohjoismaisessa kirjallisuudessa on viime vuosien aikana tapahtunut tyylillisesti autofiktion ja temaattisesti eri vähemmistöryhmien ja naisten kokemuksia kuvaavien tarinoiden esiinmarssi. Elokuvassa vastaavia ilmiötä voisi viime vuosien palkintoehdokkaiden valossa verrata tietynlaisen, jopa minimalistisen realistisen esitystavan nousuun ja henkilöhahmojen monipuolistumiseen.
Esimerkiksi Echo, Beware of Children ja Uncle on kuvattu suuressa määrin lähes dokumentaarisesti pitkiä ottoja ja puoli- tai kokokuvaa käyttäen. Tällöin katsoja seuraa tapahtumia hieman etäältä, ikään kuin kärpäsenä katossa. Tarinoita ei alleviivata eikä katsojien tunnetiloja ohjata esimerkiksi dramaattisen musiikin vyöryllä. Korostunut realismin tuntu ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö elokuvat olisi visuaalisesti tyylikkäitä ja äänisuunnittelultaan huippuunsa hiottuja. Päinvastoin, kaikki yksityiskohdat palvelevat lopulta kunkin ehdokaselokuvan kokonaisuutta.
Vuonna 2017 Yhdysvalloista käynnistynyt ja sittemmin taide- ja kulttuurikenttää globaalisti ravistellut Me too -liike on alkanut näkyä myös pohjoismaisissa elokuvissa. Henkilöhahmojen joukko on monipuolistunut sukupuoleltaan, ihonväriltään ja iältään. Myös Pohjoismaiden neuvoston ehdokaselokuvissa naiset esitetään aktiivisina toimijoina, joita on mahdoton niputtaa yhteen muottiin. He ovat toisinaan ärsyttäviä, toisinaan valloittavia, välillä vahvoja ja omalla tavallaan rikki, aivan kuten ihmiset tosielämässä.
On ilahduttavaa huomata, kuinka alkaa olla pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että pohjoismaisia elokuvia tehdään useamman Pohjoismaan tuotantoyhtiöiden voimin. Vastaavasti sekä pienen että suuren budjetin tuotannoissa on enenevässä määrin mukana myös muita kansainvälisiä elokuva-alan toimijoita. Tämä voi vaikuttaa myönteisesti paitsi elokuvien laajempaan levitykseen myös siihen, että pohjoismaiset tekijät lunastavat paikkansa kansainvälisissä tuotannoissa muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
Pohjoismaisen elokuvakulttuurin yhdeksi haasteeksi voi kuitenkin nähdä sen, miten elokuvat tavoittaisivat enemmän yleisöä omien maidensa lisäksi toisista Pohjoismaista. Potentiaalia nimittäin olisi. Nyt suomalainen tuntee varsin hyvin kotimaansa elokuvakenttää ja ruotsalainen, tanskalainen, islantilainen ja norjalainen niin ikään omaansa, mutta kuinka innostaa yleisöt uppoutumaan myös naapurimaiden elokuvalliseen mielenmaisemaan?
Yhteispohjoismaisten tuotantojen määrän kasvaessa voi toki odottaa, että yhdessä rahoitetut elokuvat saavat ensi-iltansa vähintäänkin eri yleisradioyhtiöiden televisiokanavilla. Festivaalit ovat avainasemassa tarjotessaan pohjoismaisen taiteen ystäville ja sen uusille tuttaville ainutlaatuisen mahdollisuuden kokea elokuvien parhaimmistoa valkokankaalta. ■
Teksti: Suvi Nousiainen
Kirjoittaja on elokuva-alalla työskennellyt, pitkäaikainen R&A-Ministeriön jäsen, joka ei koskaan oppinut puhumaan kouluruotsia, mutta opetteli aikuisiällä tanskan innostuttuaan pohjoismaisesta yhteistyöstä.
Kaikki Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkintoehdokkaat nähdään Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla. Festivaali järjestetään 17.–27.9.2020.
Artikkelikuva: Charter