Elokuvissa käyminen on monimutkainen ja hauras sosiaalinen tapahtuma. Sen houkutus syntyy useista ulkoelokuvallisista seikoista. Kohti kinoja -juttusarjan toisessa osassa pohditaan, mikä meidät ajaa elokuvateattereihin, istumaan hiljaa rinnakkain vieraiden ihmisten kanssa.
Vieraat ihmiset vieressäni
Ystäväni laskee laukkunsa Kino Reginan lattialle pari penkkiä minusta oikealle, turvavälin päähän. Viimein istumme tässä. On kesäkuun toinen päivä, ja osa elokuvateattereista on avannut koronatauon jälkeen ovensa noin 24 tuntia sitten.
Ystäväni Peppi Vauhkonen on elokuvaharrastaja, joka katsoi viime vuonna yli sata elokuvaa teatterissa. Hän on suostunut ottamaan minut tänään mukaansa, vaikka käy yleensä elokuvissa yksin ja vaikka tämä on erityinen päivä, kärsimättömästi odotettu arjen juhla.
Vauhkonen on päättänyt avata elokuvakesänsä keskittymällä seksityöntekijäksi ryhtyvän Ingridin elämään 1970-luvun Rovaniemellä ja Roomassa.
Ennen elokuvaa salin ulkopuolella yleisö on hymähdellyt toisilleen varovasti. Muihin on pidetty etäisyyttä mutta katsottu hyväksyvästi silmiin: sinäkin olet valinnut käyttää 97 minuuttia elämästäsi juuri tähän, Brunello Rondin elokuvaan Ingridin tie (1973), joka kuuluu KAVIn Uskomaton Italia ja Suomi -sarjaan.
Reginan penkkiin istuessani yllätyn. En siksi, että tämä tuntuisi tauon jälkeen oudolta, vaan siksi, että tämä ei tunnu. Vajoaminen tummaan tuoliin on normaalimpaa kuin mikään pitkään aikaan.
Meitä on 250 paikan katsomossa 25. Istumme mahdollisimman etäällä toisistamme emmekä puhu toisillemme mitään. Vauhkonen on miettinyt etukäteen, miltä kuulostaa, jos joku hengittää elokuvissa paperisen suojamaskin läpi. Maskeja ei yleisössä näy, eikä katsomosta kuulu elokuvan aikana muitakaan ääniä.
Vauhkosta on jännittänyt elokuviin tulo koko viikon, mutta nyt kaikki on hänestäkin aivan tavallista.
”Kuin olisin tullut kotiin”, hän toteaa helpottuneena.
Vain Ingridiä esittävän Janet Ågrenin kasvot yli kymmenen metrin levyisinä hätkähdyttävät – emmehän ole tuijottaneet ketään vierasta lähietäisyydeltä kuukausiin. Häntä me nyt katsomme, sillä tänne olemme itsemme rajanneet, sulkeutuneet ulos yhdestä maailmasta upotaksemme toiseen, harhautumaan nykyhetkestä menneisyyteen, jokainen omalla tavallaan mutta osana juuri tätä yleisöä.
Elokuvan jälkeen olo on kevyt. Kuin keho olisi käynnistetty uudelleen. Mieli on täydempi ja tyhjempi, oleminen ilmavampaa ja painavampaa samaan aikaan.
Ingridin asiat ovat menneet päin helvettiä, ja me olemme nauttineet joka hetkestä.
Raivostuttavat, tärkeät muut
Hyvä, että Vauhkonen valitsi juuri tämän elokuvan. Yksin kotona en olisi Ingridin tietä ryhtynyt katsomaan (eikä se kovin helposti olisi ollut mahdollistakaan, sillä elokuva nähtiin KAVIn digitoimana nyt ensi kertaa Suomessa). Ingridin tie on pullollaan kohtauksia ja viitteitä, joista on vaikea saada tolkkua. Pitkiä kohtauksia, joihin uppoutuu käsittämättä miksi puhe etenee kuten se etenee
Myös Vauhkonen kertoo, että on päätynyt kotona valitsemaan eri tyyppisiä elokuvia kuin elokuvateattereiden ohjelmistoista.
”Jotenkin luovutan jo ennakkoon. En yleensä edes aloita vaikkapa jotain pitkiä ja vakavia neuvostoleffoja, koska tiedän jo etukäteen, että ajatus harhailee.”
Samoin on käynyt minulle. Aikaa ja valinnanvaraa on ollut. Silti juuri sen tyyppisiä elokuvia, joita katson mielelläni esimerkiksi Reginassa, en ole keväällä valinnut katsottaviksi.
Miksi en? Tietysti on kysymys tekniikasta, totta kai myös elokuvateattereista tiloina sekä rituaaleista, jotka elokuvissa käymiseen liittyvät. Elokuvateatterin massiivinen kuva ja tarkasti suunniteltu äänentoisto voimistavat kokemusta pakottamalla katsomaan ja kuulemaan. Suurin osa elokuvista on tehty elokuvateatterissa katsottaviksi, ja vain siellä ne pääsevät oikeuksiinsa.
Mutta ehkä on jotain muutakin, jotain yllättävämpää, joka ei ole tullut mieleen, koska on tottunut ajattelemaan elokuvaharrastustaan juuri elokuvan, sen tarinan ja toteutuksen ehdoilla.
En todellakaan halua tutustua katsomossa istuviin vieraisiin ihmisiin. Parhaimmillaan he ovat ollessaan hiljaa. Jostain syystä heidän on silti oltava paikalla.
Elokuvateatterikokemuksesta on kirjoitettu ja puhuttu tänä keväänä poikkeuksellisen paljon. Yleisö – tai (elokuva)yhteisö – on tullut näkyväksi korona-aikana, kun se on puuttunut. The Guardianin ja Observerin elokuvakriitikko Mark Kermode pohti kaipuutaan elokuvateatteriin Kermode on Film -podcastissaan huhtikuun puolivälissä, kun eristäytymistä oli Isossa-Britanniassa jatkunut kolme viikkoa.
Kriitikon ja toimittajan työt jatkuivat koronasta huolimatta kotona. Vuosikymmeniä elokuvia työkseen katsonut Kermode kertoi kuitenkin havahtuneensa elokuvateatteritauon aikana siihen, kuinka paljon kaipasi yleisöön, ihmisten joukkoon, olivat nämä sitten pressinäytösten kriitikkokollegoita tai yleisönäytösten kanssakatsojia.
Podcastissaan Kermode tilittää: ”Minulle on huomautettu, että puhun aina siitä, millä tavalla ihmisten tulisi elokuvateatterissa käyttäytyä, ja että ideaalikatsomoni olisi tyhjä, jotta voisin katsoa elokuvan ilman keskeyttäviä popcornin ääniä, ihmisiä kännyköillään ja niin edelleen. (…) Tällä hetkellä tekisin kuitenkin mitä tahansa, että pääsisin istumaan äänekkään elokuvayleisön keskelle.”
Kaipaamme eristyksen jälkeen ihmiskontakteja. Se ei ole yllättävää. Laumaeläiminä tarvitsemme kanssaihmisiä.
Kaipuu juuri elokuvayleisöön on kiinnostavaa siksi, että yleensä elokuvaharrastajat eivät kaipaa vierailta kanssakatsojiltaan tietoista kommunikaatiota, eivät puhetta eivätkä varsinkaan kosketusta. En todellakaan halua tutustua katsomossa istuviin vieraisiin ihmisiin. En halua tietää heistä mitään. Parhaimmillaan he ovat ollessaan hiljaa.
Jostain syystä heidän on silti oltava paikalla.
Vauhkonen on katsonut paljon elokuvia pienestä asti. Kun perhe asui Katajanokalla, hän ramppasi Kino K 13 -elokuvateatterissa katsomassa kaikki Astrid Lindgren -filmatisoinnit ja lastenelokuvat. Silloin hän oppi rakastamaan elokuvateattereita paikkana.
Kysyn häneltä, kävisikö hän mielellään yksin elokuvateatterissa, jos siihen olisi mahdollisuus – näinhän sisällöstä saisi varmasti eniten irti.
Vauhkonen kertoo menneensä viime syksynä keskellä päivää katsomaan Fatih Akinin Kultaista hansikasta (2019). Vielä muutama minuutti ennen elokuvan alkua hän oli salissa yksin, mutta viime hetkellä ovista astui sisään kaksi ihmistä.
”Petyin ihan helvetisti, koska yksittäisenä erikoisjuttuna olisi ollut hauska olla yksin. Mutta en todellakaan haluaisi käydä ainoastaan yksin leffassa. Haluan tuntea, miten muut ihmiset kokevat elokuvan”, hän sanoo.
”Välillä muut ihmiset ovat kyllä raskaitakin. Joskus järkytyn siitä, että ihmiset nauravat väärissä kohdissa. Joskus taas innostun siitä, että tässä me yhdessä todistamme jotain pähkähullua, ja nauramme ja koemme samalla tavalla.”
Podcastissaan Mark Kermode kertoo muistavansa nuoruudestaan myöhäisiltojen kauhuelokuvat, joiden yleisössä hän näki samat ihmiset kerrasta toiseen. Sanoja ei vaihdettu juuri koskaan.
”Jos joitain katsojia ei tunnistanutkaan, niin ainakin tunnisti sukulaissielun. Jos joku muukin oli vaivautunut klo 23 paikalle katsomaan Eraserhead (1977) ja The Loveless (1981) –double billin, niin tiesi, että olimme samassa veneessä.”
Kermode muistelee myös yksityiskohtaa vuosikymmenten takaa David Cronenbergin The Flyta (1986) katsoessa. Kun Cronenberg itse ilmaantui valkokankaalle, Kermode kuuli jonkun yleisöstä naurahtavan. Joku muukin siis tunnisti ohjaajan.
”Tuntui siltä kuin laivat olisivat viestittäneet toisilleen sumussa”, hän kuvailee.
Yksin yhdessä
Kun elokuvat projisoitiin teattereissa vielä filmiltä, yleisö katsoi tekniikasta johtuen käytännössä puolet elokuvan kestosta pimeää valkokangasta. Puolet ajasta istuimme todellakin yhdessä pilkkopimeässä.
Digitaalisuus on muuttanut asiaa, mutta yhä antaudumme illuusiolle: ”elävää kuvaa” katsoessamme katsomme toinen toistaan seuraavia pysähtyneitä kuvia. Jokin herää henkiin, kun kuvat asetellaan riittävän nopeasti peräkkäin.
Kun katsojat asettuvat elokuvateatteriin yhdessä, jotakin liikahtaa myös heidän välillään. Siinä missä yksittäisistä pysähtyneistä kuvista syntyy valkokankaalle liikettä, myös yksittäisten katsojien välille syntyy katsomossa jotakin, joka ei palaudu yhden ihmisen tulkintaan elokuvan sisällöstä.
Ihmisenä oleminen on aina väistämättä jossain määrin yhteisöllistä, olemista suhteessa toisiin. Yhteisöjä, niiden syntymistä ja olemusta on pohdittu vuosituhansia.
Kun katsojat asettuvat elokuvateatteriin yhdessä, jotakin liikahtaa myös heidän välillään.
Esimerkiksi ranskalaisfilosofi Jean-Luc Nancy (s. 1946) kirjoittaa olemisesta aina jo lähtökohtaisesti ”kanssaolemisena”. Elokuvayleisön erityisyyttä ajatellen Nancyn filosofia on mielenkiintoista, sillä yhteisö ei hänen mukaansa koskaan voi toteutua yhteiselle identiteetille tai päämäärälle perustuvana totaliteettina. Jaamme lopulta juuri kokemuksen siitä, että yhteisön perustaa on mahdotonta löytää. ”Meitä yhdistää vain se, mikä erottaa meidät toisistamme”, Nancy kirjoittaa Georges Bataillea (1897–1962) mukaillen.
Näin ajatellen samaa elokuvaa samassa ajassa ja tilassa katsovat ihmiset eivät jakaisikaan yhteistä kokemusta elokuvasta tai edes hetkestä elokuvateatterissa, vaan juuri jonkinlaisen tietoisuuden siitä, ettei kokemus voi koskaan olla täysin yhteinen tai yhteismitallinen. Kuitenkin juuri tämän ”puutteen” – ja samalla rajallisuuden – he kokemuksellisesti jakavat.
Maineikas äänisuunnittelija ja leikkaaja Walter Murch pohtii Guardianin jutussaan elokuvateatterikokemuksen erityisyyttä. Yksi tärkeä tekijä liittyy vieraisiin ihmisiin ja näiden aiheuttamaan epämukavuuteen (”discomfort of strangers”). Samaan aikaan ja hetkeen kokoontuneiden, toisilleen vieraiden ihmisten läsnäolo luo elokuvalle kollektiivisen tietoisuuden.
”Jos kykenisimme tekemään näkyväksi yleisön tuntemukset ja ajatukset hyvän elokuvan keinunnassa, se todennäköisesti muistuttaisi suurten lintu- tai kalaparvien kauniisti kaartuvia kuvioita”, hän kirjoittaa.
Brittiohjaaja Steve McQueen kaipasi toukokuussa epätoivoisesti elokuvateatteriin ja vertaa The Guardianin jutussa elokuvateatterikokemuksen yhteisöllistä ulottuvuutta vuoristorataan.
”Pystytkö kuvittelemaan vuoristorata-ajelua yksin? Valtaosa elokuvakokemuksesta liittyy siihen, että olet muiden ihmisen kanssa, ihastutte yhdessä. Se tekee kokemuksesta jännittävän. Ei ole mitään parempaa kuin todistaa tarina toisten ihmisten kanssa. Se on kollektiivinen asia ja ihmisyyden todistus”, hän julistaa.
Jos yleisön jäsenet eivät jaa keskenään mitään, onko yleisön koostumuksella merkitystä tämän kollektiivisen tietoisuuden syntymiselle? Kelpaavatko ketkä tahansa toiset täyttämään elokuvien katsomisen omituista sosiaalista ulottuvuutta, jossa tietoista kommunikaatiota ei juuri tapahdu?
Peppi Vauhkosen mielestä yleisöllä on paljon merkitystä. On miellyttävintä katsoa elokuvaa yleisössä, johon voi luottaa. Tietynlaiset yleisöt löytyvät tietyistä elokuvateattereista, sillä eri teattereilla on eri profiilit, erilaiset ohjelmistot ja siten erilaiset katsojat.
Vauhkosen lempiteatterit ovat Cinema Orion ja WHS Unioni. Niissä hän tuntee olevansa “omiensa parissa”.
”Jättiteattereilla ja -skriineilläkin on paikkansa, mutta multiplekseissä on aina pahimmat sipsipussien rapistelijat”, Vauhkonen sanoo.
”En ole ihminen, jonka tarvitsee syödä sipsejä leffassa, ja se voi raastaa aika lujaakin, jos on hiljainen leffa ja jonkun pitää syödä koko leffan läpi. En voi syödä 120:tä sipsipussia elokuvissa vuoden aikana.”
Elokuvateatterikokemus on psykologisesti ja sosiaalisesti monimutkainen ja hauras tapahtuma, minkä vuoksi moni elokuvaharrastaja, myös minä, käy elokuvissa mielellään yksin. Kokemus voi särkyä paitsi sipsipussin rasahdukseen myös sen seurauksena, että vieressä istuu väärä kaveri.
Ehkä elokuvan kokeminen on yhteisöllisistä puolistaan huolimatta niin henkilökohtaista, että kokemus on vaarassa, jos hyvä ystävä sanoo elokuvasta ”väärän” huomion tai reagoi siihen ”väärin”. Ehken halua tietää, että ajattelen läheisen ystävän kanssa täysin eri tavalla jostakin minulle merkityksellisestä asiasta – ettei meillä todella olekaan mitään yhteistä. Vieraiden ihmisten reaktioilla ei ole niin väliä.
Vauhkonen pohtii:
”Itseäni on alkanut joskus jopa vähän nolottaa, jos leffa on ollut paska tai hankala, ja olen aistinut jo salissa, että kaveri ei tykkää. Itselleni on tullut sellainen olo, että minun pitää ruveta puolustamaan elokuvaa. Olen raahannut kaverin tänne, ja haluan selittää miksi.”
Vauhkonen kertoo olevansa ”hidas kelaaja”, joka mielellään antaa elokuvan asettua parikin päivää, ennen kuin pystyy muodostamaan siitä näkemystä. On vaikeaa ryhtyä heti elokuvan päätyttyä syväanalysoimaan. Silloin tulkinta ja kokemus monimutkaistuvat ja vesittyvät.
”Yksi kaverini kuiskii minulle jo elokuvan aikana, jos jokin on hänen mielestään paskaa. Se voi tarttua, ja toisen negatiiviset huomiot voivat nousta itsellenikin päällimmäisiksi. Jos jonkun toisen ajatus ehtii ensin, niin saatan itsekin alkaa ajatella, että elokuva oli surkea”, hän sanoo.
Yleisö elää elokuvan mukana ja katsojat vaikuttavat toinen toisiinsa. Esimerkiksi maineikkaan Cahiers du Cinéma -elokuvalehden perustaja, ranskalainen elokuvakriitikko ja -esseisti André Bazin piti elokuvateatterikokemusta kuitenkin hyvin erilaisena kuin teatterikokemusta, koska esiintyjät eivät ole ajallisesti ja fyysisesti samassa tilassa yleisön kanssa. Hän kuvasi kirjoituksissaan teatteria ennen muuta sosiaaliseksi tapahtumaksi, joka tuottaa ”yhteisöllisiä tuntemuksia”. Elokuvissakäynti oli hänen mukaansa huomattavasti individualistisempaa, psykologisesti yksinäistä puuhaa.
Kuten Julian Hanich huomauttaa teoksessaan The Audience Effect: On The Collective Cinema Experience (2017), myös Bazin havainnoi siitä huolimatta useissa puheenvuoroissaan ja teksteissään esimerkiksi Cannesin elokuvajuhlien yleisöä ja suhdettaan siihen, kenen vieressä oli istunut, miten yleisö reagoi, itkivätkö vai nauroivatko katsojat ja mikä vaikutus tekijöiden mahdollisella läsnäololla oli.
Vaikka elokuvateatterikokemus eroaa monessa suhteessa keikka- tai teatterikokemuksesta, on niissä paljon samaakin. Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin toiminnanjohtaja, kulttuurihistoriaa opiskellut Anna Möttölä, on pohtinut runsaasti taiteen ja elokuvien kokemisen tilaa ja aikaa.
”Eihän elokuvateatterissakaan kokemus koskaan toistu samanlaisena, koska yleisö on aina eri. Juuri se tekee elokuvankin fyysiseksi. Se, että tällaisenaan tämä ei koskaan enää toistu. Tämä oli meille, vain me koimme tämän”, hän pohtii.
Voi ajatella, että vaikka katsojat eivät vaikuta elokuvan tapahtumiin, heidän tuntemuksensa ja tulkintansa kimpoilevat valkokankaan kautta toisilleen. Valkokangas on siten monisuuntainen, vuorovaikutteinen media, ja samaan aikaan kunkin yleisön peili.
Bazin piti yleisöä melko homogeenisena ja passiivisena massana, joka kokee massatunteita: hänen kirjoituksissaan korostuu oletus, että kaikki tuntevat elokuvaa katsoessaan samoja asioita. Kuin kaikki tuntisivat ja kokisivat sen, minkä elokuvantekijät ovat suunnitelleet heidän tuntevan.
Näin ei tietenkään ole. Näkyvintä elokuvayhteisön rikkonaisuus on silloin, kun joku suivaantuu ja lähtee kesken näytöksen pois.
”Jos menen katsomaan vaikkapa Lars von Trierin leffoja, niin aina vähän jännittää, kuinka moni lähtee kesken. Se on täysin ulkoelokuvallista ja silti tosi mielenkiintoista. Olen muutamia kertoja hätkähtänyt, että miksi minusta ei tunnu, että tämä on ihan kauheaa, vaikka täältä lähtee useampia ihmisiä pois”, Vauhkonen miettii.
Elokuvissa käynti on näin ajateltuna myös mittari itsestä ja muista, itsestä suhteessa muihin, yleisön ”yleisestä mielipiteestä”. Kuulunko joukkoon, tunnenko kuten muut? Keiden kanssa täällä oikein olen?
”Oli ihan törkeän siistiä nähdä The House That Jack Built (2018) R&A:ssa ja Bio Rexissä. Se oli von Trierin parhaimmistoa, jos minulta kysytään. Miespuolinen ystäväni lähti pois kesken, koska hän oli loukkaantunut minun ja muiden naisten puolesta”, Vauhkonen hymyilee.
”Night Visionsissa kostoelokuva Assassination Nationissa (2018) oli sama homma: monet miehet Rexissä olivat kauhuissaan ja minä uhkuin intoa, että siitä saatte.”
Keho ja (mielen)tila
Eräs ystäväni pitää elokuvateatterikokemuksen kenties tärkeimpänä puolena sitä, että teatterissa katsojalle kerrotaan, missä asennossa hänen suunnilleen tulee elokuvaa katsoa. Ystävääni rentouttaa se, ettei hänen itse tarvitse päättää, miten hän vartalonsa asettelee elokuvan kokemista varten. Tuoli on mikä se on. Toki paikan salissa voi valita, mutta ei istuma-asentoa, joten aistit ja aivot vapautuvat elokuvan kokemiseen.
Elokuvan katsominen elokuvateatterissa on monessakin mielessä kehollisempi tapahtuma kuin elokuvan katsominen kotona.
Jo ennen elokuvaa on liikuttanut itsensä paikasta A paikkaan B. Laittanut ruumiinsa raitiovaunuun, liikkunut kohti fyysistä tilaa, jossa vastaanottaa voimakkaita aistiärsykkeitä. Teatterin pimeydessä rajautuu muusta maailmasta ulos, minkä jälkeen liikuttaa itsensä jälleen välimatkan päähän kokemispaikasta. Kotona tämä liike puuttuu.
Elokuvateatterissa myös reagoi ruumiillaan voimakkaammin. Ääni ja kuva peittävät alleen muut aistiärsykkeet ja vaativat huomiota, kun taas ”kotona tiskit ovat aina siinä”, kuten Vauhkonen sanoo.
Anna Möttölä kertoo havahtuneensa kevään aikana nimenomaan elokuvien katsomisen fyysiseen puoleen. Elokuvateatterikokemuksen ruumiillisuuteen liittyvät oivallukset ovat syntyneet vasta, kun elokuvateatteriin ei ole päässyt.
”Totta kai aistin elokuvateatterissa muiden ihmisten fiiliksiä ja reaktioita. Mutta olen tajunnut, että ennemmin elokuva tulee kohti minua. Omat fiilikseni ovat jo olemassa, mutta kun olen muiden kanssa, tunteeni vahvistuvat ihan riippumatta siitä, miltä muista tuntuu. Muut ihmiset korostavat minun kokemustani. Paljon intiimimmältä se tuntuu kuin yksin kotona, mikä on vähän yllättävää”, hän sanoo.
Jotkut elokuvat myös vaativat fyysistä tilaa ympärilleen. Vauhkonen mainitsee esimerkiksi Andrei Zvjagintsevin elokuvat.
”Ne haluan katsoa elokuvateatterissa. Ne ovat niin suuria, että on vaikea edes ajatella, miten voisin katsoa niitä läppäriltä.”
Festivaalilla jaettu aika korostuu, koska saatamme katsoa vieraiden ihmisten kanssa useamman saman elokuvan, jakaa useamman yhteisen hetken. Elämämme asettuvat hetkeksi lomittain.
Vauhkonen kertoo itkevänsä tai nauravansa ääneen elokuvissa vain harvoin.
Nick Caven Skeleton Tree -levyn tekemistä seuraavaa One More Time With Feeling -dokumenttia (2016) katsoessaan hän muistaa nyyhkyttäneensä.
”Siinäkin itkin ehkä siksi, että Nick Cave on itselleni tärkeä hahmo. Se parka yritti käsitellä suruaan, ja Warren Ellis vieressä oli vuori. Itkin eniten Ellisin uskomattomuudelle. Että ’no ni, tehdään nyt sitten tää sun surulevys’ ”.
Nauraminen on Vauhkosesta helpompaa silloin, kun joku muu aloittaa ensin. Makeimmin hän on nauranut Night Visions -festivaalin yönäytöksissä.
”Niissä kaikki ovat valvoneita ja sekaisin. Silloinkin nauran hytkymällä penkissä, ja se voi liittyä paljolti muuhunkin kuin elokuvaan.”
Elokuvafestivaaleilla fyysinen kokemus tiivistyy ja voimistuu. Kun katson kymmeniä elokuvia viikon aikana, aivoni ylikuormittuvat ja elokuvat alkavat mössöytyä päässä. Minun on vaikeampi saavuttaa voimakkaita elokuvallisia kokemuksia esimerkiksi R&A:n loppupuolella kuin festivaalin alussa, mutta väsyneenä kokemus voi olla toisella tapaa vahvempi sosiaalisesti.
Osa omista ”yhteisöllisimmistä” elokuvakokemuksistani liittyy festivaalinäytöksiin, joissa olen ollut jo etukäteen aivan liian väsynyt. Olen ennen elokuvan alkamista tiennyt, etten ole lainkaan otollisessa tilassa pitkää, vaativaa elokuvaa ajatellen. Kun 15 minuutin kohdalla olen nukahtanut ja herännyt kohmeessa puoli tuntia myöhemmin, olen tuntenut selittämätöntä turvaa siitä, että samat ihmiset ovat yhä paikalla. Jos olen pudonnut kärryiltä elokuvan tapahtumista, uppoudun tuijottamaan yksittäisiä kuvia, kuuntelemaan ääniä sellaisenaan, ilman painetta juonesta tai tarinasta.
Toisin kuin vaikkapa kuvataiteella, elokuvalla on sisäinen aika ja juoni. Elokuvantekijät määräävät, missä järjestyksessä tapahtumat näemme.
Elokuvalla on myös kesto, toisin kuin vaikkapa romaanilla. Jos elokuva kestää 97 minuuttia, se kestää kaikille samat 97 minuuttia. Noiden 97 minuutin ajan, vaikkapa kello seitsemästä noin kaksikymmentä vaille yhdeksään, me jaamme aikamme toistemme kanssa. Vastaanotamme samat ärsykkeet samassa järjestyksessä, ja vaikka jokaisen kokemus on henkilökohtainen – jokaiselle erillinen, erilainen – hetki on silti objektiivisesti yhteinen.
Festivaalilla jaettu aika korostuu, koska saatamme katsoa vieraiden ihmisten kanssa useamman saman elokuvan, jakaa useamman yhteisen hetken. Kun näemme tutut vieraat kasvot kymmenen päivän aikana monessa eri paikassa, monena eri päivänä, elämme vähän aikaa samassa todellisuudessa: elämämme asettuvat hetkeksi lomittain.
Kohti itseä vai itsestä pois?
Katsojien motiivit ja toiveet eroavat tietysti toisistaan. Vauhkonen esimerkiksi haluaa tuntemisen lisäksi ajatella ja analysoida, monet haluavat todennäköisesti lähinnä viihtyä tai saada lohtua.
Oli motivaatio mikä tahansa, elokuvateatterikokemukseen liittyy tietty vaivannäkö. Kun selaa ohjelmistoja, ostaa lippuja, käyttää rahaa ja siirtyy yhdestä paikasta toiseen, on sitoutuneempi kokemukseen kuin kotona, jossa sadat ja taas sadat elokuvat ovat klikkauksen päässä – kuten on niiden keskeyttäminenkin.
R&A:n taiteellinen johtaja Pekka Lanerva korostaa elokuvateatterikokemuksessa sitoutumisen merkitystä.
”Elokuvateatterissa ääni ja kuva pakottavat katsomaan ja kuulemaan. Jos elokuva ja katsomiskokemus on hankala, kotona sen voi pysäyttää. Teatterissa joutuu ottamaan sen vastaan ja käsittelemään sen heti, ellei sitten lähde kesken pois”, hän sanoo.
Lanerva vertaa kokemusta psykoanalyysiin.
”Se on pakotettu keskustelu oman itsensä kanssa. Katsoja menee sisälle henkilöihin ja asioihin ja löytää jotain uutta itsestään. Siinä tavallaan testaa, miten tarina ja tapahtumat vaikuttavat itseen ja miten niihin suhtautuu.”
Walter Murch puhuu ”paradoksaalisesta massa-intiimiydestä”. Elokuvantekijät haluavat löytää yhteisen nimittäjän, jolla tavoittaa ja koskettaa useita ihmisiä, mutta samaan aikaan he pyrkivät siihen, että jokainen katsoja kokisi elokuvan puhuttelevan vain ja ainoastaan heitä.
Näkyvintä elokuvayhteisön rikkonaisuus on silloin, kun joku suivaantuu ja lähtee kesken näytöksen pois.
Kaikki eivät kuitenkaan ajattele elokuvateatterikokemusta itseen päin suuntautuvana. Peppi Vauhkonen suorastaan yllättyy, kun kysyn häneltä asiasta.
”En tunnista terapiasessioajatusta yhtään. En ole tullut edes ajatelleeksi tuollaista. Ajattelen juuri päinvastoin. Että elokuviin voi mennä pakoon omia juttuja ja omia ajatuksia. Se on jonkinlaista lomaa omasta elämästä: voin mennä jonkun toiseen maailmaan.”
Vauhkonen käyttää runsaasti aikaa elokuvien valitsemiseen. Hän lukee kaikkien teattereiden ohjelmistot läpi ja ostaa kerralla läjän lippuja. Valintoihin vaikuttavat monenlaiset asiat. Kummallisuus on plussaa, samoin aiemmin kiinnostaviksi todetut ohjaajat. Arvostelut eivät suoraan vaikuta valintoihin, ja niitä hän lukeekin yleensä vasta elokuvan nähtyään.
Valitseminen kuulostaa ehkä työläältä, mutta toisaalta valinnat ovat helpommin hahmotettavissa kuin kotona. Niiden tekeminen on mielekkäämpää, kun muuttujia ei ole loputtomasti. Ei tarvitse aloittaa valitsemalla suoratoistopalvelua. Ei tarvitse valita sadoista ja taas sadoista elokuvista. Ei tarvitse valita katseluasentoa tai kellonaikaa mielivaltaisesti.
Elokuvateatterikokemukseen liittyykin yleisön lisäksi myös toinen tärkeä inhimillinen ja sosiaalinen näkökohta. Nimittäin se, että osan valinnoista tekee joku muu ihminen. Elokuvateatterissa elokuvaa katsoessani luovutan osan valinnoista alan ammattilaisille: ohjelmistosuunnittelijoille, kuraattoreille, levitysyhtiöiden ja elokuvateattereiden työntekijöille.
Elokuvateatteriin mennessäni voin valita elokuvan, mutten loputtomasta listasta. Voin valita teatterin, mutta vain lähistöltä. Voin valita katsoa elokuvan yleisössä, mutta en voi valita, keitä yleisössä on.
Kaiken teknisen ja toisaalta mystisen kollektiivisen tietoisuuden lisäksi kysymys onkin myös luottamuksesta. Siitä, että lopullinen elokuvavalinta on monella tavoin yhteinen.
Kun ahmimme Vauhkosen ja muiden katsojien kanssa Reginassa Ingridin tietä, useamman ihmisen tekemät valinnat tiivistyvät yhteen aikaan ja paikkaan. Yleisö ympärilläni on tehnyt samat päätökset, päätynyt kanssani juuri tähän paikkaan, juuri tähän hetkeen. Ammattilaiset ovat tehneet osansa, jotta me voimme olla tässä. Se, että olemme täällä, ei ole sattumaa – meillä on syy olla Reginassa tänään, ja siksi myös hetkellisesti luotamme toisiimme.
Ingridin tie päättyy. Istumme hetken aloillamme, ja kun astumme ulos Oodista alkuillan aurinkoon, emme sano heti mitään. Kävelemme kohti Rautatieasemaa, ja Vauhkonen kysyy, miksi Makkaratalo kimaltaa. Onko se aina kimaltanut? Puhumme makkarasta, siirrämme kehomme raitiovaunuun ja raitiovaunusta baariin. Vasta sitten kysyn, millaista oli.
”Oli ihan helvetin hienoa. Tämä ’mitä mä just näin?’ on usein miellyttävä fiilis, kun tulee ulos teatterista.”
Keskustelemme Ingridistä ja elokuvan yhteyksistä omaan elämäämme: onhan elokuva käsitellyt muun muassa naisen itsemääräämisoikeutta. Parhaat ja pisimmät keskustelut käymme kuitenkin kaikesta siitä, mitä emme ymmärrä, siitä, mikä ei yhdistä meitä Ingridiin.
Tällä kertaa puhumme myös ihan vain siitä, että olimme elokuvissa. Altistuimme elokuvatuotteen lisäksi ihmisille. Heidän ajatuksilleen, heidän valinnoilleen: elokuvantekijöille, KAVIn työntekijöille, kuraattoreille ja kanssakatsojille.
Heidän kanssaan emme varsinaisesti jakaneet muuta kuin Ingridin tien, ohimenevän hetken Kino Reginassa 2.6.2020 klo 19.00–20.37. ■
Teksti: Henna Raatikainen
Lähteinä jutussa on käytetty myös Anna Nurmisen kirjoittamaa, Tutkijaliiton blogissa julkaistua tekstiä Yhteisö tartuntana – mitä Covid-19 opettaa meistä?, Maurice Blanchot’n teosta Tunnustamaton yhteisö (1983; 2004) sekä filosofia.fi:ssä julkaistua Martta Heikkilän tekstiä Jean-Luc Nancystä.
Henna Raatikainen toimii elokuva-alalla kirjoittajana ja tiedottajana. Hän on R&A-Ministeriön pitkäaikainen jäsen.
Juttusarja “Kohti kinoja: Rakkautta & Anarkiaa poikkeusaikana” seuraa Suomen suurimman elokuvafestivaalin järjestämistä historiallisessa tilanteessa, jossa koronapandemia kurittaa kulttuuritapahtumia ja koko elokuva-alaa. Lue sarjan ensimmäinen osa. Juttusarjan kirjoittamista on tukenut Taiteen edistämiskeskus.
