Viime viikkoina internet on täyttynyt elokuvalistoista, joita Black Lives Matter -liikkeen hengessä suositellaan katsomaan. Onnistuessaan elokuvat voivat herättää keskustelua ja johtaa pysyviin positiivisiin asennemuutoksiin osana yksilön antirasistista työtä. Kaikki rakenteellista rasismia käsittelevät elokuvat eivät tässä kuitenkaan onnistu, ja lopputulos voi joskus tuottaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Vaatesuunnittelija, kirjoittaja ja queer-taiteilija Ervin Latimer pohtii esseessään tekijöiden ja näkökulman merkitystä elokuvissa, jotka käsittelevät ihonväriin perustuvaa syrjintää.
Black Lives Matter -liike perustettiin seitsemän vuotta sitten vastareaktiona mustan aseettoman teinipojan Trayvon Martinin murhasta syytetyn George Zimmermanin vapauttavaan tuomioon. Poliisit ovat myös tämän jälkeen tappaneet tai murhanneet lukuisia mustia kansalaisia Yhdysvalloissa, mutta vasta George Floydin painajaismainen murha oli viimeinen niitti, joka toi maailmanlaajuiseen julkiseen keskusteluun mustien amerikkalaisten järjestelmällisen syrjinnän ja systemaattisen, rakenteisiin kudotun eriarvoistamisen.
Kuten Ava DuVernayn vuonna 2018 ohjaamassa dokumentissa 13. lisäys kuvataan, ongelmat asenteissa, eriarvoistavassa lainsäädännössä ja epätasa-arvoisessa vankilajärjestelmässä juontavat juurensa orjuuden ajan käsitykseen valkoisesta ylivertaisuudesta. On lyhytnäköistä ajatella, etteivät Yhdysvaltojen rakenteelliset ongelmat linkittyisi myös Suomeen. Kuten (toivottavasti) jo tiedetään, ensisijainen ongelma eivät ole kaduilla rasistisia termejä huutelevat henkilöt, vaan valtarakenteisiin hitsatut syrjivät asenteet, jotka myrkyttävät elämän jokaista osa-aluetta aina lainsäädäntötyöstä siihen, minkä värisen lapsen itkulle pyöritellään lähijunassa silmiä eniten.
Amerikkalaisen yhteiskunnan vallitsevat rakenteet vaikuttavat luonnollisesti myös maassa tuotettuihin elokuviin, joista me popcornin suolaamissa elokuvateatterien samettituoleissa niin nautimme. Hollywood tuottaa järjestään myös Suomen katsotuimmat elokuvat. Esimerkiksi alkuvuoden 2020 kahdestakymmenestä katsotuimmasta elokuvasta neljätoista on tuotettu osaksi tai kokonaan Yhdysvalloissa. Luku vastaa aiempien vuosien trendiä.
On myönnettävä karvas totuus: suurin osa elokuvissa näkemistämme mustista henkilöhahmoista ja mustasta kulttuurista on valkoisten ohjaajien, käsikirjoittajien ja tuottajien aikaansaannosta. Elokuvat edustavat useimmiten maailmankatsomusta, jossa valkoisuus on keskiössä, normina. Kuluu luultavasti vuosia ennen kuin representaatio elokuva-alan valta-asemissa on korjattu, mutta nyt, vuonna 2020 on viimeistään kyseenalaistettava tavat esittää mustuutta.
Mustat hahmot ovat välikappaleita valkoisten hahmojen keskinäisissä suhteissa ilman omaa, selkeää polkua.
Vaikeinta tästä tekee se, että elokuvien ja tekijöiden päämäärä on useimmiten hyvä. Vaikka elokuva voi päällisin puolin kuulostaa opettavaiselta ja avartavalta, hyvät (valkoiset) tarkoitusperät johtavat usein yllättävän haitallisiin lopputuloksiin. Esimerkkejä on lukuisia. Yksi sellainen on valkoihoisen Tate Taylorin ohjaama, kolmen Oscarin ehdokas ja yhden Oscarin voittanut The Help (Piiat).
Kuusikymmentäluvulle sijoittuva periodidraama kuvaa mustan palvelusväen karua arkea valkoisissa kotitalouksissa. Elokuvaa markkinoitiin tarinana yhteiskunnallisesta muutoksesta ja mustasta periksiantamattomuudesta kansalaisoikeusliikkeen aikaisessa Amerikassa. Lopputulos on kuitenkin jotain muuta. The Helpin mustat naiset ovat passiivisia tilanteensa uhreja, jotka nuori, kaunis ja valkoinen nainen (Emma Stone) pelastaa. Mustat miehet ovat joko aggressiivisia, kasvottomia vaimonhakkaajia tai mitäänsanomattomia, hiljaisia tarjoilijoita. Elokuvan draaman kaari on suunniteltu palkitsemaan Stonen esittämän itsenäisen valkoisen naisen tie paikallislehden kolumnistista maanlaajuiseksi kirjailijaksi. Mustat hahmot ovat välikappaleita valkoisten hahmojen keskinäisissä suhteissa ilman omaa, selkeää polkua. Vaikka Octavia Spencerin Oscar-palkittu sivuosarooli voidaan teoriassa nähdä kuvaukseksi aikakauden itsenäisestä mustasta naisesta, hahmo typistyy lopulta vain epärealistisen suuria riskejä ottavaksi moottoriturvaksi, jonka tarinan jokainen käänne on riippuvainen valkoisista hahmoista.
Mustille katsojille elokuva viestittää, että jokainen voi saada äänensä kuuluviin, kunhan elämästä löytyy ystävällisiä ja avuliaita valkoisia ihmisiä. Valkoisia elokuva taas lohduttaa, kun vuosisatojen vääryys voidaan korvata kauniilla hymyllä ja edistämällä omaa uraa niin, että sivussa tulee tehtyä hyvä teko. Jälkikäteen elokuvaa ja sen näkökulmaa pahoitteli myös upea Viola Davis, joka sai roolistaan uransa ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden.
Jos mustien ja valkoisten välinen arki segregaation ajan Amerikassa kiinnostaa, The Helpin sijasta kannattaa katsoa Dee Reesin erinomainen, neljällä Oscar-ehdokkuudella noteerattu Netflix-alkuperäistuotanto Mudbound. Toisen maailmansodan loppumetrien Mississippiin sijoittuvassa väkevässä ja yllättävän rajussa draamassa valkoinen McAllanin perhe muuttaa isän (Jason Clark) päätöksestä kaupungista maalle. Erinäisten käänteiden jälkeen McAllanit päätyvät perheen äidin (Carey Mulligan) pettymykseksi oletettua kurjempiin asuinoloihin mustan Jacksonin perheen naapuriin. McAllaneille muutto farmille on valinta, kun taas Jacksoneille sama asetelma on ainoa vaihtoehto. Perheiden kohtalot kietoutuvat yllättäen yhteen, kun molempiin koteihin palaa sotaan lähtenyt perheenjäsen.
Rees kuvaa kauniisti mustien Jacksoneiden perusteltua varauksellisuutta epäilyttävän ystävällisiä valkoihoisia McAllaneita kohtaan. Tämä ystävällisyys on kuitenkin sangen pintapuolista, ja Jacksonit tiedostavat tilanteensa ja valta-asetelman perinpohjaisesti. Mudboundin mustuus ei ole passiivista, vaan aktiivista tilanteen hallintaa ja oman perheen parhaan tavoittelemista, myös nöyryyttävissä tilanteissa. Sekä Mudbound että The Help kuvaavat oikeita historiallisia tilanteita, joissa valkoisuus on amerikkalaisessa yhteiskunnassa mustuutta korkea-arvoisempaa, mutta katsojan suuhun jäävä maku on näiden kahden välillä täysin erilainen.
Juuri perheen kuvaus ja mustien henkilöhahmojen keskinäiset suhteet irrallaan valkoisuudesta tuntuvat olevan monien valkoisten elokuvantekijöiden suurin kompastuskivi. Oletus on, että kun segregaation tai kansanoikeusliikkeen aikainen musta henkilö pääsee omaan turvalliseen tilaansa, kuten vaikkapa kotiinsa, hän on väsynyt, surullinen, rikottu ja onneton. Tämä kertoo siitä, että tarina on veistetty valkoiselle katsojalle, jolta tiristetään kyyneleitä näyttämällä miten pohjattoman hirveää on olla musta. Katsoja tuskin tulee ajatelleeksi, että mustana tai ruskeana oleminen on lähinnä hirveää silloin, kun on oltava tekemisissä valkoisuuden kanssa.
Valkoisuudesta riippumatonta olemista esittää ihastuttavan vaivattomasti Ava DuVernayn ohjaama Martin Luther King Jr. -eepokki Selma. Elokuva kertoo taistelusta mustan amerikkalaisväestön äänestysoikeuksien puolesta. Se sisältää lukuisia pieniä kohtauksia, joissa King Jr. aktivistikumppaneineen esitetään valkoisuudesta irrallisina ihmisinä, joilla on omat henkilökohtaiset ongelmansa. Kohtaus, jossa vitsaileva King Jr. lounastaa aktivistikollegoidensa kanssa, kuvaa heidän keskinäisiä, syvällisiä suhteitaan esittäen heidät kuitenkin yksilöinä, jotka ovat kerääntyneet toimimaan yhteisen asian puolesta. Tämä musta rintama ei välttämättä ole yksimielinen, kuten DuVernay toistuvasti näyttää. Niin perhe- kuin ystävyyssuhteet voivat olla vaakalaudalla taistelussa ihmisoikeuksien puolesta.
Sekä Selma, Mudbound että seitsemänkymmentäluvulle sijoittuva, mestariohjaaja Barry Jenkinsin If Beale Street Could Talk kuvaavat elegantisti, miten arkista keskustelu rotusorrosta mustissa perheissä ja ystäväpiireissä on. Erityisesti Mudbound ja Beale Street tarjoavat lukuisia kohtauksia, joissa hahmot puhuvat eriarvoisuudesta yhtä arkipäiväisesti kuin minä puhun siitä ruskeille sisaruksilleni, ystävilleni tai kollegoilleni. Kuten näiden elokuvien henkilöhahmot, myös minä ja ruskea lähipiirini olemme kaikki erilaisia, mutta ihonväriin perustuvasta syrjinnästä puhuttaessa meillä on yhteinen, jaettu kieli.
Beale Streetin alkumetreillä on myös kohtaus, joka on esitetty amerikkalaisessa populaarikulttuurissa miljoona kertaa: Afrikkalaisamerikkalaisen ydinperheen nuorimmalla tyttärellä on asiaa – hän on raskaana. Jenkins ohjaa katsojaa taitavasti harhaan ja saa tilanteen vaikuttamaan siltä, että isä suuttuu. Ohjaaja tietää katsojan odottavan kohtausta, jossa Musta Vihainen Mies saarnaa Mustalle Tyttärelleen köyhistä oloista, ajattelemattomuudesta ja ehkä vähän Jeesuksesta. Kenties luvassa on huorittelua ja seinään paiskautuva juomalasi.
Kuitenkin, yllättäen, isän reaktio on lempeä, ilahtunut ja lämmin.
Kohtaus on kuin sukua lempikohtaukselleni Jenkinsin edellisestä mestariteoksesta, viime vuosikymmenen parhaasta elokuvasta Moonlightista, jossa unelmamieheni Mahershala Alin huumediilerihahmo Juan opettaa kiusaajilta pelastamaansa pientä Little-poikaa uimaan Miamin Liberty Cityn lämpimissä rantavesissä. Kohtaus on lumoava metafora sille, miten Little-poika ottaa Juanin opastamana ensiaskeleita monimutkaisella polullaan mustassa maskuliinisuudessaan ja seksuaalisuudessaan. Molemmissa elokuvissa mustat miehet ovat Hollywood-elokuvien mittapuulla vallankumouksellisen herkkiä ja lempeitä. Sellaisia, joita emme ole juurikaan valkokankaalla nähneet, mutta jollainen ainakin minulla on kotona ollut.
Representaatio ja tavat kuvata mustaa kokemusta muokkaavat ajatuksiamme niin tietoisesti kuin alitajuisesti.
Samankaltaista mustaa herkkyyttä on tavoiteltu myös valkoihoisen Peter Farrellyn ohjaamassa, parhaan elokuvan Oscarin viime vuonna voittaneessa draamakomedia Green Bookissa. Kyseessä on käänteinen Driving Miss Daisy(Palveluksessanne, Miss Daisy), jossa Viggo Mortensenin esittämä amerikanitalialainen handyman Tony Lip kuskaa Mahershala Alin esittämää varakasta pianovirtuoosi Dr. Don Shirleyta konserttikiertueella ympäri Yhdysvaltojen keskilänttä vuonna 1962. Ali sai roolistaan uransa toisen Oscar-palkinnon.
Dr. Shirley on ajanjaksoon nähden poikkeuksellisen varakas ja täysin tietämätön vallitsevasta mustasta populaarikulttuurista, ruuasta ja – kuten elokuva vihjaa – tavoista. Roolit on käännetty niin sanotusti nurinpäin, kun musta Dr. Shirley opettaa Lipiä puhumaan hienostuneemmin ja valkoinen rähisijä Lip opettaa Dr. Shirleyta olemaan musta syöttämällä tälle friteerattua kanaa ja soittamalla Ray Charlesia. Elokuvan tapa esittää teemojaan on parhaimmillaan romantisoidun naiivi, pahimmillaan pökerryttävän tahditon.
Se on valtava sääli, sillä tositapahtumiin perustuva asetelma on kieltämättä herkullinen. Ajatus poskettoman rikkaasta, homoseksuaalista ja näennäisen etuoikeutetusta mustasta miehestä segregaation ajan Yhdysvalloissa kiertelemässä rikkaiden valkoisten etelävaltiolaisten kartanoita tarjoaisi erinomaisen alustan tutkia vaikkapa luokkaeroja tai suhtautumista seksuaalivähemmistöihin mustan yhteisön sisällä. Väkivaltainen ja supermacho Tony Lip olisi puolestaan voinut olla mielenkiintoinen tutkielma amerikanitalialaisesta maskuliinisuudesta. Draamakomedia tai ei, lopullinen tulkinta ei ole kovin sensitiivinen ottaen huomioon kauheudet, joita tässäkin elokuvassa näytetään.
Representaatio ja tavat kuvata mustaa kokemusta muokkaavat ajatuksiamme niin tietoisesti kuin alitajuisesti. En väitä, että valkoisten ohjaajien pitäisi tehdä elokuvia vain valkoisilla hahmoilla ja teemoilla. En liioin oleta, että mustat ohjaajat tekevät automaattisesti erinomaista mustaa representaatiota edustavia mustia elokuvia. Kuitenkin tilanteessa, jossa rakenteet ja syvälle juurrutetut asenteet vaikuttavat tapaamme käsitellä mustuutta, tekijöillä ja näkökulmalla on väliä. Ne vaikuttavat usein räikeästi lopputulokseen.
Jos olet katsomassa mustuutta tai mustia hahmoja käsittelevää elokuvaa, kysy itseltäsi seuraavat kysymykset ja pidä ne mielessäsi läpi katselukokemuksen:
– Ovatko elokuvan tekijät mustia? Onko mukana mustia naisia tai mustia sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä? (Esimerkiksi ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja, kuvaaja.)
– Kenen näkökulmasta tarina kerrotaan?
– Onko mustuus tai ovatko mustat henkilöhahmot elokuvassa keskiössä? Ovatko mustat naiset ja mustat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt äänessä tai näkyvillä?
– Ovatko mustat henkilöhahmot elokuvan tapahtumissa aktiivisia, toisten mustien kanssa toimivia henkilöitä vai passiivisia, valkoihoisiin reagoivia osapuolia?
– Vahvistaako elokuva stereotypioita mustista henkilöistä ja mustasta kulttuurista? Ovatko mustat hahmot esimerkiksi palvelijoita, orjia, köyhiä tai rikollisia? Ovatko he väkivaltaisia tai tekemisissä huumeiden kanssa? Missä suhteessa näitä asioita esiintyy verrattuna valkoisiin hahmoihin?
– Kuka on elokuvan oletettu katsoja? Lähestytäänkö aihetta valkoisesta näkökulmasta?
Onnistunut musta representaatio on eri tavoin yhtä tärkeää niin mustille kuin valkoisille katsojille. Vasta, kun George Floydin murha nähtiin videolta, vaikuttaa siltä, että yhteiskunta kuuntelee (ainakin hetken) mustien kokemia rakenteellisia vääryyksiä. Valkoihoiset eivät uskoneet afrikkalaiseen diasporaan kuuluvia ihmisiä ennen kuin he omin silmin näkivät, miten meitä kohdellaan.
Juuri siksi myös elokuvilla on väliä.
Helsinkiläinen Ervin Latimer on kansainvälistä uraa tehnyt vaatesuunnittelija, drag queen ja vapaa kirjoittaja. Esseissään hän keskittyy ruskeuden ja queer-kulttuurin risteyskohtiin niin omassa elämässään kuin populaarikulttuurissa, erityisesti elokuvissa.
Artikkelikuva: Moonlight