Sukella kaaokseen supermarketissa, varasta strap-on, käy laitattamassa hiuksesi, syö hodari, tee uimapukukierros ja tule barrikadeille. R&A Shortsin Feminist Visions -lyhytelokuvanäytös näyttää (ainakin) kuusi eri tapaa käyttää vasaraa.
Päivinä, joina feminismi on tapetilla ja media piirtää siitä kuvan elitistisenä elämäntapana, feministinen elokuvanäytös on mahdollisuus, mutta myös riski. Jos omat ihmisoikeudet eivät ole vaakalaudalla ja feminismi on kiva pikku harrastus siinä missä jooga tai pienpanimotuotteet, feministiset tapahtumat ovat kiehtova ikkuna toiseen maailmaan. Meille muille ne ovat potentiaalisia takaumien miinakenttiä, joihin meneminen pitää päättää voimavarojen mukaan. Siksi on harvinaista saada katsoa täyslaidallinen elokuvia, joissa arkipäivän sorto ei ole koko ajan keskiössä, vaikka se kulkeekin kerronnassa mukana ikään kuin roolina muiden joukossa.
On harvinaista saada katsoa täyslaidallinen elokuvia, joissa arkipäivän sorto ei ole koko ajan keskiössä.
Feminismi ei ole elämäntapa eikä harrastus. Se on työkalu. Siksi Feminist Visions -lyhytelokuvanäytös on enemmänkin sarja how to -videoita siitä, miten muut ihmiset ovat käyttäneet tätä samaa työkalua korjatakseen rikkinäistä, mutta ei korjauskelvotonta koneistoa.
Feminist Visions -lyhytelokuvien katsominen on nautinnollista. Seuraan mielenkiinnolla, joskin ristiriitaisissa tunnelmissa, kuinka mustat saksalaisnaiset kisaavat ensimmäistä kertaa järjestettävästä Miss Black Germany -tittelistä Elisha Smith-Leverockin ohjaamassa samannimisessä lyhärissä. Nauran katketakseni sille, miten nuoret sällit murenevat nuoren, mustan naisen edessä elokuvassa Fuck You (ohj. Anette Sidor). Kesken illanvieton hän pukee päällensä strap-onin ja näyttää samalla ei pelkästään poikaystävälleen vaan myös maailmalle keskaria: fuck you, todellakin.
Ahdistun ja alistun kauniin, mutta painostavan kuvaston edessä, kun Entropia (ohj. Flóra Anna Buda) esittelee kaaosta ja järjestystä. En ehkä omakohtaisesti täysin tunnista Hot Dogissa (ohj. Alma Buddecke ja Marleen Valin) kuvattua suhdetta omaan tusooniin eli vulvaan eli vaginaan, muttei minulle tuota vaikeuksia uskoa, etteikö moni muu tunnistaisi. Varsinkin pelkistetyt ja pastellisävyin korostetut lähiotokset ruoasta sekä sen käsittelystä syntyvät äänet varmistavat, ettei ole hankalaa saada kiinni siitä, miltä se kaikki on tuntunut.
Tämän joukon etuoikeutetut ovat ne, joille maailma on oletusarvoltaan hetero ja miehen “saaminen” on vain kunnollisesta kynsihuollosta kiinni.
Abena Taylor-Smithin ohjaama Ladies Day on erityisen hyvä intersektionaalisesta näkökulmasta käsin: seuraamalla päivää hiussalongissa voi panna merkille, että siinä missä kaikkia elokuvan henkilöitä yhdistää yhteinen kokemus rasismista ja sen myötä mikroaggressioista, tämän joukon etuoikeutetut ovat ne, joille maailma on oletusarvoltaan hetero ja miehen “saaminen” on vain kunnollisesta kynsihuollosta kiinni. Eläytymällä päähenkilön elämään elokuva saa ensin lähes itkemään turhautuneisuudesta ja lopulta hymyilemään leveästi helpotuksen tunteesta ja onnesta.
Ja lopulta näen itseni, sellaisena kuin olin ennen, sellaisena kuin minut nähdään vielä, upeassa Riot Not Dietissa (ohj. Julia Fuhr Mann). Se pakottaa jälleen kerran minut tarkkailemaan omaa, nykyään keskipainoisemman kehoni sanelemaa asemaa tässä ajassa ja sallii vihdoin tunnustaa, että vuosien kehopositiivisuusaktivismi on tuottanut tulosta. En enää tirkistele, nyrpistele nenääni ja tuomitse, vaan katson näitä ihmisiä, naisia ja femmejä, tuntien mitä he tuntevat, rakastaen heitä ja rakastuen entistä enemmän tähän meidän yhteiseen vasaraamme, jota feminismiksi kutsutaan.
Teksti: Javiera Marchant Aedo
Kirjoittaja on juontaja, aktivisti, feministi ja stand up -tyyppi.
Artikkelikuva: Miss Black Germany