Nox

“Ihminen on tunne-eläin”, jalkakipujen pakottamana kotiin joutunut risupartainen työmies toteaa ystävälleen, jonka liimanhuuruiset näyt muuttavat seinät pikseleiksi. Sitten kahden kaveruksen välinen komiikka pirstaloituu mitä eriskummallisimmaksi kostotarinaksi, jossa myös Aku Ankka pääsee ääneen.

Suomalaisen valtavirtaelokuvan marginaaleissa omaa armottoman omalakista maailmaansa rakentavan Matti Harjun (Natura, R&A 2023) uusimmassa elokuvassa Nox periferia sijaitsee ennen kaikkea pään sisällä. Ja siellä muuten kumisee. Syrjäseutujen miehet puhuvat niitä näitä, mutta tunne-eläimeltä puuttuu tyystin kieli omille tunteilleen. Käsikirjoituksen ja ammattinäyttelijöiden sijaan improvisaatio ja sattuma johdattelevat aivan omanlaisensa audiovisuaalisen totuuden äärelle, jossa katsojaa ei päästetä helpolla. Eriskummallisen vehreä metsikkö maistuu suussa myrkylliseltä, ja bensa-aseman pihakin kohoaa kesäsateen ropinassa myyttisiin mittasuhteisiin.

Noxin viipyilevissä kuvissa aamuauringon kirkkaus lävistää maiseman yhtä armottomasti kuin edellisen yön huumehöyryiset varjot. Ehkä seinät tosiaan muuttuvat pikseleiksi. Sitten auton käsinelokerosta löytyy valokuva miehestä, jonka kasvot ovat tutut. Miksi se on siellä, sitä kukaan ei tiedä. Sade yltyy myrskyksi eikä aio enää hellittää.

Elias Jurvanen