/ Blogi

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalitiimin toisessa ja viimeisessä Cannes-päiväkirjablogissa kohdataan Takashi Miike, Brad Pitt ja Leonardo DiCaprio sekä elokuva, joka saa haukkomaan henkeä.

Torstai 16.5.

Outi Rehn, ohjelmistokoordinaattori:

Kipitän kiireessä päivän viimeiseen tapaamiseen. Tapaamaani henkilö kysyy heti alas istuessani, että tuliko hän vastaan käytävällä. Kysyn kuka hän mahtaa olla ja kollegani henkäisee: “Elton John!” Laulaja kuulemma käveli juuri tästä pöydän ohi samaan suuntaan mistä tulin, ilmeisesti kuvaussessioon. Totean, etten koskaan bongaa ketään, vaikka ihminen seisoisi suoraan edessäni. Kollegani huokaa, että keskityn ihan liikaa töihin täällä. Juuri kun olemme käyneet läpi kontaktini levittämiä elokuvia, hän madaltaa yhtäkkiä ääntään ja kehottaa minua katsomaan selkänsä taakse. Menee hetki tajuta mistä on kyse, mutta lopulta ymmärrän ojentautua vaivihkaa pöydän yli ja näen, että Elton John palaa kuvauksistaan.

Perjantai 17.5.

Tuntuu huikealta katsoa leffaa Takashi Miiken kanssa, vain muutama kymmenen metriä hänen takanaan.

Outi Rehn:

Hyvien yöunien jälkeen tuntuu, että olen nukkunut liikaakin. Täällä normaali tila on kai olla vähän univelkainen ja selviytyä kropassa vellovalla jännittyneisyyden tunteella. Nyt olo on levollinen ja rento, mutta yllättäen sen seurauksena tuntuu, etten meinaa herätä millään. Miksei missään tapaamisissani tarjota kahvia?

Standeilla tunnelma on jotenkin hervoton. Kaikilla tuntuu olevan joku marketin puolivälin hysteerisyystila päällä. Yksi tapaamistani henkilöistä toteaa: “It’s only day four and I’m already saying so many stupid things”. Muistan yhä, kun tapasin henkilön ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten. Olimme molemmat silloin äärimmäisen asiallisia. Nyt hän kertoo suoraan mihin hänen levittämiinsä elokuviin meidän ei kannata tuhlata aikaa, koska ne ovat esimerkiksi liian kaupallisia tai jostain muusta syystä tuskin meitä kiinnostavia.

Eräässä toisessa tapaamisessa esittelen ammattilaistapahtumaamme Finnish Film Affairia, ja tapaamani henkilö kertoo kuulleensa siitä kollegaltaan. Hänen mukaansa siellä kuulemma on tärkeää bisnesten onnistumiseksi, että tapahtuman sauna-illassa saunotaan alasti. Jos saunoessa on jotain päällä, niin suomalaiset ajattelevat, että sinulla on jotain salattavaa, eivätkä halua tehdä yhteistyötä kanssasi. Yritän vakuutella, ettei asia suinkaan ole näin, mutta tästä kuulemma tiedetään ja puhutaan kaikissa elokuva-alan marketeissa. Nauramme niin paljon, että leukaperäni ovat kipeät vielä kauan tapaamisen jälkeen.

Illalla päätän yrittää vielä päivän viimeiseen näytökseen sisään, koska kyseessä on yhden lempiohjaajistani Takashi Miiken uusin elokuva FIRST LOVE. Jonottaessani alan melkein toivoa, etten pääsisikään sisään, koska päätäni alkaa särkeä ja väsymys iskee. Pääsen kuitenkin nopeasti saliin ja saan valita hyvän paikan, joten päätän sinnitellä näytöksen loppuun asti. Yhtäkkiä yleisö repeää aplodeihin ja huomaan, että ohjaaja itse on paikalla näyttelijöidensä kanssa. Tuntuu huikealta katsoa leffaa Takashi Miiken kanssa, vain muutama kymmenen metriä hänen takanaan.

Elokuvan jälkeen Miike poseeraa ulkona fanien kanssa. Päänsärkyni on yltynyt niin tuskaiseksi, että sumplin itseni mahdollisimman nopeasti väenjoukosta rantakadulle suoraan ohjaajan edestä. Vielä pitää käydä moikkaamassa alalla työskentelevää puolisoani läheisissä rantabileissä. Kun kerron puolisolleni, etten jäänyt ottamaan yhteiskuvaa Miiken kanssa, minuakin alkaa harmittaa. Siinä taisi mennä “once in a lifetime” -tilaisuus…

Lauantai 18.5.

Outi Rehn:

Ensimmäistä kertaa kiinnitän huomiota marketissa vallitsevaan meteliin. Kuulen koko ajan ympärilläni useita eri keskusteluja ja kieliä, elokuvatrailereiden ääniraitoja ja juoksuaskeleita. Täytyy tehdä töitä, että kuulen tapaamisissa, mitä firmat kertovat elokuvistaan. Käytävät ovat täynnä tungeksivia ihmisiä, vessoihin ja palatsin turvatarkastuksiin on hirveät jonot. Viikonloppu on selvästi hektisintä aikaa marketissa. Nyt täällä ovat kaikki.

Kaiken kukkuraksi koko viikonlopun sataa vettä. Yritän illalla päästä sisään erääseen elokuvanäytökseen ja arvioin, että sateen takia tunnin jonottaminen riittäisi. Se on kuitenkin turha toivo, ja näytöksen alkaessa minut ja noin 200 muuta ympäriltäni käännytetään pois. Kävelen kämpälle märissä kengissä ja päätän jäädä loppuillaksi yksin sisälle. Tunnin sähköpostien purkamisen jälkeen asunto alkaa tuntua yksinäiseltä ja ajattelen, että ehkä tänään voisi vielä jonkun leffan katsastaa.

Onnistunkin löytämään kiinnostavan elokuvan. Matkalla teatteriin vastaan tulee kaksi hyväntuulista, smokkipukuista herrasmiestä, jotka ottavat vauhtia ja liukuvat nahkakengissään pitkin liukkaita katulaattoja. Hymyilen heille ja tajuan, että puvut ovat merkki hiljattain päättyneestä Lumiere-salin näytöksestä – mikä tarkoittaa, että punainen matto myös seuraavaan, illan viimeiseen gaala-näytökseen on avattu. Yhtäkkiä katu on täynnä juhlapukuista kansaa, lipunmetsästäjiä sekä turisteja, jotka yrittävät nähdä vilauksen näyttelijöistä. Risteyksiä on suljettu, jotta elokuvatähdet pääsevät turvallisesti punaiselle matolle. Tungen sateenvarjojen peittämän massan mukana hitaasti kohti omaa teatteriani.

Maanantai 20.5.

Pian he ovat jo sisällä, sali puhkeaa aplodeihin ja elokuva alkaa.

Anna Möttölä, toiminnanjohtaja:

Festivaalin pyhin on Lumière-sali eli festivaalipalatsin suuri gaalasali. Juuri sen edessä avautuu Cannesin kuuluisa punainen matto ja portaat, joita pitkin tähdet astelevat iltaisin kilpasarjan ensi-iltanäytöksiin. Vaikka saliin mahtuu yli 2000 katsojaa, moni halukas jää näytöksistä ulos. Teatterin ulkopuolella toiveikkaat cineastit ja tähtibongarit smokeissaan ja iltapuvuissaan heiluttelevatkin ”Invitation s’il vous plait” -kylttejä pitkin päivää. Ammattilaisvieraat tekevät lippupyyntönsä sähköisesti ja l’invitation joko tulee tai ei. Yleensä kuitenkin ainakin kerran festivaalissa onnistaa ja vaikka punaisen maton hulabaloossa naurettavia piirteitä onkin, on siinä myös aitoa glamouria, joka kannattaa tilaisuuden tullen kokea. Noin vain näytökseen ei toki muutenkaan marssita: Cannesin pukukoodi on kuuluisa tiukkuudestaan, lipussa lukee “Smoking, tenue de soirée”. Enää naisia ei käännytetä pois matolta liian matalien korkojen vuoksi, mutta esimerkiksi miesten on turha yrittää sisään päiväpuvussa tai vaaleissa kengissä.

Tänä vuonna onnistumme Outin kanssa saamaan liput samaan gaalaan, tosin eri puolille salia. Punaisen maton liikenne on tarkkaan säädeltyä ja paikalla pitää olla hyvissä ajoin ennen näytöksen alkua. Glamouria hiukan himmentää, että jonotus tapahtuu karsinamaisissa jonoissa maton laidalla, mutta leikkiähän tämä on, ajattelen kohentaessani haalarini vyötä. Kun matto aukeaa eteen, kohennetaan ryhtiä ja purjehditaan määrätietoisin askelin kohti sisäänkäyntiä. Musiikki soi, salamavalot vilkkuvat oikealla ja vasemmalla. Pysähtyä ei sovi, ellei toisin pyydetä ja selfiet ovat absolument kielletty. Tänä vuonna ovat laahukset muotia, joten saan olla tarkkana, etten astu päälle, kun niitä pyörähtelee eteen ihmisten käännellessä parasta puoltaan kameroille. Aivan viimeisenä matolle saapuvat tietenkin illan elokuvan tekijät, juhlakansa seuraa heidän etenemistään salin valkokankaalta. Pian he ovat jo sisällä, sali puhkeaa aplodeihin ja elokuva alkaa. Lopuksi taputetaan, kohteliaasti seisaaltaan ja useamman minuutin, vaikka elokuva ei mestariteos olisikaan.

Cannesin juhlat ovat tietenkin legendaarisia, mutta nekin ovat menneiltä vuosilta rauhoittuneet. Hollywood Reporter -lehti raportoi, että nyt halutaan remuamisen sijaan intiimimpää ja erityisempää. Kaupungin nykyinen pormestari on sitä paitsi määrännyt, että rantajuhlien tulee päättyä viimeistään kahdelta yöllä. Ja kun ensimmäiset näytökset alkavat klo 8.30 aamulla, harvapa oikeasti haluaa tai voi joka yö riekkua bilettämässä. Juhlissa, kuten kaikessa muussakin Cannesissa, on moniportainen hierarkia, mutta yhdet juhlat ovat vuosi toisensa jälkeen festariammattilaisten toivelistalla: Göteborgin elokuvajuhlien isännöimä Nordic Beach Party, jonka tanssilattia on festivaalin paras ja tunnelma iloinen. Kuu valaisee hiekkarantaa ja merellä tuikkivat kymmenien huvijahtien valot. Tänäkään vuonna eivät nämä juhlat pettäneet, tuumaan, kun korkkarit kädessä kipuan aamuyöllä takaisin rantabulevardi Croisettelle.

Tiistai 21.5.

On tähtiä, jotka saavat parkkiintuneetkin festariammattilaiset hysterian valtaan.

Anna Möttölä:

Tämän vuoden festivaalin suurimmat tähdet ovat saapuneet! Quentin Tarantino, Leonardo DiCaprio ja Brad Pitt juhlistavat elokuvaansa ONCE UPON A TIME … IN HOLLYWOOD. QT:lle tämänkertainen paluu Croisettelle on erityisen tunteellinen: PULP FICTION voitti festivaalin pääpalkinnon Kultaisen Palmun tasan 25 vuotta sitten. Kilpasarjan ensi-iltoja on Cannesissa joka päivä ja sitä myöten myös maailmantähtiä punaisella matolla – ja vaikka heidän näkemiseensä myös tottuu, on tähtiä, jotka saavat parkkiintuneetkin festariammattilaiset hysterian valtaan. Näin käy tämän kolmikon kohdalla. Olen sisällä Palatsissa suuren screenin edessä seuraamassa, kun miehet ja naispääosaa esittävä Margot Robbie saapuvat punaiselle matolle. Valovoima on huikea! Pian porukka screenin edessä tajuaa, että seisomme teatterin aulan sisäänkäynnin lasiovien vieressä – eli aivan pian QT, Leo, Brad ja Margot tulevat kulkemaan ohi vain muutaman metrin päästä! Ensin kaikki yrittävät teeskennellä ottavansa rennosti, mutta tungeksivat pian ovien edessä, yrittäen nähdä toistensa ylitse ja heiluttaen kamerapuhelimiaan. Turvamiesten ilme ei värähdäkään.

Keskiviikko 22.5.

Olin uskaltanut toivoa elokuvalta paljon, mutta se on vielä enemmän, se saa haukkomaan henkeä.

Anna Möttölä:

Festivaalin edetessä toiselle viikolle, väsymys alkaa vääjäämättä iskeä festarikansaan. Samalla koko kokemus alkaa tuntua yhä absurdimmalta. Tai ehkä kyse on vain kofeiinin yliannostuksesta. Jännitän edelleen, näenkö tänä vuonna mitään todella erityistä. Olen katsellut leffoja laajasti eri sarjoista ja nähnyt pari erittäin vahvaa työtä, mutta vielä odotan ja haluan parempaa. Ja sitten se tulee, viimein yhdeksäntenä päivänä. Olin kuullut tästä elokuvasta jo etukäteen hyvää – ja niin on moni muukin, joten käytän jonossa röyhkeästi passini priority-statusta varmistaakseni paikkani salissa. Olin uskaltanut toivoa elokuvalta paljon, mutta se on vielä enemmän, se saa haukkomaan henkeä. Juuri tämän takia täällä ollaan! Kiihkeää viestittelyä tiimin kanssa ja onneksi alkaa nopeasti vaikuttaa siltä, että elokuva on saatavilla syyskuun R&A:han. En malta odottaa, että pääsemme jakamaan sen yleisömme kanssa.

Outi Rehn:

Reissun toiseksi viimeisenä päivänä on vielä muutama tapaaminen Palatsilla. Marketti on tasaisesti hiljentynyt toisen festariviikon aikana – keskiviikkona se tuntuu jo aivan autiolta. Täällä voisi kuvata jotain zombi-apocalypse-elokuvaa. Jäljellä vielä sinnittelevät ihmisetkin taitavat näyttää enemmän eläviltä kuolleilta vaeltaessaan hiljaa tyhjillä käytävillä. Tapaamiset kuitenkin tuntuvat mukavan rennoilta ja kiireettömiltä, kenelläkään ei enää ole minuuttiaikataulua. Käytävällä vastaan tuleva nuori nainen tarjoaa kazakstanilaista suklaata. Kierrän lopuksi eri maiden paviljonkeja, jotka sijaitsevat rannalla Palatsin ympärillä. Illalla suuntaan festivaalien ja myyntifirmojen yhteisille cocktail-kutsuille ja pääsen moikkaamaan siellä juuri sopivasti niitä firmoja, joiden kanssa ei virallista tapaamista ehtinyt sopia.

Myöhemmin kämpillä väsyttää, mutta viimeisen illan kunniaksi päätän lähteä vielä rannalle, jossa näytetään valtavalta kankaalta ilmaisnäytöksenä elokuva EASY RIDER. Istuessani biitsillä rosé-lasi kädessä, aaltojen kuohuessa ja huvijahtien valojen välkkyessä taivaanrannassa pohdin, että äkkiähän tämä aika menikin. Muutama päivä leffoja menisi vielä ihan helposti.

Teksti: Anna Möttölä, Outi Rehn
Kuvitus: Anna Parviainen