Nyt jos milloinkaan on tärkeää astua ulos omasta arjestaan ja altistua toisille maailmoille. Toimittaja Arda Yildirim katsoi Ruskeiden Tyttöjen linssien läpi ennakkoon kuusi Rakkautta & Anarkiaa -elokuvaa, jotka tuovat ihoillemme sodan sirpaleet, ensirakkauden kauniit ja kylmät väreet sekä liikkeen nostattavan voiman.
“Joskus haluaisin huutaa, mutten pysty”
Yöhiippailua, Madonnaa ja räikeitä huulipunia. Näin värittää ohjaaja Mounia Meddour Papichan alkukohtauksessa 1990-luvun sisällissodan repimän Algerian. Vaikka tapahtumat ovat historiallisia, hengittää elokuva vuoden 2019 ilmaa.
Lyna Khoudrin näyttelemä 18-vuotias Nedjma, hellittelynimeltään Papicha, on yksi vahvimmista pääosista vähään aikaan. Semi-autofiktiivinen tarina kertoo nuoren naisen rakkaudesta muotiin, kauneuteen, unelmointiin ja elämän sykkeeseen. Ne ajavat Nedjman ystävineen keskellä kauhunäytelmää, jossa radikaalit islamilaiset perinteet uhkaavat yksilön vapautta ja koskemattomuutta. Ihmiset, joihin Nedjma on voinut luottaa, kääntävätkin selkänsä hänelle. Elokuvan naisista joillekin burkha-kysymys on enemmän sisäinen konflikti, toisille aikansa nähnyt reliikki vanhasta maailmasta ja lopuille painostava, vieras uhka.
Naisten oikeuksista puhutaan nyt enemmän kuin moni muistaa – sukupuoliroolit ovat jälleen murroksessa. Juuri siksi Papichan raakuus ja alastomuus koskettaa ja riipii syvästi. Elokuva näyttää, ettei ihminen lajina näytä koskaan oppivan virheistään.
Hän haluaa jäädä korjaamaan niitä rakenteita, jotka ovat häntä kohdelleet kaltoin – pienikin mahdollisuuden hippu riittää unelmointiin.
Kaiken kauheuden keskellä, tilanteessa, jossa ei näytä olevan muita vaihtoehtoja kuin paeta, ei Nedjma kuitenkaan halua jättää kotiaan, Algeriaa. Hän haluaa jäädä korjaamaan niitä rakenteita, jotka ovat häntä kohdelleet kaltoin – pienikin mahdollisuuden hippu riittää unelmointiin.
Tyttö hukassa, jälleen
Lähtöasetelma on nähty elokuvan historiassa jo uuvuttavuuteen asti: lukion marssiorkesteriin kuuluva tyttö Carolyn Harper (Raven Whitley) sekä jenkkifutisjoukkueen epävarma ja osittain siksi naisia kohtaan alistavasti käyttäytyvä nuori herra Andy Kitzmiller (Ty Olwin) päättävät harrastaa seksiä automatkan päässä sivistyksestä. Harper ei suostu Kitzmillerin haluamiin intiimeihin akteihin, jonka vuoksi hänet jätetään oman onnensa nojaan lammen rannalle. Harper ilmoitetaan kadonneeksi.
Sci-fimäisellä maalailevalla äänimaisemalla väritetty Knives and Skin välkkyy neonvaloja ja esittelee amerikkalaisen pikkukaupungin arkea.
Sci-fimäisellä maalailevalla äänimaisemalla väritetty Knives and Skin välkkyy neonvaloja ja esittelee amerikkalaisen pikkukaupungin arkea. Se liittyy Netflixin Stranger Thingsin elävöittämään kaanoniin, jossa näennäisen heterogeeninen yhteisö unohtaa hetkeksi erilaisuutensa ja kerääntyy yhteen yhteisen jaetun huolen äärelle.
Nuoren ja viattoman tytön käyttö “ruumiina” vuonna 2019 herättää paljon kysymyksiä. Toisaalta Jennifer Reederinohjaustyö nostaa esiin seksuaalivähemmistöt ja rodullistetut näyttelijät.
Elokuva soljuu viettelevästi eteenpäin yhdistäen elementtejä musiikkivideoista, haute couture -estetiikasta sekä jo mainitusta huumaavasta ja addiktoivasta syntetisaattorivoittoisesta äänimaisemasta. Vahvasti lynchiläiseen maagisuuteen, jopa Twin Peaksin tarinan lähtökohtiin pohjautuva Knives and Skin on kuvastoltaan kitschiä ja täynnä täydellisiä still-kuvia. Varsin kokonaisvaltainen makupala.
“Laulumme soivat kovempaa kuin putoilevat pommit”
Elämässä harva asia on varmaa, mutta kuolema on yksi niistä. Lyyrinen dokumentti For Sama näyttää, kuinka suuri symbolinen merkitys lapsilla on ihmismielelle pahimman helvetin ytimessä. Pienet ihmeet surrealistisen kauhun keskellä tuovat jatkoaikaa, toivoa.
Oma koti kukoistavine ruusuineen, sekä olosuhteisiin nähden uskomattoman hyväntuulisten läheisten kanssa vietetty aika ja lauletut laulut antavat kuitenkin iloa.
Al-Kateabin perheen arki näyttäytyy lohduttomana: dokumentaristi Waad al-Kateabin mies Hamza suorittaa pommitetussa sairaalassa 20 päivän aikana 890 leikkausta. Oma koti kukoistavine ruusuineen, sekä olosuhteisiin nähden uskomattoman hyväntuulisten läheisten kanssa vietetty aika ja lauletut laulut antavat kuitenkin iloa.
For Sama näyttää järisyttävän paljaana sen sisäisen ristiriidan kuolemanpelon ja kotinsa hylkäämisen välillä, jonka sotapakolainen joutuu henkilökohtaisesti käymään. “Saying goodbye is worse than death.”
Sotajournalistinen videomateriaali yhdessä proosallisen spiikin kanssa luovat riipivän ja lihallisen kuvan Syyrian sodasta. Kun halu laskeutua kadulle vain nähdäkseen eläviä ihmisiä on suurempi kuin halu pysyä hengissä, ei elämä ole oikeudenmukaista. For Sama on elokuva, jonka jokaisen tulisi nähdä.
Huom.: Elokuvassa on aitoa kuvamateriaalia sota-alueelta, joka ei sovi lapsille tai heikkohermoisille.
Rytmi kuuluu myös pinnan alla
Mahdollisuuksien New York avaa ovensa Pittsburghista saapuvalle Paulille (Fionn Whitehead). Kaupungin vilkkaimmalla Port Authorityn bussipysäkillä ei ole kuitenkaan ennalta sovitusti vastassa oma sisko. Hämmennyksen ja yhtäkkisten suunnitelmien muutosten keskellä Paulin silmään osuu “veljiensä” kanssa tanssiva mystinen Wye (Leyna Bloom). Portailla hengaileva porukka on hurmioitunut toisistaan, yöllisestä tunnelmasta, musiikista ja liikkeestä. Paul kohtaa aivan uuden maailman, rinnakkaistodellisuuden, johon hän jää koukkuun.
Port Authority vie katsojan keskelle intiimiä alakulttuuria ei vain ulkopuolisen kertojan linssin läpi, vaan sen jäsenten iholle, hikisille tanssilattioille ja kommuunielämään.
Port Authority on Danielle Lessovitzin debyyttiohjaus, joka vie New Yorkiin säihkyvien paljettien ja glitterin täyteisiin vogue-bileisiin, jonka keskelle valkoinen heteromies pöllähtää. Lessovitzin päätöstä palkata Wyen rooliin transnainen on kehuttu LGBTQ+-yhteisöissä. Paul ihastuu pakkomielteisesti ensisijaisesti naiseen, ei niinkään vähemmistön edustajaan, mikä on ihastuttavan raikasta ja tätä päivää. Port Authority vie katsojan keskelle intiimiä alakulttuuria ei vain ulkopuolisen kertojan linssin läpi, vaan sen jäsenten iholle, hikisille tanssilattioille ja kommuunielämään.
Elokuva esittelee stereotypioita, jonka jälkeen rikkoo ne. Huumaava house-musiikki rytmittää läpi elokuvan, antaa sen hahmoille happea ja energiaa, antaa heille syyn elää. Kun Wye osoittautuu Paulille monisyisemmäksi henkilöksi, kuin pinnalta katsottuna saattaa näyttää, toteaa Wye hänelle: “You gotta look around, you can’t see things just on a surface level.”
Lyhyesti kaunis Miss Black Germany
Elisha Smith-Leverockin lyhytelokuva Miss Black Germany näyttää sen, kuinka kauneuskäsitys on ajassa ja paikassa kiinni. Elokuva esitetään osana Feminist Visions -lyhytelokuvanäytöstä.
Elokuvan naiset ovat lähteneet mukaan elokuvan nimen mukaisiin kauneuskisoihin Saksassa. Mukana ollaan eri syistä. On halua osoittaa olevansa ulkoisesti kaunis apukeinojakuten irtoripsiä ja meikkiäkäyttäen. Toisaalta halutaan taas haistattaa pitkät länsimaisille kauneusihanteille sileine hiuksineen ja timmeine kroppineen ja vaalia luonnollista hyvää oloa, itsevarmuutta.
Miss Black Germany on mielenkiintoinen katsaus myös siihen, kuinka näennäisesti yhtenäisessä kulttuurissa tapahtuu syrjintää. Sitä voi kuulla kanssasisariltaan olevansa liian “musta”.
Rakkauden kipeä kaipuu
Mikäli nautit Barry Jenkinsin If Beale Streets Could Talk -elokuvasta, on Rashaad Ernesto Greenin Premature sinulle.
Musiikin, runouden ja murrettujen sävyjen kyllästämä Premature vie alkusyksyiseen New Yorkin Harlemiin, 17-vuotiaan Ayannan (Zora Howard) mieleen. Elokuvan tunnelataus on voimakas ja näyttää rakkauden kaipuun ja sen tarpeen merkitsevyyden.
Mahdollisuuksia pulppuilevaa kesää viettävien Ayannan ja hänen ystäviensä havainnot ympäristöstä kietoutuvat kysymykseen siitä, kenen kanssa kokemuksensa, elämänsä, loppujen lopuksi jakaa.
Ayanna on tottunut purkamaan tuntojaan vihkoonsa. Nuo kirjoitukset annetaan katsojalle lipuvina runoina herkästi tavailevan, pehmeän jazzin säestämänä. Vanhempaan mieheen, Isaiahiin (Joshua Boone), ihastuminen ja rakastuminen vievät Ayannalta ensirakkauden tapaan kaiken huomion. Silti hän pystyy pitämään kiinni itselleen tärkeästä kirjoittamisesta.
Premature on ennen kaikkea kertomus ensirakkaudesta ja sen riipivästä koukuttavuudesta. Howard on loistava pääosanäyttelijä, joka jo itsessään koukuttaa aitoudellaan ja luonnollisuudellaan. Sekin näkyy, että käsikirjoitus syntyi Howardin ja Greenin yhteistyönä. Ayannan vahva sisäinen maailma koskettaa.
Teksti: Arda Yildirim / Ruskeat Tytöt