R&A Spring Break -festivaalilla järjestettiin keskustelu Anna joen virrata (Ellos eatnu) -elokuvan hengessä 15.4.2023. Amnesty Internationalin Suomen osaston asiantuntija Kukka Ranta moderoi keskustelua, johon osallistuivat elokuvan ohjaaja Ole Giæver ja pääosanäyttelijä Ella Marie Hætta Isaksen. Keskustelussa nousi esiin toivo elokuvan muutosvoimasta. Elokuva voi näyttää, miltä tuntuu elää keskellä konfliktia ja toisaalta herättää tunteita, jotka kutsuvat toimimaan.
Rinnastuvat kuvat
Ole Giæverin Anna joen virrata sijoittuu 70-luvun lopulle. Oslossa opettajaksi opiskellut Ester palaa sijaiseksi kotiseudulleen Pohjois-Norjaan. Rasistisen ilmapiirin vuoksi Ester on tottunut piilottamaan saamelaisidentiteettinsä. Asenteita kiristää entisestään Altajoen kiista, joka aiheuttaa alueella risteäviä mielipiteitä.
Altajoen kiistaa pidetään saamelaisaktivismin historiallisena virstanpylväänä. Vastustuksesta huolimatta pato rakennettiin, mutta kiista muutti pysyvästi saamelaispolitiikkaa. Sen myötä saamelaiskysymyksestä tuli ihmisoikeuskysymys.
Elokuvan pääosanäyttelijä Ella Marie Hætta Isaksen tekee elokuvassa vaikuttavan näyttelijädebyytin. Isaksen on aiemmin tullut tunnetuksi muusikkona ja aktivistina, ja kuluneen vuoden aikana hän on ollut näkyvä hahmo Fosenin tuulivoimapuistoa vastustavissa mielenosoituksissa. Norjan korkein oikeus linjasi jo helmikuussa 2021, että tuulivoimalat on rakennettu ilman voimassa olevaa lupaa ja että ne rikkovat saamelaisten ihmisoikeuksia. Nyt päiviä päätöksestä on kulunut jo lähemmäksi 600, mutta mitään ei ole tapahtunut. Kuvat Norjan ministeriöiden edestä rinnastuvat Anna joen virrata -elokuvan kohtauksiin.
Kertomatta jäänyt tarina
Giæver kertoo lapsena asuneensa Pohjois-Norjassa, jossa oli hämmästyttävän vähän puhetta niin saamelaisuudesta kuin satoja vuosia kestäneestä rasismista ja syrjinnästä alkuperäiskansaa kohtaan. “Voidaan puhua kulttuurin massamurhasta”, toteaa Giæver viitaten julmaan assimilaatiohistoriaan.
Giæverin mukaan kyseessä on kertomatta jäänyt tarina, joka suorastaan huusi tulla kerrotuksi. Julkisessa keskustelussa vallitsee poliittinen retoriikka, joka saattaa häivyttää todelliset ihmiset kohtaloineen. Ohjaajan pyrkimyksenä oli saada valtakulttuurin jäsen samastumaan yksittäisen saamelaisen ja sitä kautta saamelaisten kohtaloon.
Et toisaalta olisi tehnyt juuri tätä elokuvaa, jos sinut olisi kasvatettu saamelaiseksi.
Oli siis selvää, että elokuvan täytyi olla saamelaisesta perspektiivistä. Giæver kertoo myös pohtineensa, onko hän oikea henkilö tekemään elokuvaa. Vaikka Giæver sai elokuvantekoprosessin aikana selville saamelaiset juurensa, edellytti elokuvanteko keskustelua saamelaisessa kulttuurissa eläneiden kanssa. Oli siis tehtävä kosolti tutkimusta ja keskusteltava Altan tapahtumien merkittävyydestä. “Minun tuli olla nöyrä ja utelias, sillä minua ei ole kasvatettu saamelaiseksi. Kuitenkin taitelilijana pitää lopulta myös olla rohkea ja uskoa tekemäänsä.”
“Et toisaalta olisi tehnyt juuri tätä elokuvaa, jos sinut olisi kasvatettu saamelaiseksi”, kommentoi Isaksen.
Giæverille olikin äärimmäisen tärkeää, että Isaksen oli mukana elokuvanteossa. Heistä tuli prosessin myötä myös ystäviä, minkä Isaksen toteaa olevan palkitsevinta koko elokuvanteossa.
Viime vuosina kiinnostus saamelaiskulttuuriin on kasvanut, millä on ollut niin positiiviset kuin kyseenalaiset seurauksensa. Isaksen toteaa, että hän on joutunut pohtimaan varsin tarkasti, mihin projekteihin hän on lähtenyt mukaan. Yleinen kiinnostus saamelaiskulttuuria kohtaan saattaa johtaa myös vääränlaisiin projekteihin.
Isaksen kertoo, että näyttelijädebyytti oli suuri kunnia, etenkään kun hänellä ei ollut aiempaa kokemusta, ainoastaan intohimo. Hän totesi myös, että elokuvan hahmot olivat hänelle tuttuja, näyttelijät myös kirjaimellisesti. “Nämä ovat tunteita, joita tunnen joka päivä”, tiivistää Isaksen.
Olen allerginen tälle häpeälle.
Haastava häpeä
Isaksen on syntynyt 90-luvun lopussa Tanan kunnassa, jossa saamelainen kulttuuri kukoistaa. Elokuvassa hän eläytyy 50-luvulla ja rannikkoalueelle syntyneen saamelaisen elämään. Suurin haaste oli kuitenkin Esterin kokeman häpeän hyväksyminen. Isaksenin äiti halusi kasvattaa lapsestaan ylpeän taustastaan ja onnistui tässä. “Olen allerginen tälle häpeälle”, toteaa Isaksen. Toisaalta juuri häpeä lähensi häntä esivanhempiinsa.
Kukka Ranta toteaa, että elokuvan keskiössä on monta suurta teemaa, kuten assimilaatio ja rasismi. Tämä herättää kysymyksen, onko mikään muuttunut 60- ja 70-luvulta? Kohtaavatko saamelaiset yhä samanlaisia reaktioita Norjassa?
“Taistelu on jopa kovempaa kuin 40–50 vuotta sitten. Paine on intensiivisempi ja aggressiivisempi”, kuvaa Isaksen. Kapitalismin mylly vain kiihdyttää luonnonvarojen riistoa. Isaksen luo myös katsauksen historiaan ja toteaa, että saamelaisia koskevat stereotypiat nousevat aina rotubiologiasta saakka. Saamelaiset ovat aina olleet hierarkian pohjalla. Väkivaltaiset näkemykset eivät kuitenkaan ole jääneet historiaan, vaan samanlaisia kommentteja saattaa yhä sadella Isaksenin sosiaalisen median tileille.
Isaksen kertoo myös menettäneensä toivonsa norjalaiseen yhteiskuntaan ja oikeusvaltioon, joka on jo yli 500 päivää vahingoittanut ihmisoikeuksia.
Kamppailu jatkuu
Ranta kysyy elokuvantekijöiltä, miten Anna joen virrata voisi toimia vaikuttamisen välineenä?
Giæverin mukaan taide ja elokuvat voivat pureutua sydämeen ja tarjota mahdollisuuden ymmärtää, miltä tuntuu olla keskellä konfliktia. Vaikuttamisen mahdollisuuden ydin on siis empatian ja tunteiden poliittisuudessa.
Isaksen pohtii hetken vastausta kysymykseen, miten elokuva voisi palvella saamelaisaktivismia.
Hän toteaa lopulta toivomansa, että se voi hyödyttää. Ainakin se voi tarjota näkymän kollektiivisen voiman vaikutusvaltaan. Tämän lisäksi se voi tarjota valtaväestön edustajalle, jolla ei ole linkkiä saamelaiskulttuuriin, ainakin jonkinlaisen yhteyden. Hän kertoo uskovansa, että konfliktit pohjautuvat paljolti ymmärryksen puutteeseen. “Jos et ole tuntenut yhtään saamelaista, tunnet nyt ainakin Esterin.”
Isaksen kertoo myös menettäneensä toivonsa norjalaiseen yhteiskuntaan ja oikeusvaltioon, joka on jo yli 500 päivää vahingoittanut ihmisoikeuksia. Hän toteaa painokkaasti, että ei oikeastaan edes kaipaa ymmärrystä, vaan kunnioitusta.
Yleisöstä nousee kysymys, mikä yllätti elokuvanteossa. Isaksen toteaa yllättyneensä eniten siitä, miten paljon hän itse muuttui elokuvanteon aikana. Hän luuli tienneensä kaiken aktivismista ja historiastaan. Kyseessä ei kuitenkaan ollut ilahduttava oivallus. Keskustellessaan Alta-kiistaan osallistuneiden nälkälakkoilijoiden kanssa Isaksen ymmärsi, mitä he ovat todella joutuneet uhraamaan. Hän toivoo, että ei enää joutuisi kohtaamaan samaa kuin elokuvan Ester. Rinnastuvat kuvat ovat tragedia. Giæverille suurin yllätys “tai paremminkin löytö” oli, että ryhtyessään tekemään elokuvaa hän luuli käsittelevänsä menneisyyden tapahtumia. Elokuvantekoprosessin myötä hän kuitenkin ymmärsi käsittelevänsä nykyisyyttä. “Siksi elokuvan lopussa ei voi olla epilogitekstejä.” Kamppailu jatkuu.
Kuvat: Heta Heikkala
Teksti: Inari Nikkanen