Jerzy Skolimowskin Cannesissa palkittu EO saa pohtimaan eläinten käyttämistä elokuvissa.
Huom. sisältää juonipaljatuksia.
Kaikki alkaa punaisesta välkkeestä. Stroboefektin keskeltä voi hahmottaa lähikuvia makaavasta eläimestä ja sen nuoresta kouluttajasta.
”Jaksa vielä, nouse ylös!”, kouluttaja toistaa aidolta kuulostavaa huolenpitoa äänessään. Eläin saa ponnistettua takaisin jaloilleen. Värit normalisoituvat ja näemme laajakuvassa harmaan aasin keskellä sirkusteltan sahanpuruista näyttämöä.
Tässä on tarinamme tähti.
Eläimen nimi EO, tai puolaksi IO, kuulostaa aasin riipivältä hirnunnalta: ”IIIIIIIIIHHH-OOOOOOOH!”
Elokuvan alussa EO on sirkuksessa sekä ohjelmanumerona että työjuhtana. Kun eläinaktivistit vaativat sirkusta luopumaan eläimistä, lähtee aasi matkalle, jonka aikana se päätyy hyvin erilaisten omistajien haltuun. Kaiken aikaa EO kaipaa rakasta kouluttajaansa.
Puolalaisen Jerzy Skolimowskin EO (2022) on aikuisten satu; Cannesissa juryn palkinnon voittaneessa elokuvassa on yhtä paljon Pinokkiota kuin Robert Bressonin julmankaunista Balthazaria (1966).
Skolimowski on muuten sanonut, että Bressonin kaltoinkohdellusta aasista kertova klassikko on ainoa, joka on koskaan saanut hänet itkemään.
***
1960-luvulla uransa aloittanut Jerzy Skolimowski on eurooppalaisen elokuvan vanhoja sotaratsuja, Krzysztof Kieślowskin ja Andrzej Żuławskin ikäluokkaa. Elokuvaopiskelijana tekemissään filmeissä Irrallinen (1965) ja Walkower (1965), joissa Skolimowski näytteli myös pääosaa, on rosoista uuden aallon estetiikkaa.
Nuori Skolimowski oli myös käsikirjoittamassa Roman Polanskin esikoista Veitsi vedessä (1962). Epätasaisella urallaan ajelehtinut Skolimowski on jäänyt menestyneemmän (ja kiistanalaisemman) maanmiehensä varjoon.
Pitkään Skolimowskin tunnetuin ohjaustyö oli Lontooseen sijoittuva, seksuaalisesti ylivirittynyt musta komedia Deep End (1970). Omituinen coming-of-age-tarina kylpylän työntekijään fiksoituvasta teinipojasta on kuin varhainen versio Paul Thomas Andersonin Licorice Pizzasta (2021).
Vuosien 1991 ja 2008 välillä Skolimowski ei ohjannut yhtään pitkää elokuvaa. Los Angelesissa asunut puolalainen keskittyi maalaamiseen. ”Ohjaaja tunnetaan toki vakavimmissa filmihullupiireissä, mutta muuten hän on nobody. Joskus suurillekin käy näin: tunnustusta heruu sieltä täältä silloin tällöin, kruunua ei koskaan”, kirjoitti Suomen Kuvalehden Kalle Kinnunen Skolimowskista vuonna 2011.
Välillä Skolimowski on tehnyt Werner Herzogit, eli kerännyt lisätienestejä esiintymällä amerikkalaiselokuvien sivurooleissa. Helpoin tapa tienata rahaa, on Skolimowski selittänyt ajoittaista näyttelemistään.
Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkaaksi päässyt EO on saanut valtavasti huomiota Skolimowskin aikaisempiin ohjaustöihin verrattuna. 84-vuotiaana Jerzy Skolimowski on huipulla.
***
EO on täynnä mieleenpainuvia visioita, kuten metsästäjien aseiden pimeyttä halkovat vihreät lasersäteet ja lopun ylöspäin virtaava vesiputous. Välillä mennään suoranaisen psykedelian puolelle, ja saatammekin seurata hetken mutalätäköiden läpi tarpovaa robottikoiraa. Valkokangas kirkuu toistuvasti syvän punaisena.
Mainitsinkin jo EO:n aloittavan punaisena välkkyvän, jopa Gaspar Noésta muistuttavan stroboefektin. Se on vain ensimmäinen Skolimowskin huomiota herättävistä tyylikeinoista. EO on kuvattu laatikkomaisessa 1.50:1 -kuvasuhteessa, joka on hieman tällä hetkellä indie- ja arthouse-elokuvassa muodikasta 4:3 -kuvasuhdetta leveämpi. Kuvaaja Michał Dymekin mukaan EO oli ensin tarkoitus kuvata laajakuvana, mutta aasin pää on helpompi sovittaa kapeampaan formaattiin. Dymek ja Skolimowski vuoroin tuovat kameran lähes EO:n turkkiin kiinni subjektiivisuusvaikutelman luomiseksi, tai irrottavat aasin ympäristöstään kameran etäisyydellä korostaakseen sen yksinäisyyttä. Dymek käyttää paljon sekä taustan litistävää teleobjektiivia että kuvan keskeltä vääristävää laajakulmalinssiä. Näin usein vain EO on kuvassa terävänä muun ympäristön samentuessa.
Aasin inhimillistäminen tapahtuu muutenkin kuvallisin keinoin. EO:n kokemusmaailmaa tavoittelevat kohtaukset on kuvattu käsivaralla. Kun vaunussa kuljetettavan EO:n näytetään katsovan niityllä juoksevia hevosia, luo tarkennuksen siirto hevosista aasiin kuvan sisäisen Kulešovin efektin: se kadehtii hevosten vapautta.
EO on täynnä mieleenpainuvia visioita, kuten metsästäjien aseiden pimeyttä halkovat vihreät lasersäteet ja lopun ylöspäin virtaava vesiputous. Välillä mennään suoranaisen psykedelian puolelle, ja saatammekin seurata hetken mutalätäköiden läpi tarpovaa robottikoiraa. Valkokangas kirkuu toistuvasti syvän punaisena.
Jää jokaisen itse arvioitavaksi, toimiiko Skolimowskin kikkailu. Joka tapauksessa on veikeää nähdä, että yli kahdeksankymppinen ohjaaja on yhä näin innoissaan elokuvan mahdollisuuksista.
***
EO:n tematiikan kannalta on tärkeää, että suuri osa aasin kohtaamista ihmisistä ei ole sadistisia eläimenkiduttajia. Aasin ikävöimä kouluttaja toimii aktivistien näkökulmasta epäeettisesti käyttäessään eläintä sirkusesityksessä, mutta kaiken elokuvan antaman informaation mukaan hän oikeasti rakastaa aasiaan. Eräässä liikuttavassa kohtauksessa luokallinen kehitysvammaisia lapsia saa hengailla aasin kanssa ja silittää sitä satutuokion aikana.
On tarinassa toki mulkkujakin, esimerkiksi jalkapallohuligaanit, jotka pieksevät EO:n tajuttomaksi. Ihmiset kuitenkin suhtautuvat aasiin enimmäkseen joko myönteisesti tai sillä näennäisellä neutraaliudella, jolla eläimiä yleensä käsittelemme.
Jopa helposti pahikseksi hahmottuva turkistarhaaja, joka yhdessä vaiheessa ottaa EO:n mukaansa, tekee vain työtään – johon sattuu kuulumaan kettujen tappamista sähköllä.
”Hän teki vain työnsä.”
Eläinteollisuuden vertaaminen Holokaustiin on yleinen vegaanien ja eläinaktivistien retorinen keino. Skolimowskin elokuvassa teollistettujen massamurhien yhteyttä ei voi olla huomaamatta.
Öisessä metsässä harhaillessaan EO kulkee juutalaisen hautausmaan läpi, ja kamera viipyy hetken hautakivien heprealaisissa kirjaimissa. Viimeistään EO:n surullinen loppu pakottaa assosioimaan näyn keskitysleireillä kohti kuolemaansa käskytettäviin vankeihin.
Elokuvan alkupuolella näemme hevosen juoksevan ympyrää kuvan jälleen välkkyessä punaisena. Kuten kriitikko Michael Sicinski on huomauttanut, hakeutuu hypnoottisen kohtauksen aikana ajatus elokuvan esihistoriaan ja Eadweard Muybridgen (1830–1904) juoksevaa kilpahevosta esittävään kuvasarjaan; sama Muybridge-yhteys löytyy brittiavantgardisti Malcolm Le Gricen Berlin Horse (1970) -lyhytelokuvasta sekä Jordan Peelen Nopesta (2022).
***
Nyt kun todellinen seksikin on vakiintunut osaksi taide-elokuvan kuvastoa, on eläimen tappaminen kameran edessä jäänyt viimeiseksi tavaksi sokeerata kaikenlaista nähneitä arthouse-yleisöjä.
Valtava määrä eläimiä on saanut kärsiä elokuvan vuoksi. Ajatellaan vaikka ensin kaikkia niitä vanhojen länkkäreiden hevosia, jotka näyttävästi kameran edessä kaaduttuaan saivat kuulan kalloonsa.
Ja sitten lista jatkuu:
Andrei Tarkovski ampui hevosen Andrei Rublevissa (1967), Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja nytissä (1978) listitään vesipuhveli, Jean Renoirin Pelin säännöissä (1939) ranskalaisporvarit ampuvat oikeita jäniksiä, ja vasikka pilkotaan lehmän sisään Rauni Mollbergin Maa on syntinen laulu (1973) -elokuvassa.
Unkarilaisen Bela Tarrin yhdeksäntuntisessa Sátántangó (1995) -mestariteoksessa tapetaan kissa, hitaasti ja myrkyttäen keskeytymättömässä otoksessa. Tarr on useissa haastatteluissa väittänyt, että kissalle ei käynyt kuinkaan, mutta en aio katsoa ahdistavaa kohtausta uudelleen tarkempaa analyysiä varten.
Nyt kun todellinen seksikin on vakiintunut osaksi taide-elokuvan kuvastoa, on eläimen tappaminen kameran edessä jäänyt viimeiseksi tavaksi sokeerata kaikenlaista nähneitä arthouse-yleisöjä.
Viimeksi jouduin tällaista provokaatiota todistamaan venäläisohjaaja Ilja Hržanovskin kuusituntisessa Dau. Degenerationissa (2020), jonka kammottavassa kliimaksissa joukko uusnatseja leikkaa huutavan sian pään irti ja suolestaa sen olohuoneen lattialle.
Yhdenkään eläimen ei tarvitse kuolla tai kärsiä ”taiteellisen vision” vuoksi. Kaikilla yllä mainituilla ohjaajilla, neroillakin, on paikkansa Helvetissä.
***
Eräs elokuvasivusto Letterboxdin käyttäjä on tunnettu jakelemistaan ”vegaanivaroituksista.” Eläinten suoranaisen kaltoinkohtelun lisäksi vegaanivaroitus voi tulla nahkatakista, hevosella ratsastamisesta, tai ruudulla näkyvästä liharuoasta.
Vaikka juuri ilmoitinkin vastustavani eläinten kiusaamista ja tappamista taiteen vuoksi, menee joku vegaanivaroituksissa ihon alle. Cinefiilinen selkäydinreaktio: tietenkin on ääliömäistä arvottaa elokuvaa siinä vilahtavan kinkkuleikkeleen tai turkiksen vuoksi.
Varoituksissa on silti ärsyttävä pointtinsa.
Jos tarkkoja ollaan, niin voiko todella sanoa, että eläimiä ei vahingoitettu tuotannon aikana, jos esimerkiksi kuvaustauolla tarjotaan liharuokaa? Entä onko oikein manipuloida koira murisemaan tai hevonen hirnumaan hurjistuneena kohtausta varten?
Riisutun miehen (2006) kuvauksista taltioidulla videolla Aku Louhimies keksii pyytää Samuli Edelmannia huutamaan kissan korvaan. Turhautuneen oloinen Edelmann kieltäytyy: ”En varmana kokeile huutaa kissan korvaan!” Kissan pelottelu kovalla äänellä ei olisi varsinaisesti Teemu Mäki -tasoa, tarpeetonta eläimelle aiheutettua haittaa silti.
EO päättyy tekstiin: ”Tämä elokuva on tehty rakkaudesta eläimiin ja luontoon. Eläinten hyvinvointi kuvauspaikalla oli aina ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä, eikä eläimiä vahingoitettu tätä elokuvaa tehdessä.”
Kohtauksissa ei tosiaan näy varsinaista aasinäyttelijöihin kohdistuvaa harmia, jos narussa vetämistä ei lasketa, mutta pelkästään kuvauksiin liittyvän hässäkän voi ajatella olevan huonoksi aasille.
Yhä useammat tuotannot käyttävät digitaalisesti luotuja eläimiä todellisten sijaan. Periaatteessa myös EO olisi voitu tehdä käyttämättä oikeita aaseja, joita Skolimowskin elokuvaan tarvittiin kuusi. Vaikutelma olisi tietenkin ollut silloin erilainen ja todennäköisesti keinotekoisempi kuin oikeita aaseja käyttäessä.
Epämukavat kysymykset jäävät ilmaan aasin odysseian päättyessä.
Teksti: Sakri Pölönen
Kirjoittaja on tamperelainen kriitikko ja toimittaja, joka koettaa olla ajattelematta omaa lihansyöntiään.