Veteni, Rakkaani

Still elokuvasta El Agua.

El Aguan kumouksellisen toimijuuden ja kaipauksen äärellä


Heinäsirkat sirittävät äänen kulminoituessa korvia huumaavaan loppusointuun. Ilma on kuiva ja kuuma. Kasvit ovat muuttuneet ruskeiksi ja hauraiksi. Myrsky on tulossa. Joki odottaa. Kuiskauksin kerrotut kansantarut kiirivät pitkin kylää: joki päättää tulvia rakastuessaan paikalliseen naiseen ja tahtoessaan ottaa hänet valtaansa. Kuka naisista huuhtoutuu pois tällä kertaa? 

Tällainen on tarinan ydin pieneen valencialaiseen kylään sijoittuvassa elokuvassa El Agua (López Riera, 2022), jossa joen tunnekuohut ovat alati läsnä asukkaiden ajatuksissa.

Naisten, veden ja välittömän vaaran kytkeytyminen mytologiassa ei ole mitään uutta (kysy vaikka Odysseukselta ja seireeneiltä) vaan vettä ympäröivä keskustelu ja siihen liitetyt kuvaukset on laajalti yhdistetty länsimaiseen ideaan naiseudesta. Niin naiseus kuin vesikin on esitetty arvaamattomana asiana, jota pitää hallita (Hayman, 2012). Esimerkiksi kelttiläisessä ja norjalaisessa mytologiassa esiintyvien selkieiden rakastetut pyrkivät kontrolloimaan ja kesyttämään merenneidon piilottamalla tämän hylkeennahan. Australian länsiosassa sijaitsevasta Arnhem Landista kotoisin oleva Kunwinjkujen mytologia sisältää tarun Yawkyawkista eli merenneitoa muistuttavasta naispuolisesta olennosta, joka voi muuttaa muotoaan ja hallita säätä. Tämän lisäksi on tietysti olemassa myös lukemattomia impressionisti- ja ekspressionistitaiteilijoita, joiden naisten kylpemistä esittävissä maalauksissa sekä vesi että nainen jäävät taiteilijan miehisen katseen alla maalauksen passiiviseen osaan. Vaikka veden oletettaisiin olevan neutraalia, myös se on sukupuolitettua. Tämän takia pidän El Aguan rakkaustarinaa joen ja 18-vuotiaan Anan välillä jo itsessään vallankumouksellisena ja todellisena esimerkkinä siitä, mitä Eleanor Ruth Hayman (2012) kutsuu “kesyttämättömäksi vedeksi”, joka ei mukaudu vallitsevaan narratiiviin siitä, mitä sen pitäisi olla.

Olen aina intuitiivisesti katsonut vettä uusmaterialistisen linssin läpi, ja tämä pätee myös tapaani tulkita vettä El Aguassa. Tarkoitan tällä, että suhtaudun veteen sukupuolettomana, epäinhimillisenä olentona, jolla on oma tahto. Voidaan sanoa, että joella on El Aguassa jopa vahvempi tahto ja vaikutusvalta kuin yhdelläkään elokuvan ihmishahmoista. Jokainen kylän naisista tuntee tarinan vedestä ja siitä, mitä tapahtuu, jos vesi pääsee hänen sisäänsä. Joen valittu ei voi paeta sen jälkeen, kun joki on tehnyt päätöksensä. Jokea ei voi hallita tai tukahduttaa, etenkään kylän miesten toimesta. Joki virtaa kuten haluaa, mahdollisesti kylväen tuhoa matkalla. Elokuvan ohjaajalta Elena López Rieralta on myös melko yllättävää luoda elokuvaan rakkaustarina, joka poikkeaa niin merkittävästi heteronormatiivisesta valtavirrasta. Joki ei ole mies tai edes ihminen, joten sen rakkaus Anaa kohtaan on väistämättä queeriä.

Meri sisälläni vaatii, että asun rannikolla eikä välitä tai liikutu jylhistä vuoristomaisemista tai maaseudun tasaisesta rauhasta. Sama meri myös kohdistaa katseeni siniseen ennen kaikkia muita värejä.

Mutta ainakaan minulle El Agua ei ole tarina vain veden kumouksellisesta ja queeristä luonteesta vaan myös tarina pohjattomasta kaipuusta, koti-ikävästä ja hahmojen keskinäisistä suhteista. Elokuvan aistimaailma muistutti minua suuresti kuuman mutta painostavan ilman täyttämistä, hyönteisten kansoittamista kesistä Australian itärannikolla, jota en pysty edes kuvittelemaan ilman kuvia ja muistoja Tyynestämerestä. Joen vainoamat valencialaisen kylän naiset miettivät jatkuvasti, millaista olisi elää veden täyttämänä. Kuvittelen sen muistuttavan syvää vanhan ystävän kaipuuta, tai ainakin sellainen tunne minulla on Tyyntämerta kohtaan. Vaikka elän vapaaehtoisesti niin kaukana Tyynestämerestä kuin maantieteellisesti mahdollista, osa merestä elää ja hengittää minussa päivästä toiseen. Sama meri sisälläni myös kutsuu minua palaamaan kotiin Australiaan aina muutaman vuoden välein. Kuin noiduttuna tunnen niin voimakkaan yhtäkkisen tarpeen upottautua Tyynenmeren suolaiseen syleilyyn, että se melkein tekee kipeää. Meri sisälläni vaatii, että asun rannikolla eikä välitä tai liikutu jylhistä vuoristomaisemista tai maaseudun tasaisesta rauhasta. Sama meri myös kohdistaa katseeni siniseen ennen kaikkia muita värejä. Jos El Aguan joki sytyttää samanlaisen palavan kaipuun rakastamassaan naisessa, ei ole syytä pelkoon tai huoleen. Kyseinen tunne on vain ihmisyyden rajat ylittävä rakkaus. Kumouksellinen ja queer rakkaus, joka ylittää lajien, sukupuolten ja muiden hegemonioiden asettamat rajat.

Ihminen ei selviä kolmea päivää pidempään ilman vettä, verestämme 83% on vettä, elämämme ensimmäiset yhdeksän kuukautta vietämme kotoisassa lapsivedessä. Meillä kaikilla tulisi olla rakkaussuhde veteen, sillä kukaan meistä ei ole siitä irrallinen. Sisällämme elää ja virtaa kumouksellinen, kesyttämätön joki.

Hayman, E.R. (2012). Shaped by the Imagination: Myths of Water, Women, and Purity. RCC Perspectives, (2), 23–33.

Teksti: Grace Hewitt

Grace on kasvanut Australiassa, mutta asunut Helsingissä yli kymmenen vuotta. Hän on kirjoittaja ja postin työntekijä, joka rakastaa post punkia, tatuointeja, jääkiekkoa ja kaikkia mahdollisia vesistöjä.

Käännös: Susanna Saarioja