Miltä näyttää kreikkalainen elokuva ”oudon aallon” liepeillä? Christos Nikoun herkullinen APPLES on deadpan-pintansa alla odottamattoman herkkä. Jacqueline Lentzoun ohjaama MOON, 66 QUESTIONS tuntuu kypsyneen etäällä Yorgos Lanthimosin ja muiden kreikkalaislakonikoiden julmanhauskoista maailmoista.
Vuonna 2008 kreikkalainen Christos Nikou soitti Dogtooth-elokuvan (R&A 2010) tuottajalle. Hän oli kuullut, että Yorgos Lanthimos työsti uutta elokuvaansa ja kysyi, voisiko osallistua elokuvan tekemiseen. Nikoulla ei ollut koulutusta eikä meriittejä, mutta hän oli tehtaillut käsikirjoituksia omaksi ilokseen nuoresta pitäen. Ohjaajaksi hän oli halunnut Peter Weirin The Truman Show’n (1998) näkemisestä lähtien.
Kävi hyvin. Kolmatta pitkää elokuvaansa ohjaava Lanthimos tuottajineen toivotti kuin toivottikin Nikoun tervetulleeksi Dogtoothin toiseksi apulaisohjaajaksi. Samoihin aikoihin Nikou alkoi ohjata omia elokuviaan: onnistunut lyhytelokuva KM (2012) kiersi kansainvälisiä elokuvafestivaaleja. Lisäksi hän työskenteli apulaisohjaajana Richard Linklaterin elokuvassa Rakkautta ennen keskiyötä (2013).
Dogtooth oli tapaus ja läpimurto. Julma ja hauska elokuva hurmasi festivaaleilla ja voitti Cannesissa Un Certain Regard -sarjan pääpalkinnon. Ihastuin itsekin siihen ehdoitta R&A-näytöksessä vuonna 2010. En ollut nähnyt aiemmin mitään vastaavaa, enkä ymmärtänyt miksi. Juuri tällaista, juuri näin eleetöntä, kaiken elokuvan pitäisi olla, ajattelin hurmiossani.
Dogtoothia seurasi liuta Weird Wave -nimen alle niputettuja ja sellaisina markkinoituja kreikkalaiselokuvia, ihmisen käytökseen tarkentavia synkän koomisia kuvauksia kaiken järjettömyydestä. R&A-yleisöille tuttuihin 2010-luvun kreikkalaisohjaajiin lukeutuvat Lanthimosin lisäksi esimerkiksi Athina Rachel Tsangari (Attenberg, R&A 2011 sekä Chevalier, R&A 2016) sekä Babis Makridis (L, 2012 sekä Pity, R&A 2018).
Tsangarin elokuvat toki erottaa Makrdisin teoksista ja Makridisin teokset Lanthimosin töistä. Ohjaajat ovat erilaisia, mutta toistensa elokuvien parissa ristiin työskentelevien monitaitureiden lakonisia töitä yhdistää tietynlainen katse ihmiseen, ihmissuhteisiin ja kommunikaatioon, ikään kuin elokuvien hahmot vasta harjoittelisivat ihmisenä olemista.
Useita niistä yhdistää myös käsikirjoittaja Efthymis Filippou. Apples-ohjaaja Nikou on sanonut, että hänestä oudosta aallosta pitäisi puhua Filippou-aaltona – niin suuri vaikutus arvostetulla kirjoittajalla on kreikkalaiseen elokuvaan viimeisen reilun kymmenen vuoden ajan ollut.
Weird Wave -pioneeri Lanthimos nousi myös muiden kuin festivaalikävijöiden tietoisuuteen viimeistään hänen yhdessä Filippoun kanssa kirjoittamallaan dystooppisella englanninkielisellä The Lobster -komedialla (R&A 2015). Se voitti muun muassa Cannesin pääkilpasarjan Jury Prizen ja sai Suomessakin onnistuneen elokuvateatterilevityksen. Cannesin käsikirjoituspalkinnon Filippou ja Lanthimos nappasivat pikimustalla psykologisella trillerillään The Killing of a Sacred Deer (R&A 2017). Lanthimosin töistä salonkikelpoisin, peräti 10 Oscar-ehdokkuutta saanut The Favourite (R&A 2018) ei enää ollut Filippoun käsialaa.
Oudon aallon elokuvat nostivat Kreikan kansainväliselle elokuvakartalle yli kymmenen vuotta sitten, eikä aalto vieläkään ole kokonaan murtunut; Lanthimosin opissa uransa aloittaneen Nikoun esikoisohjaus on tietyiltä osin (mutta vain tietyiltä osin) kiinni perinteessä. Mutta on Kreikassa toki tehty koko 2010-luvun ajan myös aivan toisenlaista elokuvaa. Lontoossa elokuvaa opiskelleen Jacqueline Lentzoun lyhytelokuvat kiersivät nekin 2010-luvulla suurimmilla elokuvafestivaaleilla, ja vuonna 2018 hänen musta lyhytkomediansa Hector Malot: The Last Day of the Year palkittiin Cannesin Kriitikoiden viikolla.
Lentzoun ohjaama ja käsikirjoittama erinomainen Moon, 66 Questions vaikuttaa kypsyneen irrallaan Weird Waven viileän tyylitellystä ja äärikontrolloidusta deadpan-jäykistelystä, vaikka tiettyä tuttua kummaa siinäkin on. Berlinalessa maailmanensi-iltaansa juhlineessa odotetussa esikoiselokuvassa Sofia Kokkali tekee häkellyttävän vapautuneen roolin parikymppisenä naisena, joka päätyy hoitamaan etäistä, hiljattain sairastunutta isäänsä.
Lentzoun ja Nikoun elokuvat ovat kerronnallisesti kuin toistensa vastakohtia. Ne etenevät omilla poluillaan sekä suhteessa rutikuivaan outoon aaltoon että suhteessa toisiinsa. Siinä missä Applesin hahmojen reaktiot asioihin ovat – täysin perustellusti – korostetun ohjelmoidun tuntuisia esityksiä, kokonaan kumma-skenen ulkopuolelta tulevassa Moon, 66 Questionsissa henkilöt reagoivat suoremmin ja fyysisemmin.
On elokuvissa myös yhtymäkohtia. Sekä Apples että Moon, 66 Questions kohdistavat katseensa ihmisten väliseen yhteyteen ja sen hajoamiseen. Kummatkin ovat elokuvia salaisuuksista, menetyksestä ja sairaudesta, ”systeemeistä, jotka hajoavat sisäänpäin”, kuten hoitaja selittää Moon, 66 Questionsissa.
Kummatkin ovat myös elokuvia hallinnan pettämisestä. Ne heittävät hahmonsa toisten ihmisten armoille, eikä kontrollin menettämisestä seuraa ainoastaan lisää vieraantuneisuutta. Juuri tämän vuoksi ne ottavat pienen mutta selvän sivuaskelen toiveikkuuden suuntaan.
Mutta ei huolta. Syy toiveikkuuteen on synkkä. Mitä muutakaan tuhon äärellä voi tehdä kuin toivoa?
Mieli tohjona
Linnunlaulu rikotaan tasaisella huminalla ja humina paukutuksella. Mies (mm. Alps– ja L-elokuvasta tuttu Aris Servetalis) lyö päätään seinään. Tila hänen ympäriltään viedään 4:3-kuvasuhteella sekä radiokuulutuksella pandemiasta, joka tuhoaa sairastuneilta muistin. Asunnossa on hämärää, päässä tyhjää.
Sitten lähdetään liikkeelle, kunnes kaikki pysähtyy – ja kaikki pysähtyy melkein heti. Mies löytyy bussista. Hänellä ei ole henkilöllisyystodistusta eikä hän omien sanojensa mukaan tiedä, minne hän oli menossa tai kuka hän on. Kuka hän sitten on?
Jokin toinen elokuva lähtisi etsimään vastauksia identiteetin kysymykseen, paljastaisi katsojalle pala palalta, kuka tämä mies on, etenisi ikään kuin taaksepäin, menneisyyteen. Siitä ei nyt kuitenkaan ole kysymys, ei aivan.
Christos Nikou laittaa päähenkilönsä kulkemaan tulevaisuuteen, muistinsa menettäneiden klinikalle ja siitä uuteen Learning How to Live -parantumisohjelmaan. Entistä elämää, muistia, ei voi palauttaa. On opeteltava kaikki uusiksi, lääkärit sanovat. Tämä on myös mahdollisuus: voit rakentaa itsensä uusiksi, miettiä, millainen haluaisit olla.
Pandemiakehyksensä sisällä surua, eristäytymistä ja teknologiaa käsittelevä Apples sai ensi-iltansa vuosi sitten Venetsian elokuvajuhlilla. Elokuvan valmistuminen maailmanlaajuisen pandemian alla vuonna 2019 oli sattumaa. Nikoun isä oli juuri kuollut, ja häntä mietityttivät muistamisen ja unohtamisen mahdollisuudet. Miten ihmiset pystyivät unohtamaan surunsa? Koostuuko käsitys itsestämme ja toisistamme vain niistä asioista ja tavoista, jotka satumme muistamaan? Miten käy, jos ne opitut tottumukset, joihin monet 2010-luvun kreikkalaiselokuvat ovat tarkentaneet, otetaan kokonaan pois?
Applesille omituinen ilmestymisajankohta on osoittautunut hyväksi asiaksi. Elokuva hurmasi yleisönsä Venetsiassa ja aloitti riemukkaan maailmanvalloituksensa, jonka myötä se on tehnyt itsestään pandemia-ajan yllätyshitin. Päähenkilön aivosumuinen sulkeutuminen oman pään sisään on vedonnut enemmän tai vähemmän koronaeristyksissä eläneisiin yleisöihin. Venetsian juryn puheenjohtaja Cate Blanchett vaikuttui niin, että ryhtyi elokuvan vastaavaksi tuottajaksi.
Applesin on tuottanut yhdessä Nikoun kanssa Angelos Venetis, joka toimi myös Dogtoothin tuotantotiimissä. Oman Weird Wave -säväyksensä elokuvaan tuo Lanthimosin ja Makridisin elokuvista tuttu Aris Serventalis. Kokenut näyttelijä saa kiinnostumaan hahmosta, jonka taustoista kerrotaan katsojalle hyvin vähän. Hän saa kiinnostumaan, vaikka vakavaan pökkelöhahmoon on juuri niin vaikea saada emotionaalista yhteyttä kuin hänen itsensä on muihin ihmisiin. Nikou on kertonut pyytäneensä Servetalisia valmistautumaan rooliin katsomalla Truman Show’n sekä Jacques Tatin elokuvia, ja näyttelijän ilmeetön suoriutuminen arjesta on Applesin kirpaisevan sisäisen logiikan mukaista, ei suinkaan pelkkä koominen elementti.
Kun ihminen kadottaa itsensä ja identiteetti horjahtaa, on koko ihmisyys ohjelmoitava häneen uudelleen. Osana uuden identiteettinsä rakentamista Learning How to Live -potilaiden on suoritettava erinäisiä tehtäviä ja kuvattava ne. Ihmisyyden perustehtäviin kuuluvat Nikoun luomassa maailmassa muun muassa liikunta pyöräilystä uimahyppyihin, yhden illan jutut ja juopottelu, naamiaiset sekä vakavasti sairaan ihmisen ilahduttaminen. Elämää todistetaan valokuvien kautta: niin hoitajat kuin muistinsa menettäneet näkevät kuvista, mitä potilaat ovat tehneet, mitä osaavat, missä määrin ovat elämiskelpoisia, tunnistettavasti ihmisiä.
Weird wavelle tyypillisen kuuloisen dystooppisen asetelman luova Apples ei sulje maailmaa vaan avaa sen – se avaa ihmisen käsitteenä, ei (näennäisesti) niinkään henkilönä. Tämänkaltainen etäännytys toimii vain varman ohjaajan käsissä. Kun päähenkilön taustoja ei paljasteta, menneisyys ei sido tapahtumien syy-seuraussuhteita. Ja kun katsojan odotukset poistetaan, outo saa hengittää vaivattomammin, Weird Waven klaustrofobisista tottumuksista vapaana. Apples on kummallinen, ehkä jopa tunnistettavasti Lanthimosin oppilaan käsialaa, mutta silti aivan omansa, omalla tavallaan hyvinkin herkkä elokuva menetyksestä ja yksinäisyydestä.
Jos esimerkiksi Lanthimosin ja Tsangarin elokuvissa vastustamaton vaimennettu komiikka sijoittuu ihmisten välille, Applesin komiikka elää tyhjiössä, jossa itsensä kadottaneet yrittävät toteuttaa heille opetettua ihmisyyttä. Heidän yhteytensä itseen ja toisiin eivät ole vain omituisia, vaan niitä ei enää ole. Yllättäen juuri eristäytyneisyys luo Nikoun elokuvaan epätoivon sijasta toivoa paremmasta, sillä jos yhteyksiä ei ole, jos ne ovat ”unohtuneet”, uusia voidaan vielä ehkä luoda.
Nikou on kertonut vaikuttuneensa erityisesti Charlie Kaufmanin käsikirjoituksista: ”Suurin osa käsitteellisistä tarinoista on dystooppisia tai futuristisia. Opin Kaufmanilta, kuinka luodaan käsitteellinen tarina, joka on myös inhimillinen.”
Onko muistaminen inhimillisyyden vaatimus? Jokaisella pienellä yksityiskohdalla on Applesin tulkinnan kannalta merkitystä – jos nuo yksityiskohdat vain sattuu katsojana muistamaan. Taitavasti rakennettu Apples on kaiken jälkeen looginen ja traaginen. Lopussa avataan verho.
Ruumis tohjona
Mieli voi sairastua suruun, ja niin voi myös ruumis, vihjaa omalakisen kerrontansa täydellisesti hallitseva Jacqueline Lentzou elokuvallaan Moon, 66 Questions. Myös hänen elokuvansa alussa autosta on löytynyt mies. Isä makasi autossaan tiedottomana ja kuivuneena monta päivää, selittää päähenkilö Artemis (Sofia Kokkali) 90-luvun kotivideopätkien täyttäessä kuvan.
Applesin tavoin korttinsa vasta lopuksi paljastava Moon, 66 Questions luo elokuvallista runoutta sellaisesta, mitä henkilöiden välillä ei lähtökohtaisesti ole. Se on elokuva, joka saa minut Dogtoothin tavoin kysymään, miksei tätä tarinaa ole kerrottu koskaan aikaisemmin juuri näin.
Asetelma on toki tuttu ja toimisi lähtöpisteenä myös Weird Wave -huumorille: Tytär Artemis saa tiedon, että isä Paris (Lazaros Georgakopoulos) on sairastunut äkillisesti ja tarvitsee hänen apuaan. Toisella paikkakunnalla asuva Artemis matkustaa isän luo Ateenaan ja yrittää samanaikaisesti ottaa ohjat käsiinsä ja paeta tilannetta.
Isä ja tytär ovat etääntyneet toisistaan täysin. Oudon aallon elokuva todennäköisesti tarkastelisi tätä etäisyyttä ja ammentaisi komiikkansa siitä. Lentzoun elokuvassa hajoavan ruumiin äärellä syntyy uudenlainen emotionaalinen side ihmisten välille, joita tähän asti ovat yhdistäneet vain geenit. Yllättävissä kohdissa kääntyilevä tarina kertoo lempeästi sellaisista häpeän, pettymyksen ja rakkauden sekaisista vaikeista tunteista, joita voi kokea vain omien (aikuisten) perheenjäsenten kesken.
Erikoista – erityisen outoa – on se, kuinka turvallista Moon, 66 Questionsin maailmassa on katsojana olla. Kameran pehmeästi välittämä lämpö ja valo auttavat tekemään Artemiksen ja Parisin yhtäkkisestä elämänmuutoksesta vähemmän murskaavan. Sofia Kokkalin ilmeikästä roolisuoritusta voi ainoastaan hämmästellä. Hän on hahmonsa, villieläinten ja kuun kreikkalaisjumalattaren mukaan nimetty valloittava Artemis, joka vuoroin vetäytyy ja vuoroin katsoo uutta elämäänsä ylikorostuneen uteliaana. Miten muuttua lapsena vanhempansa vanhemmaksi? Jalkojen ja käsien liikuttamisen lisäksi olisi esimerkiksi vaihdettava isän vaippoja.
Kaikki Artemiksen ympärillä puhuvat jatkuvasti paljon, eikä aina ole selvää, kuka puhuu ja kenelle. Puhuminen tapahtuu monesti kuvan ulkopuolella niin, että Kokkalin kasvot nähdään lähikuvassa. Erityisen koskettavia ovat dialogi-monologikohtaukset, joissa Artemis yrittää muistella ja ymmärtää lapsuutensa isää eläytymällä täksi ja käymällä keskustelua tämän kanssa itsensä kautta.
Artemis pyrkii sisäistämään isänsä nykytilanteen myös ruumiillaan. Hän ryömii lattialla ja polttaa tupakkaa tärisevin käsin. Hänen turhautumisensa isän hitaaseen toipumiseen purkautuu nauruna ja sitten huutona, jonka Sofia Kokkali luo valkokankaalle täysin vaivattomasti.
Lentzoun elokuvan kypsä hienovireisyys syntyy näyttelijäntyön lisäksi elokuvakerronnan taiturimaisesta manipuloinnista: rytmistä, odottamattomista siirtymistä sekä puheen ja kuvan äkkivääristä yhdistelmistä. Kun isän keho murenee, tyttären mieli hajoaa eri suuntiin, mutta ei aggressiivisella tai pelottavalla tavalla, vaan lohdullisesti ja turvassa. Kuvan ja äänen näennäinen liittymättömyys toisiinsa vain korostavat identiteetin hapuilua lapsuuden ja aikuisuuden ja huoltajuuden välillä.
Lentzou on kertonut Artemiksen ja Parisin hahmojen perustuvan tosielämän henkilöihin. Näyttelijät Kokkali ja Georgakopoulos tapasivat toisensa vasta kuvauksissa, eikä Lentzou harjoituttanut avainkohtauksia etukäteen. Metodi luo kankaalle käsinkosketeltavan jännitteen, jossa katsoja saa todistaa kahden ihmisen todellista lähentymistä. Tyttären ja isän suhde muuttuu valkokankaalla sitä mukaa, kun näyttelijät tutustuvat toisiinsa.
Moon, 66 Questionsin tarina on tyttären, mutta muutosta tapahtuu myös koko ikänsä suurta salaisuutta kantaneessa isässä. Arvoituksen verhon raottamiseen ja sitä kautta päähenkilöiden lähentämiseen Lentzou käyttää elokuvakerronnan keinoja poikkeuksellisen kekseliäästi. Hänen elokuvassaan tallentamisen teknologia ei erota vaan se yhdistää. Toisin sanoen: Elokuva tuo ihmiset yhteen.
Teksti: Henna Raatikainen
Henna Raatikainen työskentelee kirjoittajana elokuvien ja tanssin parissa. Hän on R&A-Ministeriön pitkäaikainen jäsen.
Moon, 66 Questions ja Apples nähdään osana R&A:n Eurotrip-esityssarjaa, jonka elokuvista useat kuvaavat muistia, muistoja ja ihmisten välisten yhteyksien katkeamista. Apples-elokuvan näytöksissä 17.9. ja 20.9. on paikalla ohjaaja Christos Nikou.
Lifestyle-esityssarjassa nähdään myös kolmas kreikkalaiselokuva, Sonia Liza Kentermanin ohjaama Tailor.