R&A:n taiteilua-teemassa nähdään musiikkimaailmaan sijoittuvat dokumenttielokuvat Once Were Brothers: Robbie Robertson and The Band ja White Riot. Kummankin elokuvan keskiössä on musiikin yhdistävä voima, kirjoittaa Ville Putro.
Innostuttuamme joskus viime vuosituhannen loppupuolella kavereiden kanssa tosissamme vanhasta rockista ja erityisesti sen juurevammasta laidasta, oli väistämätöntä, että törmäisimme jossain vaiheessa The Bandiin. Yhtyeen kahden ensimmäisen levyn moneen suuntaan niin ajallisesti kuin paikallisesti viittova mullantuoksuinen musiikki ja myyttistä eilispäivän Amerikkaa huokuvat tekstit kuulostivat meidän korviimme hyvin omintakeisilta muihin 60-luvun lopun suosikkeihimme verrattuna. Bändi myös näytti itseltään. Yksi kaverini luonnehtikin Big Pink -levyn takakannessa ollutta kuvaa: ”Tyypithän on kuin suoraan jostain 1800-luvulta!”
Daniel Roherin Once Were Brothers: Robbie Robertson and The Band (2019) kertoo tämän yhtyeiden yhtyeen tarinan lähinnä sen pääasiallisen lauluntekijän Robbie Robertsonin näkökulmasta. Muut jäsenet osallistuvat keskusteluun arkistohaastattelujen kautta. Kuvaa ovat puhuvina päinä syventämässä myös Robertsonin vaimo, monet muut aikalaiset sekä pari kuuluisaa fania.
Perinteisin keinoin dokumentti onnistuu uuttamaan esiin juuri sen omintakeisuuden, mihin kaveripiirissä aikoinaan kiinnitimme huomiota. Kuten elokuvan nimikin vihjaa, yksi vahvasti esiin nouseva teema musiikin ohella on yhtyeen jäsenten keskinäinen toveruus. The Band marssi yhdessä läpi useammankin populaarimusiikin vallankumouksen ja sai tuta myös rockmusiikin varjopuolet, jotka lopulta etäännyttivät yhtyeen jäsenet toisistaan. Eritoten Robertsonin ja toisen voimahahmon Levon Helmin suhde saa ansaitsemaansa tilaa ja piirtyykin laajana kaarena aina alkuajoista Ronnie Hawkinsin ja Bob Dylanin taustabändissä riipaiseviin hetkiin Helmin kuolinvuoteella.
Rubika Shah’n White Riot (2019) vie meidät puolestaan 1970-luvun lopun Lontooseen Rock Against Racism -liikkeen (RAR) ja brittipunkin syntysijoille muun muassa The Clashin, X-Ray Spexin, Tom Robinson Bandin, Steel Pulsen ja Sham 69:n biisien siivittämänä. Jos Once Were Brothers esitti yksilötason toveruutta, White Riotissa se ilmenee yleisemmällä tasolla, tavallisten ihmisten aktivismina ja sinnikkyytenä puolustaa perusinhimillisiä arvoja ja tuoda ihmisiä yhteen.
Toisen maailmansodan jälkeen nopeasti kasvanut siirtolaisväestö, kolonialismin perintö ja surkea taloudellinen tilanne olivat 1970-luvun lopun Lontoossa otollista maaperää muukalaisvihalle ja äärioikeiston nousulle. Kolmikymppisen entisen modin Red Saundersin ja hänen teatterikaveriensa piirissä syntyi ajatus tahosta, joka järjestäisi keikkoja rotujen välisen veljeyden ja tasa-arvon hengessä. Viimeistään kännisen Eric Claptonin keikallaan esittämät rasistiset välispiikit saivat pääjehut ryhtymään tuumasta toimeen.
White Riot valottaa asiallisesti ja vetävästi liikkeen alkuvuosien DIY-henkistä toimintaa kapaloissaan pogoavan punk-liikkeen innostuneessa ilmapiirissä. Filmimateriaalia on ajalta yllättävänkin paljon, ja sitä täydennetään osuvin lehtileikkein, kuvin ja tuorein haastatteluin. Ajan brittiyhteiskunta ja monikulttuurinen Lontoo muodostaa mielenkiintoisen heijastuspinnan myös nyky-Suomen tilannetta ajatellen.
1980-luvun alkupuolella olin lapsipunkkari, ja The Clash oli se toinen kova brittibändi. Talomme alakerrassa oli Sähkö-Timon liike, josta sai vuokrata videoita, ja eräs sieltä löytynyt VHS oli The Clashin ympärille rakennettu puolidokumentaarinen fiktio Rude Boy. Muistan ihmetelleeni, kun leffassa bändi veivaa White Riot -biisiä jättimäiselle yleisölle jossain puistossa, mutta Joe Strummerin ohella mikin varressa heiluu joku ihme tyyppi henkseleissä. Myöhemmin sain kyllä selville kuka siellä toikkaroi, mutta vasta White Riot -dokumentista selvisi miksi. ■
Teksti: Ville Putro
Kirjoittaja on helsinkiläinen musadiggari, soittaja, laulaja/lauluntekijä ja leffaentusiasti. Hän päätyi R&A:lle talkoolaiseksi, kun tajusi, ettei hänellä ollut varaa ostaa kolmeakymmentä festarilippua joka vuosi.