Vieraantuminen, vainoharhat ja pelko ovat psykoosigenren peruselementtejä. Mutta ketä Saint Maudissa pitäisi pelätä?
Tuttuus on perverssillä tavalla Saint Maudin (2019) vahvuus. Ydintarina ei ole uusi. Esikoisohjaaja Rose Glass vain kertoo sen persoonallisella ja väkevällä tavalla. Vankalle ja toimivalle perustalle on hyvä rakentaa oma, ehkä edeltäjiä kompleksisempi teos.
Kuvissa on rohkeutta ja arvoitusta ensimmäisistä minuuteista alkaen. Maud (Morfydd Clark) on saattohoitaja, jolla on tehtävä. Jumala toimii hänen kauttaan.
Suhde huonokuntoiseen entiseen tähtitanssijaan Amandaan (Jennifer Ehle) on läheinen, liian läheinen. Maud on riippuvaisempi asiakkaastaan kuin tämä hänestä. Amandan dekadentti ystäväpiiri, taiteilijoiden maailma, kiehtoo Maudia. Hän myös vihaa sitä. Amanda juhlii, juo, harrastaa seksiä – vaikka hänen pitäisi odottaa vapauttavaa kuolemaa.
Maudin tunteet voivat olla suuremmat kuin kenelläkään muulla elävällä.
Palvonta vaihtuu halveksunnaksi, ja silti se voi olla pakkomielteistä rakkautta. Amanda ihailee Maudin lapsellista ehdottomuutta, jossa Glass näkee pohjattoman voimavaran. Maudin tunteet voivat olla suuremmat kuin kenelläkään muulla elävällä.
Kun tilanne kärjistyy kolmiodraamaksi, Glass lataa sen seksuaaliset sävyt äärimmilleen – mitään suoraan näyttämättä. Tällainen on Maudin katse ja kokemus. Amanda on Maudin oma – ja Maud on Jumalan oma, eli pyhä.
Vieraantuminen, vainoharhat ja pelko ovat psykoosigenren peruselementtejä. Mutta ketä pitäisi pelätä?
Perinteeseen, josta Glass ammentaa, kuuluvat Roman Polanskin Inhon ja Vuokralaisen, Ingmar Bergmanin Kuin kuvastimessan ja miksei myös Stanley Kubrickin Hohdon kaltaiset sulkeutuvan paikan ja mielen elokuvat. Suomessa Katja Gauriloff tavoitteli samankaltaisia klaustrofobisia tunnelmia Sofi Oksanen -filmatisoinnissaan Baby Jane, Andrzej Zulawski heittäytyi solipsistisessa kauhussa vielä hysteerisempiin kuviin Possessionissa. Uskonnollisen hurmoksellisuuden ja hulluuden eroa on luodattu myös Pascal Laugierin Marttyyreissa – ja Brian de Palman Carriessa, jolle Glass tuntuu tekevän suoraan kunniaa. Repliikki ”älä heitä tuskaasi hukkaan” voisi olla elokuvan tunnuslause, ja se sitoo teosta cronenbergiläiseen body horroriin.
Ajan ja paikan tuntu hajoavat. Ollaan ikisyksyisessä rannikkokaupungissa, usein pimeissä sisätiloissa, menneillä vuosikymmenillä sisustetuissa huoneissa. Musiikki on Amandan nostalgiaa 1980-luvulta, älypuhelimet sitovat hetket tähän päivään.
Eräs elokuva, jonka yhteydet Saint Maudiin tuntuvat ensin etäisiltä, mutta avautuvat ilmiselviksi, on Martin Scorsesen Taksikuski. Mitä jos todellisuus on sittenkin Maudin? Ovatko asiat kuten hän tietää niiden olevan?
Tuntuu – ainakin hurjimman elokuvallisen viettelyn hetkellä – että Maud on ehdottomuudessaan oikeassa.
Sillä eihän Jumalan yksinäinen ole Saatanan puolella, vaan Saatanaa vastaan. Puhtain sydämin. Henkilökohtainen uskonkokemus kiinnostaa Glassia vilpittömästi, ei sensaatiomaisuudellaan, ja siksi elokuva on psykologisesti ehyt.
Saint Maud sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlien Midnight Madness -sarjassa. Variety kehui sitä ilmiömäiseksi ja Indiewiren mukaan Saint Maud on linkki First Reformedin ja Manaajan välillä, eikä sitäkään voi kieltää.
Injektiofoobikot älkööt vaivautuko.
Teksti: Kalle Kinnunen
Kaikki tämän genren elokuvat:
