Vitalina Varela, Days ja Last and First Men kutsuvat sietämään hitautta, keksimään menneisyyden uudelleen ja kurkottamaan tulevaisuuteen.
Hitaiden elokuvien katsominen on omanlaisensa prosessi. Ne kurittavat keskeytyksiin tottunutta katsojaa vaatimalla sietämään jotain, jota voisi joissain tapauksissa kutsua tylsyydeksi. Seuraavat kaksi tuntia tätä? Kokeellisen puolelle kallistuva slow cinema vaatii antamaan elokuvalle mahdollisuuden ja sietämään haparointia hämärässä, josta teos hahmottuu vähitellen. Next Level -sarjan kolmen elokuvan kohdalla keskittyminen palkitsee.
Haparointia pimeässä
Pedro Costaa on niukan tyylinsä vuoksi kutsuttu portugalilaisen elokuvan Beckettiksi. Hänen uusin elokuvansa Vitalina Varela kertoo leskestä, joka saapuu Cap Verdeltä Lissaboniin hänet selittämättä hylänneen ja vastikään kuolleen aviomiehen perässä. Elokuvan tunnelma määrittyy alun lähes surrealistisessa kohtauksessa, jossa pimeälle lentokentälle saapuvaa Vitalinaa tervehtivät lentokenttäsiivoojat: ”Vitalina, saavuit liian myöhään. Portugalissa ei ole sinulle mitään.” Siitä huolimatta Vitalina jää. Hän asettuu asumaan kuolleen miehensä asuntoon ja alkaa tehdä tiliä itsensä ja menneisyyden tapahtumien kanssa.
Toivottavasti myös katsoja valitsee jäädä elokuvan äärelle, vaikka sen hämärästi valaistut kuvat, paikallaan pysyvä kamera ja vähäinen dialogi haastavat. Vitalina Varelan hienous piilee juuri näissä upeissa, pimeissä kuvissa, jotka korostavat maahan saapujan eristäytyneisyyttä ja sulkevat sisäänsä myös katsojan. Pimeys ja niukkuus luovat elokuvaan kuitenkin kokonaan uuden, toisinaan epämukavankin kerronnan tason, jolla Vitalinan kokemukset välittyvät katsojalle lähes fyysisesti. Molemmat haparoivat pimeässä yrittäen ymmärtää: Vitalina ihmistä, jonka luuli tunteneensa, ja katsoja Vitalinaa sekä omaa katsomiskokemustaan.
Viihtymistä yksityiskohtien äärellä
Yksinäisyys ja urbaani eristyneisyys toistuvat teemoina läpi taiwanilaisen slow cinema -ohjaajan Tsai Ming-liangintuotannon. Uusi elokuva Days on kuvattu 46 staattisella otoksella, jotka kuvaavat kahden miehen elämää tahoillaan Bangkokissa. He tapaavat vasta elokuvan puolivälin jälkeen pitkässä kohtauksessa, jossa keski-ikäinen mies vastaanottaa maksettua eroottista hierontaa nuoremmalta mieheltä. Kohtaus on enemmän fyysinen kuin seksuaalinen, mutta se avaa mahdollisuuden kohtaamiselle ja muuttaa elokuvan sävyn.
Ilman dialogia kerrotun Daysin tärkein ääni lähtee pienestä soittorasiasta, joka soittaa Chaplinin Parrasvalojen Therezan teemaa. Symboloiko se humaaniutta, tai ehkä pelastusta urbaanista yksinäisyydestä? Entä mikä merkitys on vedellä ja tulella, jotka yhdistyvät päähenkilöihin eri kohtauksissa? Tai niskakivulla, josta päähenkilö kärsi jo Tsain vuoden 1997 elokuvassa The River? Mitä elokuva kertoo seksuaalisten vähemmistöjen asemasta Taiwanissa? Paikallaan pysyvien kuvien äärellä aivot alkavat viihdyttää itseään yksityiskohdilla, ja kokemus on palkitseva.
Tila pohtia ihmisyyttä
Jos edellisissä elokuvissa tehtiin tiliä menneisyyden kanssa ja tutkittiin nykyisyyttä, Last and First Men kurkottaa kauas tulevaisuuteen. Soololevyistään ja lukuisiin elokuviin (Sicario, Arrival) tekemästään musiikista tunnetun Jóhann Jóhannssonin omalaatuinen scifi-meditaatio jäi vuonna 2018 kuolleen nykysäveltäjän ensimmäiseksi ja viimeiseksi elokuvaohjaukseksi. Kerronta kulkee kolmella tasolla. Ääninauhalla Tilda Swinton lukee Olaf Stapletonin vuonna 1930 ilmestyneen scifi-romaanin pohjalta muokattua esseetä, jonka kertoja sanoo edustavansa 18. ihmiskuntaa, 2 miljardia vuotta tulevaisuudessa. 16 mm -filmille kuvattu kuvamateriaali kiertelee betonisia muistomerkkejä, jotka periytyvät neuvostoajalta mutta voisivat yhtä hyvin olla kaukaa tulevaisuudesta. Niiden äärellä Last and First Men tarjoaa katsojalle rauhoittavan paikantumattoman tilan pohtia ihmisyyttä, aikaa ja katoavaisuutta.
Kerronnan kolmannella tasolla, Jóhannssonin ja kanssasäveltäjä Yair Elazar Glotmanin musiikissa, ihmisäänten saumaton sekoittuminen perinteisiin orkesterisoittimiin ja elektronisiin ääniin resonoi pakahduttavan hienosti elokuvan teemojen kanssa. Vaikka tuho olisi jossain vaiheessa väistämätön, toivoa tuovat ihmiskunnan luovuus ja loputon kyky keksiä itsensä uudelleen. Johanssonin ennenaikainen kuolema ja elokuvan valmistuminen hänen poismenonsa jälkeen korostavat tahattomasti teoksen ajattomuutta ja ajatusta siitä, mitä meistä jää jäljelle tähän maailmaan. ■
Teksti: Katri Tenhola
Kirjoittaja on KAVIn suunnittelija ja kokeellisen ystävä.
Artikkelikuva: Vitalina Varela