R&A:n ohjelmistossa nähtävät Ema ja If It Were Love osuvat yllättävästi korona-ajan kaipauksiin. Tanssin maailmaan sijoittuvien elokuvien jännitteet syntyvät kontrollin ja sen hylkäämisen dynamiikasta, kirjoittaa R&A Ministeriön jäsen Henna Raatikainen.
Hitaasti liikehtiviä tanssijoita kastellaan kulisseissa jykevällä vesiletkulla. Fila-verkkareihin, kuluneisiin lenkkareihin ja ironisiin t-paitoihin pukeutuneet pari-kolmekymppiset astuvat vuorotellen näyttämölle. Reivit alkavat, hiki virtaa ja glowstickit halkovat pimeää. Pian tasabiitti puskee tanssijoiden ekstaasia pintaan: tässä yhteisessä rituaalissa elämän rytmi muutetaan toiseksi, yksi yö kerrallaan.
Itävaltalaisen Patric Chihan taidokas If It Were Love -dokumentti seuraa koreografi Gisèle Viennen hypnoottisen Crowd-teoksen kiertuetta ja 15:tä tanssijaa. Elokuva näyttää 1990-luvun alun reiveihin sijoittuvan Crowdin harjoituksia ja esityksiä sekä luo itsenäisenä teoksena aivan oman estetiikkansa ja tematiikkansa. If It Were Love voitti helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla parhaan dokumentin Teddy-palkinnon.
Crowd on valtavan hieno performanssi, jossa reivit kaikkine tunnistettavine elementteineen esitetään vääristetyssä, pitkälti hidastetussa muodossa. Liikekieltä varten free step- ja shuffle-tanssityylien ojennukset, kyykistykset ja raahaamiset on tutkittu ja hajotettu osiin. Tanssijat ovat harjoitelleet millintarkasti slow motion -lähestymiset ja kosketukset, kävelyt ja tamppaamiset, hymyt ja hourailut. Kaikki tapahtuu piinaavan hallitusti, hetkittäin gif-henkisesti nykien tai freeze frame -tyylisesti jäätyen.
Kävin katsomassa Crowdin Helsingin Juhlaviikoilla Kansallisoopperan Alminsalissa loppukesästä 2019. Ajan kokemista sekä himon ja väkivallan hienoa rajaa tutkivan teoksen ”juonessa” on ahdistaviakin kohtia, mutta vuosi sitten seurasin sitä miellyttävässä transsissa. Jälkikäteen tunsin ainoastaan pakottavaa tarvetta päästä teknokeikalle ja tanssimaan. Ja silloin se oli mahdollista.
Koronakevät ja -kesä ovat kuluneet ilman klubeja, ilman teknoa ja housea, ilman tanssitunteja. Jatkuva itsetarkkailu ja -kontrolli on ollut itselleni vaikeampaa kuin moni muu asia, ehkä siksi, että itsekurista huolimatta tunnetta kontrollista ei ole. Vaikka omaa elämäänsä ja sosiaalisia suhteitaan rajoittaisi kuinka, uutiset tuuttaavat koronatilannetta päivästä toiseen.
Patric Chihan hienostunut dokumentti sekä Chilen kärkiohjaajiin kuuluvan Pablo Larraínin nykytanssin ja reggaetonin maailmoissa sekoileva Ema avaavat kontrollin, itsehillinnän ja antautumisen kysymyksiä yllättävistä näkökulmasta. Samalla ne toimivat tanssin korvikkeena – ja toki myös kiusantekona – tilanteessa, jossa ei itse pääse heittäytymään kehoon porautuvan sykkeen vietäväksi.
Kun Eman tanssijat karkaavat tanssisalista kadulle ja hinkkautuvat toisiaan vasten vailla pelkoa tartunnoista, ja kun Crowdin hidastetut piinareivit viedään omaehtoisesta tilasta valvottuun ympäristöön eli näyttämölle, hahmottuu se, mikä vaikkapa hyvissä teknobileissä on koukuttavinta: itsensä unohtaminen eli kontrollin menettäminen.
Äärimmäinen hallinta
Kesällä 2020 Crowd-teos näyttää varsin toisenlaiselta kuin viime vuonna. Patric Chihan elokuva osoittaa, etteivät nämä ole mitkään hyvän mielen bileet, eivät edes hetkittäin. Lavalla nähdään maailmanlopun reivit. On pakonomaista, epätoivoista yhteyden etsimistä, toistuvaa erilleen jäämistä, hylätyksi tulemista. Etäisyyttä.
Ennen kaikkea Crowd on kontrollin uskomaton taidonnäyte, kehonhallinnan painajaismaista akrobatiaa. Se on teos ihmisten välisistä mikrohetkistä ja päätöksistä, joita tehdään sekunnin sadasosien aikana. Katseen tarkentaminen näihin sadasosiin tuntuu ahdistavalta, koska kyseiset minihetket muistuttavat, että juuri nyt itsehillinnän ei pitäisi herpaantua sekunniksikaan. Pandemian aikana ei voi elää hetkessä.
Rave-kulttuuriin liittyi ajatus omaehtoisesta ja vaihtoehtoisesta fyysisestä ja psyykkisestä tilasta, jonne arkijärki ja sen rajoitteet eivät yltäisi. Crowd ei kuitenkaan anna sitä vapautusta, joka alakulttuuriin perinteisesti liitetään. Sen juhlat ovat tunnistettavasti taivasalla järjestetyt reivit, mutta puhdistavaa reivaamista ei Crowdissa tapahdu.
Lavalla nähdään maailmanlopun reivit.
Tanssijat eivät saa kiihdyttää tahtiaan, vaikka pitkän linjan muusikko-tuottaja Peter Rehbergin eli Pitan valitsemat tekno- ja trancebiisit siihen kehottavat. He ovat koreografin luoman liikekielen armoilla ja vankeina. ”Hitaammin, hitaammin”, käskee Vienne lavan reunalta harjoituksissa. Hän ohjaa, kuinka hengitetään hitaammin, ja kuinka toista ihmistä lähestytään viivytellen ja nykien, vaikka mieli tekisi edetä nopeasti.
Esiintyjien on ollut pakko ajatella läpi jokainen askel ja siihen kuuluvat miniliikkeet. Jokainen viipyilevä kosketus on vaatinut satoja toistoja ja väliasentojen tutkimista. Ja vaikka upeat tanssijat ovat täysin teoksen ja esittämiensä hahmojen sisällä ja lumoissa, ulospäin välittyy pakolla padottua himoa, joka ei pääse purkautumaan. Nerokkaan raastava Crowd rakentaa pyrkimyksiä ja odotuksia, joiden lopussa ei yleensä odota mikään.
Chihan tummasävyinen dokumentti ei varsinaisesti selitä Crowd-teosta vaan luo sille rinnakkaisen tason. Elokuva keskittyy tanssiteoksen hahmoihin sekä pisteeseen, jossa todellisuus ja fiktio sekoittuvat. If It Were Love ikään kuin kaappaa näyttämöltä ulos valuneet asiat ja ihmissuhteet ja siirtää ne taitavasti valkokankaalle.
Crowdia varten kaikki 15 tanssijaa loivat esittämälleen hahmolle taustatarinan yhdessä käsikirjoittajan kanssa. Elokuvassa seurataan lähietäisyydeltä, kuinka luodut hahmot alkavat pitkän kiertueen aikana vaikuttaa esiintyjien elämään. Tanssijat käyttivät oman elämänsä tapahtumia hahmoja luodessaan, mutta dokumentin edetessä käy selväksi, että dynamiikka toimii myös toisin päin. Hahmot eivät ole tanssijoiden hallinnassa. Kuten ei tosielämäkään.
Esimerkiksi tanssija Theo yrittää Crowdissa puolen tunnin ajan suudella etäiseltä vaikuttavaa Katiaa, mutta suudelmaa ei koskaan tapahdu. Theo kertoo elokuvassa vaikeuksista, joita tästä seuraa näyttämön ulkopuolella:
”Jos esitys on ollut intensiivinen ja ’se jokin’ – mitä ikinä se onkaan – elää lavalla, niin tuntuu kummalliselta, kun se kulkeutuu lavan ulkopuolelle. Silloin miettii, että hetkinen, tämänhän piti olla fiktiota”, hän kuvailee.
Crowd-teoksen tukahduttavaa kontrollia korostavat kontrastina sen bileyhteisön liukuva ja avoin seksuaalisuus. Himo voi kohdistua mihin ja kehen tahansa. Koreografi Vienne on itse sanonut, että hänestä himoa ja halua voi hyvinkin tuntea ihmisten lisäksi vaikkapa valoon, liikkeeseen tai musiikkiin.
Crowd ja If It Were Love ovat herkkiä monenlaiselle erotiikalle. Siksi niiden välittämä hitaus, tahmeus ja etenemättömyys tuntuvat juuri nyt niin tuskallisilta. Kuinka kauan toisen ihmisen lähelle pääseminen voi vielä kestää?
Äärimmäinen vapautus
Kun hallitun If It Were Loven ensimmäinen elementti on sammuttava vesi, Eman on tuli. Pablo Larraínin uusin elokuva iskee lekalla kehon- ja muunkinlaisen hallinnan ytimeen ja murtaa kahleet keskisormea heiluttaen. Elokuva kuljettaa kohti sitä vapautumista – syttymistä – jota If It Were Lovessa ei koskaan tapahdu.
Elokuvassa karismaattinen nykytanssija Ema (käsittämättömän hienon ensimmäisen elokuvaroolin tekevä Mariana Di Girolamo) ottaa perhetragedian jälkeen haltuun oman elämänsä. Hän ei jaksa enää jauhaa kivikasvoisen koreografipuoliso Gastónin (aina vakuuttava Gael Garcia Bernal) kanssa siitä, mikä meni pieleen, kun pari päätti luopua adoptiolapsestaan Polosta.
Osapuolilla on erilaiset tavat käsitellä tapahtunutta, ja valtasuhteet kärjistyvät. Ema keskittyy Gastónin vihaamaan reggaeton-tanssiin, pyromaniaan sekä estottomaan seksiin naisten ja miesten kanssa. Gastón, nykytanssiseurueen johtaja ja koreografi, kokee asemastaan käsin voivansa sanella kaikenlaista Eman elämään ja suremiseen liittyen.
Kuten If It Were Lovessa, myös Emassa tanssi ja toiminta ovat puhetta tärkeämpiä. Dialogi tuntuu jatkuvalta ohipuhumiselta ja välillä tarkoitukselliselta katsojan harhauttamiselta. Päähenkilö ei kysele eikä kuuntele. Hän ei tunteile, eikä hän myöskään odota katsojaa. Sen sijaan hän etenee naishahmolle poikkeuksellisen päättäväisellä ja virkistävän kyseenalaisella tavalla kohti päämääräänsä.
Eman taika on voimakkaan Di Girolamon lisäksi Larraínin ja hänen vakiokuvaajansa Sergio Armstrongin kyvyssä koukuttaa katsoja. Ohjaajan ja kuvaajan luomaa pintaa jää tuijottamaan, vaikkei tajuaisi hetkeäkään, minne superblondattu purkkapunk-Ema liekinheittimensä kanssa johdattaa.
Hehkuva Ema on elokuva paljosta muustakin kuin tanssista, mutta on olennaista, että se sijoittuu juuri tanssin maailmaan. Ohjaaja Larraín on kertonut haastatteluissa, ettei ennen elokuvantekoa tiennyt reggaetonista mitään (eikä myöskään pitänyt siitä). Vaisto sanoi, että juuri tämä Etelä-Amerikassa suosittu tanssilaji toimisi sopivana vastapainona nykytanssin pompöösinä esitetylle maailmalle. Ema on Larraínin elokuvista perinteisin mittarein kaikkein epäpoliittisin, mutta reggaeton–nykytanssi-asetelma on toki luokkajaon selvä kuva.
Tanssija irtaantuu koreografista, nainen miehestä, seksuaalisuus ja äitiys lokeroistaan, tanssi näyttämöltä kaduille.
Kun If It Were Lovessa tanssijat pidättelevät koreografin luoman liikekielen avulla itseään, Emassa mies pidättelee naista ja koreografi tanssijaa. Tai yrittää pidätellä. Elokuvan hauskimpiin kohtiin kuuluu Gastónin avautuminen reggaetoniin liittyen:
”Miksi tanssit tämän paskan musiikin tahtiin? (…) Se on vankilamusiikkia. Sitä kuunnellaan vankilassa. Koko helvetin päivä. Jottei ajattelisi mitään. Jotta unohtaisi vankilan. Jotta unohtaisi kalterit. Sen hypnoottinen rytmi tyhmentää. Se on vapauden illuusio. (…) Joku vakuutti teidät siitä, että jos vähän liikutatte lanteitanne, olette vapaampia”, hän raivoaa huvittuneelle Emalle ja tämän tanssikavereille.
Useat Larraínin elokuvat, esimerkiksi henkilökuvat Jackie (2016) ja Neruda (2016), käsittelevät yhteiskunnallisia tai henkilökohtaisia kriisejä ja hetkiä niiden jälkeen. Ohjaaja itse kasvoi diktaattori Augusto Pinochet’n Chilessä – ehkä hallinta, kapina ja jostakin vapautuminen ovat siksikin hänen elokuviensa toistuvia teemoja. Emassa tanssija irtaantuu koreografista, nainen miehestä, seksuaalisuus ja äitiys lokeroistaan, tanssi näyttämöltä kaduille.
Mikään perinteinen emansipoitumistarina Ema ei ole. Jotkut kriitikot ovat pitäneet Eman henkilöhahmoa sosiopaattina. Miten hän, aikuinen ihminen, voi toimia kuten toimii? Hänhän on äitikin! Tai oli.
Ema ei kuitenkaan ole elokuva psykologiasta eikä tekojen syistä ja seurauksista, vaan teoista itsessään. Toiminnasta elämisenä, tanssista elämisenä, tanssimisesta elämään vaikuttavana toimintana. Aivan kuten reivit If It Were Lovessa.
Katsojana vailla kontrollia
Ema ja If It Were Love ovat tarinoidensa suhteen varsin epäkonventionaalisia. Juuri siten ne kertovat jotakin myös tarinan hallinnasta ja vallasta.
If It Were Lovessa esiintyjien omat elämät sekoittuvat hahmojen elämäntarinoihin, välillä häiritsevästi ja välillä lohdullisesti. Tanssijat ovat olevinaan luomiensa tarinoiden hallitsijoita ja omistajia, mutta dokumentti näyttää, kuinka tarinat ottavat valtaa myös lavan ulkopuolella.
Ema ja Gastón puolestaan käyvät valtataistelua sen suhteen, miten perhetragedia selitetään ja kumpi saa sanoa viimeisen sanan. Mitä adoptiolapsen kanssa ”oikeasti” tapahtui?
Siis: Kuka päättää, mikä tarina kerrotaan, ja miten? Koreografi vai tanssija, näyttelijä vai ohjaaja? Ohjaaja vai katsoja? Äiti vai isä? Tietääkö kukaan missä mennään? Onko sillä merkitystä?
Kokeneet elokuvantekijät Chiha ja Larraín toki tuntevat dialogin ja toiminnan keinot, joilla katsojaa johdetaan harhaan. Jos elokuva tekee sen hyvin – siten, ettei katsojana tunnista keinoja – kontrollin menettäminen suhteessa tarinaan tuntuu aivan yhtä tyydyttävältä kuin hetkittäiset ahaa-elämykset.
Larraín itse on sanonut, että hänen mielestään elokuva herää henkiin vasta, kun ei ohjaajanakaan aivan tiedä, minne elokuva on päätymässä. Ema kuljettaa niin sysipimeille sivupoluille, että voi uskoa Larraíninkin lopulta yllättyneen. Rahoittajat ainakin hämmästyivät. Ensimmäisen tukijoille järjestetyn esityksen jälkeen kukaan ei osannut sanoa muuta kuin sen, ettei tajunnut elokuvasta mitään. (Tämän jälkeen Emaan tehtiin muutoksia niin, että sitä on hiukan helpompi seurata.)
Myös näyttelijöiden piti hylätä kontrolli. Kuvausten aikana heiltä pimitettiin tietoa: näyttelijät työskentelivät ilman käsikirjoitusta, eikä edes Di Girolamolle kerrottu Eman taustoista mitään. Työryhmällä oli rakenne ja ”kartta” elokuvasta, mutta näyttelijät saivat kuvattavien kohtausten repliikit usein vasta edeltävänä iltana.
Larraín kehui metodia Varietyn haastattelussa viime syksynä:
”Kun näyttelijät eivät kontrolloi hahmoja vaan jonkinlaista ihmisyyden tunnetta ja merkitystä (’sense of humanity’), syntyy aivan tietynlainen roolisuoritus.”
Tv-sarjoissa aiemmin esiintynyt Di Girolamo on kertonut tämän vaatineen totuttelua, sillä aiemmissa töissään hän on tiennyt hahmoistaan suunnilleen kaiken.
Ema vaikuttaakin liikkuvan intuition ja kaaoksen varassa. Lopulta palikat loksahtavat nätisti kohdalleen, mutta eteneminen Eman neon-pinnalla tuntuu hetkittäin siltä kuin yrittäisi tuhannen päissään löytää tiensä ulos strobovaloissa välkkyvästä labyrintista. If It Were Lovessa vaaran tuntu syntyy juuri päinvastaisesta kuin Emassa: siitä, että liikekieleen luotu kontrolli ja hahmojen välille luotu etäisyys ei päästä asioita etenemään ”vapaasti” heidän välillään.
Kumpikaan elokuva ei välttämättä anna katsojalle sitä, mitä tämä odottaa. If It Were Love ei anna rave-kulttuuriin liitettyä vapautumisen tunnetta kuin korkeintaan mutkan kautta, eikä Ema tarjoa oikeastaan juuri mitään ”voimaantumiselokuville” ominaista.
Se, mitä Ema ja If It Were Love taatusti antavat, on lupa olla tottelematta elokuvan sisäistä logiikkaa ja kaarta, sillä ne ovat tahallisesti hämärän peitossa. Ne antavat luvan nauttia, heittäytyä.
”Teen elokuvia asioista, joista en tiedä tai joita en osaa pukea sanoiksi. (…) En oikeasti tiedä, mikä tämä elokuva on. Jos osaisin kertoa, en olisi tehnyt sitä”, Chiha totesi Berliinin elokuvajuhlien videohaastattelussa helmikuussa.
Elokuvanteon tiedostamatonta puolta korostava Larraín puolestaan sanoi Dazed-lehden haastattelussa toukokuussa:
”Pahin misogyyninen teko on neuvoa jollekin, mitä pitää tehdä, mitä ei pidä tehdä ja mistä tulee nauttia.”
Ema ja If It Were Love eivät passivoi eivätkä neuvo. Ne arvostavat katsojaa tasavertaisena toimijana – ajatteluun, mutta myös tietoiseen antautumiseen kykenevänä. Näihin riemun ja tuhon rajamailla keikkuviin elokuviin kätkeytyy jotakin korona-aikana hyvin arvokasta: turvallinen tila sekoilla pimeässä. ■
Teksti: Henna Raatikainen
Henna Raatikainen toimii elokuva-alalla kirjoittajana ja tiedottajana. Hän on R&A-Ministeriön pitkäaikainen jäsen.
Juttusarja “Kohti kinoja: Rakkautta & Anarkiaa poikkeusaikana” seuraa Suomen suurimman elokuvafestivaalin järjestämistä historiallisessa tilanteessa, jossa koronapandemia kurittaa kulttuuritapahtumia ja koko elokuva-alaa. Juttusarjan kirjoittamista on tukenut Taiteen edistämiskeskus.
Artikkelikuva: If It Were Love