Festivaalin Pelastetaan maailma -teemasarjassa nähtävät elokuvat Anthropocene: The Human Epoch ja Honeyland saavat kysymään, miksi utopiat eivät voisi olla yhtä totta kuin kauhukuvat?
Norsun syöksyhammas lepää valtavana kantajansa olalla. Se on kuin hiottu, kaarnaton jättikuusen oksa. Mies kantaa sen pinoon, toisten syöksyhampaiden viereen. Vähitellen syöksyhampaista kasvaa ihmistä korkeampia kekoja – kuin monumentteja sille järjettömälle teurastukselle, jonka kohteeksi planeettamme suurin maanisäkäs on joutunut. Luupinot sytytetään palamaan. Laittomilla markkinoilla kymmenien miljoonien dollareiden arvoiset norsunluukasat nousevat savupilvenä pimenevälle taivaalle.
Toisaalla eteemme aukeaa maisema, joka näyttää siltä, kuin jokin muinainen jumalolento olisi tullut taivaista ja lapioinut metsät ja niityt pois, jättäen jäljelle vain ruskeaa, kerros kerrokselta tummuvaa louhosta. Näiden suunnattomien ruskokivihiilikaivosten keskellä yli 200 metriä pitkä kaivoskone pyörittää valtavaa kaivuuratasta, joka kaivaa ihmisille hiiltä energiaksi. Sen yhteen kauhaan mahtuu 44 kylpyammeen verran maa-ainesta. Edes Mad Max -elokuvissa ei ole vastaavia helvetinkoneita.
Se, mikä ennen saatettiin kokea ympäristöjärjestöjen ja tiedeyhteisön vaikeaselkoisina selontekoina ja ylitunteellisina palopuheina, on nyt arjen dystopiaa.
Molemmat näistä kohtauksista ovat festivaaliohjelmistossa tänä vuonna nähtävästä dokumenttielokuvasta Anthropocene: The Human Epoch. Se on ravisteleva, monumentaalisten kuvien sarja, joka kartoittaa ihmisen peruuttamatonta jälkeä planeettamme maisemassa, ekosysteemeissä ja ilmastossa.
Antroposeenilla tarkoitetaan uutta geologista aikakautta, joka on nimetty ihmisen toiminnasta johtuvien ympäristömuutosten mukaan. Elämme kuudennen sukupuuttoaallon ja ilmastokriisin keskellä. Ihmisen tekojen seurauksia ei ainoastaan aleta ymmärtää, vaan ne nähdään uutisissa arktisten jääalueiden kutistumisena, savuavina sademetsinä, hirmumyrskyjen lisääntymisenä ja valtameriemme muovilauttoina. Se, mikä ennen saatettiin kokea ympäristöjärjestöjen ja tiedeyhteisön vaikeaselkoisina selontekoina ja ylitunteellisina palopuheina, on nyt arjen dystopiaa.
Kun kriisit muuttuvat todellisuudeksi, tarvitaan tarinoita, jotka kurkottavat kauhukuvien yli – elokuvia, kirjoja ja lauluja, jotka antavat mittasuhteita ja etsivät ratkaisuja.
Kun kriisit muuttuvat todellisuudeksi, tarvitaan tarinoita, jotka kurkottavat kauhukuvien yli – elokuvia, kirjoja ja lauluja, jotka antavat mittasuhteita ja etsivät ratkaisuja. Mutta tarvitsemme myös tarinoita siitä, että toisenlainen kuvasto on yhä läsnä. Siitä, että toivoa, iloa ja syitä tehdä töitä tämän planeetan eteen on olemassa. Ja muistutuksia siitä, että kaikki on yhä omissa käsissämme.
Honeyland on dokumentti Makedonian vuoristossa elävästä Hatidzesta, joka asuu kaksin iäkkään äitinsä kanssa ja tienaa vähäisen elantonsa keräämällä ja myymällä villihunajaa. Vaatimattomasti ja luonnon kanssa tasapainossa elävän Hatidzen arki järkkyy, kun naapuriin muuttaa perhe, jonka isä kiinnostuu hunajantuotannosta.
Honeyland näyttää pienoiskoossa luontosuhteemme ja rakentamamme talouslogiikan ongelmat.
Ei naapurin isäntä ole kuitenkaan paha, vaan pikemminkin malttamaton ja itseään nopeampiliikkeisten markkinavoimien vietävissä. Kuulostaako tutulta? Honeyland näyttää pienoiskoossa luontosuhteemme ja rakentamamme talouslogiikan ongelmat. Samalla se näyttää, että hyväntahtoisuus ja sitkeys pitävät meissä elämän kipinän, vaikka olisimme kuinka luonnon armoilla.
Mutta entä kun luonto on meidän armoillamme?
Pelastetaan maailma -sarjassa nähtävien Anthropocenen ja Honeylandin hyvin erilaisten kuvastojen välillä on ristiriita, joka saa kysymään, miksi utopiat eivät voisi olla yhtä totta kuin kauhukuvat? Antroposeenin aikakaudesta emme voi enää peruuttaa pois, mutta ihmisen jälki voi olla vielä muutakin kuin tuhoa.
Teksti: Juuso Janhunen
Kirjoittaja on Greenpeace Nordicin tiedottaja.
R&A TALKS: Pelastetaan maailma ma 23.9. klo 17 Bio Rexin festivaalikeskuksessa. Vapaa pääsy.
Artikkelikuva: Anthropocene: The Human Epoch