Ranskalaismestari Claire Denis’n ensimmäinen scifi-elokuva High Life viihdyttää, kiihdyttää, ällöttää ja panee pään pyörälle. Pääsimme todistamaan, kuinka taide-elokuvan maitrêsse ja elokuvan tähti Robert Pattinson selittelivät eriterikkaan elokuvansa olemassaoloa pahasti traumatisoimalleen amerikkalaisyleisölle.
Kolho, kulmikas avaruusalus vanuu eteenpäin tähtien välisessä kylmyydessä. Avaruudessa etäisyys kaiken välillä on suunnaton. Lämpöä ja toivoa sieltä löytää vain hyvällä tuurilla. Siksi se on Claire Denis’lle sopiva vertauskuva elämälle.
Häiritsevä. Älykäs. Stimuloiva. Pelottava. Eroottinen. Klaustrofobinen. Vastenmielinen.
Häiritsevä. Älykäs. Stimuloiva. Pelottava. Eroottinen. Klaustrofobinen. Vastenmielinen. Ranskalaismestarin hartaasti odotettua tieteiseeposta on kuvailtu adjektiiveilla, jotka huutavat, että tämä teos on niin kaukana valtavirran scifi-eskapismista kuin vain olla voi.
High Lifessa on toki toimintaa, seksiä ja planeetan kokoisia panoksia. Teknologiapornoakin on – niin tieteestä kiihottuville insinööriaivoille kuin ihan kirjaimellisestikin. Mutta elokuvan rajuin keskipakoisvoima – elimellinen, suorasukainen, psykosomaattinen – vaikuttaa ihmisten välillä.
Ei siis ihme, että ArcLight Hollywood -teatterissa on näytöksen jälkeen hiirenhiljaista.
Kohti mustaa aukkoa
73-vuotias Denis ja hänen pääosanesittäjänsä Robert Pattinson ovat saapuneet Los Angelesiin esittelemään uutuuselokuvaansa. Denis’llä on yskä ja hän napsii tuon tuosta pastilleja, kutsuen niitä pieniksi bon boneikseen.
“Katsoin yhden elokuvan, kun lensin tänne San Franciscosta. Olin niin vihainen, että halusin rikkoa ruudun. Kaikki näytteleminen oli vain pinnallista omien taitojen esittelyä. Siinä ei ollut mitään koskettavaa. Se oli täysin vastoin kaikkea, mistä minä pidän.”
Koska olemme Yhdysvalloissa emmekä Ranskassa, tuntuu kaikille olevan helpompaa kiertää elokuvan syvemmät filosofiset ulottuvuudet kunnioittavan etäisyyden päästä.
Koska olemme Yhdysvalloissa emmekä Ranskassa, tuntuu kaikille olevan helpompaa kiertää elokuvan syvemmät filosofiset ulottuvuudet kunnioittavan etäisyyden päästä. Niinpä kiinnostavaksi puheenaiheeksi nousevat esimerkiksi aluksen miehistön luonnonvaaleat avaruuspuvut, kevyet kangaskostyymit, jotka kuuluivat alun perin kosmonauteille.
“Kävin läpi monia eri pukuja. Tämä oli niistä paras, koska se ei ollut valkoinen. Se ei piilottanut ihmisen muotoa sisälleen”, Denis kertoo.
“Kosmonauttien puvuissa on hullua, että ne ovat vain kangasta. Nasan puvut ovat kookkaita, mutta ilmeisesti avaruudessa ei oikeasti tarvitse kaikkea sitä”, Pattinson jatkaa.
Eri aikajanoja limittäin kuljettavassa elokuvassa näihin pukuihin sonnustautuu ryhmä elinkautisvankeja, jotka matkustavat avaruuslaatikolla kohti mustaa aukkoa. Aluksen tehtävänä on pelastaa Maa valjastamalla aukon energia.
Koska matka kestää useamman sukupolven, pitäisi miehistön sen aikana myös lisääntyä. Niinpä vankien lieassa matkaa kylmäkiskoinen tohtori Dibs (Juliette Binoche), jonka tehtävä on saada heidät lisääntymään, halusivat he sitä tai eivät. Omia paineitaan epäeettinen lääkäri purkaa ratsastelemalla seksimasiinalla.
High Lifen avaruudessa pannaan ja tapetaan. Valkokankaalla valuu verta, hikeä ja spermaa määrissä.
Verta, spermaa ja filosofiaa
High Lifen avaruudessa pannaan ja tapetaan. Valkokankaalla valuu verta, hikeä ja spermaa määrissä. Ihmisen nesteiden määrä saisi Rambonkin kalpenemaan (useammasta kuin yhdestä syystä). Valtavirtaviihteen sijaan kyseessä on kuitenkin ranskalainen ajatusleikki.
“Minulle sillä ei ole suurta eroa, että tämä elokuva tapahtuu avaruudessa”, Denis sanoo.
“Asiantuntijoiden avulla kaiken saa vaikuttamaan aidolta. Mutta vaikka tarina sijoittuisi omaan asuntooni Pariisissa, olisi kaikki siinä minulle uutta. Se olisi silti yhtä uutta kuin jos olisin avaruudessa. Elokuvassa on aina kyse siitä, mitä sen henkilöiden välillä tapahtuu ja sitä ei voi tietää.”
High Lifessa Denis heittää ilmaan yhden scifi-elokuvien peruskysymyksen: kuka jää henkiin? Sitten hän ampuu sen alas kysymällä onko koko asialla oikeasti mitään väliä.
Mikä ylipäätään on elämän merkitys suljetussa ympäristössä, joka ajautuu vääjäämättömästi kohti tuhoaan?
Elokuvan todelliset teemat kietoutuvat ihmisen olemassaolon ympärille. Se kysyy pelottavan isoja: Hallitseeko ihmistä mieli vai vietit? Onko ihmissuvun jatkumisella merkitystä? Entä ruumiilla ja seksuaalisuudella? Mikä ylipäätään on elämän merkitys suljetussa ympäristössä, joka ajautuu vääjäämättömästi kohti tuhoaan?
Toisin sanoen: mitä on olla ihminen?
Vampyyri-Edward versus Hollywood
Nykyaika on hullumpi kuin mikään kuvittelemamme tulevaisuus. Kuka olisi uskonut kymmenen vuotta sitten, että Twilight-tähdet pitävät amerikkalaisen arthouse-elokuvan hengissä bisneksessä, jossa raha liikkuu lähes kokonaan Disney-liukuhihnan päässä ammottavaan kitaan.
Robert Pattinsonista on viime vuosina kuoriutunut huikea näyttelijä. Entinen teinivampyyri ja tuleva Batman on häikäissyt lukuisissa jenkki-indie-elokuvissa, kuten Safdien veljesten Good Time (2017) Zellnerin veljesten (Damsel, Season FF 2018) tai Robert Eggersin The Lighthouse (R&A 2019).
Ne eivät tunnu elokuvilta, jotka on tehty pelkästään elokuvan itsensä takia. Ne ovat kuin munia, jotka ovat kasvaneet ja joista on kuoriutunut jotain uutta.
“Yritän löytää ohjaajia, joiden elokuvissa olen nähnyt mieleen painuvia roolisuorituksia. Claire Denis’n elokuvista näin ensin White Materialin (R&A 2011). Hänen elokuvissaan on jotain hyvin sisäistettyä. Ne eivät tunnu elokuvilta, jotka on tehty pelkästään elokuvan itsensä takia. Ne ovat kuin munia, jotka ovat kasvaneet ja joista on kuoriutunut jotain uutta”, Pattinson sanoo.
Denis oli ehkä Pattinsonille selvä valinta, mutta kaikkia ArcLight-teatterissa esitettyjä kehuja hän ei suostu ottamaan vastaan.
“En koe olevani suuri ohjaaja. Minulle ohjaaminen on vain sana. Oikeasti sitä ei ole edes olemassa. On vain luottamusta ja uskoa. Kuulostan ihan papilta, mutta niin se on. Ohjaaminen on yhdessä olemista ja sitä, että uskoo voivansa tuntea jotain yhtä aikaa muiden kanssa”, Denis sanoo.
Pattinsonille kehuja sen sijaan riittää.
“Minulle on tärkeää, että mikään ei ole pakotettua. Robert ei näyttele niin kuin näyttelijä, joka haluaa esitellä meille näyttelemistään. Hänen havaintonsa tulevat syvemmältä ihmissydämestä.”
Kaunis tyhjän tuntu
Yskähdys. Uusi bon bon. Pelottaa, että ohjaajamestari voi minä hetkenä hyvänsä tukehtua. Kurkkua kaihertaa myös asia, jota kukaan ei kysy. Se liittyy High Lifen tukahduttavaan kauhuun. Siihen, joka kysyy kysymyksiä olemassaolostamme.
Koska avaruudessa kukaan ei kuule ja niin edelleen, yltyy elokuvan henkilöiden kauhu pian paniikiksi – ja hyvin ruumiilliseksi sellaiseksi.
Koska avaruudessa kukaan ei kuule ja niin edelleen, yltyy elokuvan henkilöiden kauhu pian paniikiksi – ja hyvin ruumiilliseksi sellaiseksi. Paine kattilassa kasvaa. Denis kertoo esimerkin kohtauksesta, jonka kuvauksissa Pattinson keksi lyödä itseään naamaan.
“Seuratessani sitä jossakin vaiheessa huomasin, että olin alkanut raapia omaa naamaani. Robertin lyönnit vetosivat minuun. Halusin ymmärtää sitä. Sitten huomasin, että olin alkanut vuotaa verta. Se oli outoa.”
Denis katsoo kaiken epämiellyttävän läpi nähdäkseen isomman totuuden. Se on jollakin puhtaalla tavalla kaunista. Taiteellisesti huikea High Life etsii tuota kauneutta kaikin mahdollisin keinoin. Yksi niistä ovat kirkkaana kuultavat värivalot, jotka yhtä aikaa viestivät vaaraa ja esteettistä nautintoa.
“Tutkin eri värejä elokuvaa varten. Valitsin heti voimakkaan, kimaltavan valon ja tiesin, että siinä on loppu”, Denis sanoo.
Erityisen tärkeää oli pitää mielessä, että avaruudessa vuorokauden eri ajat merkitään yö- ja päivävaloilla. Ruumis tarvitsee sitä.
“Sitten päätin, että avaruuspuvut haalenevat ajan kuluessa. Erityisen tärkeää oli pitää mielessä, että avaruudessa vuorokauden eri ajat merkitään yö- ja päivävaloilla. Ruumis tarvitsee sitä. Myös sen piti muuttua matkan alkuaikojen kirkkaammasta valosta vähemmän kirkkaaksi aluksen vanhetessa.”
Koska kyseessä on tieteiselokuva, oli Denis’lle tärkeää, että faktat menevät oikein. Ohjaaja kertoo pyrkineensä autenttisuuteen muun muassa konsultoimalla astrofyysikkoa.
“Hän kertoi meille, että avaruusalus ei ole kuin auto. Et voi katsoa ikkunasta ja nähdä tähtien kulkevan ohi, koska vauhti on niin nopea, että kaikki menee eteen. Silloin ajattelin, että okei, tehdään tämä yksinkertaisemmin. Muuten se olisi liian vaikea ymmärtää. Universumi aluksen ulkopuolella on siis koristetta. Mutta halusin sen tuntuvan tyhjältä, melkein kuin ei miltään.”
Teksti: Janne Sundqvist
Rakkautta & Anarkiaa esittää High Lifen lisäksi Claire Denis’n elokuvat No Fear, No Die (1990) ja 35 Shots of Rum (2008).