Elina Brotherus ja sääntöjen vapauttavuus

Elina Brotheruksen valokuvateos.

Palkitun valokuva- ja mediataiteilijan Elina Brotheruksen videoteossarja 15 règles du jeu / 15 Rules of the Game syntyi alun perin palkintonäyttelynä Pariisin nykytaidemuseoon, Pompidou-keskukseen. Teokset nähdään nyt ensi kertaa elokuvafestivaaliesityksenä osana R&A Shorts -ohjelmaa. AV-arkin ohjelmakoordinaattori Tytti Rantanen haastatteli ”pelin sääntöjen” myötä aivan uuden, vapauttavan vaihteen löytänyttä Brotherusta.

Vuonna 2017 valmistuneessa videoteossarjassa 15 règles du jeu / 15 Rules of the Game Elina Brotherus toteuttaa tanssija-koreografi Vera Nevanlinnan kanssa valikoiman performansseja avant-garden historiasta. Pompidou-keskuksen PMU Carte Blanche -näyttelyn aikataulu oli tiukka, mutta työskentelyyn jäi silti aikaa kokea löytämisen ja leikkimisen iloa. Elina Brotherus haali aarteistoonsa taiteilijoiden kirjoittamia pieniä protokollan tai reseptin kaltaisia tekstejä, joissa kuvattiin, miten jokin performatiivinen teos voitaisiin toteuttaa. ”En ollut kiinnostunut siitä, miten taiteilijat olivat alun perin toteuttaneet teokset, vai olivatko ollenkaan – sanat olivat se sytyke, joka sai oman mielikuvitukseni liikkeelle.”

Oli hämmästyttävää, että melkein joka kerta tavatessamme saimme parin tunnin aikana tehtyä lennosta jotain hyvää, keveydellä ja ilolla!

Brotheruksen pitkäaikainen ystävä Vera Nevanlinna oli mukana jo kahden hengen aivoriihessä, jossa resepteistä valittiin maukkaimmat ja sitten oitis toteutettiin, usein improvisoiden:

”Työskentely samanhenkisen, idearikkaan ystävän kanssa oli hauskaa vaihtelua yksinäiseen taiteelliseen työskentelyyn, joka on tuttua suurimmalle osalle kuva- ja valokuvataiteilijoita. Elokuvantekijöillä on eri työtapa, sillä pienessä dokkarissakin on yleensä työryhmä ihmisiä saman asian äärellä. Oli hämmästyttävää, että melkein joka kerta tavatessamme saimme parin tunnin aikana tehtyä lennosta jotain hyvää, keveydellä ja ilolla! Veralla on tanssijana ja koreografina tilallisuuden, rytmin ja ajan kulumisen tajua, jotka kaikki ruokkivat lyhyen muodon videoteoksen syntymistä.”

Improvisointi vaati myös varmuutta, sillä vaikka ensimmäinen otto oli usein muutenkin paras, joskus se oli myös ainoa mahdollinen: ”Jos performanssissa jotain tuolin jalkoja sahataan poikki, ei niitä voi sahata uudestaan.”

Brotherus löytää kytköksiä avant-garden historian toimintatapoihin myös yhteistyöstään teoksiin musiikin säveltäneen Antti Ikosen kanssa:

”Tajusin pian, että olemme vähän niin kuin John Cage ja Merce Cunningham! Hehän sopivat vain teoksen keston – ’tehdään vaikka 15-minuuttinen’ – ja niin Cage teki 15 minuuttia musiikkia ja Cunningham saman verran koreografiaa, eivätkä he katsoneet tai kuunnelleet, mitä toinen tekee. Osiot vain laitettiin näyttämölle yhteen. Me toimimme Antin kanssa samalla tavalla: näytin vähän materiaalia, mutta työskentelimme simultaanisesti. Koko ajan, kun kuvasimme uutta materiaalia, Antti improvisoi oman instrumenttinsa, pianon, kanssa. Lopussa rupesimme kokeilemaan, mitkä 30 sävellyksestä sopivat mihinkin videoon. Teimme hämmästyttäviä löytöjä, joissa aksentit osuivat hienosti kohdilleen – mutta se kaikki oli sattumaa. Tässä näyttää voimansa ’satunnainen tekijä’ (chance operator) työmenetelmänä.”

Passing Music for a Tree

Ohjeet mahdollistavat luovuuden

Usean Règles du jeu -sarjan teoksen juuret ovat 1960- ja 1970-lukujen Fluxus-taiteessa ja muussa avant-gardessa. Aikakaudessa Brotherusta kiehtoo eniten taiteeseen ilmestynyt kokeilevuus, performatiivisuus ja leikkisyys, jotka tulivat uutuuksina kamerataiteeseen. Brotherus yhtyy tuoreeseen näkemykseen, jonka mukaan valokuva ei olekaan kuvataiteen vaan teatteritaiteen perillinen. Samalla uudet teokset ovat taiteilijalle askel eteenpäin taidehistorian tiellä: siinä missä vanhemmassa tuotannossa kommentoidaan 1800-luvun tai jopa renessanssin maalaustaidetta, nyt kiinnostus kohdistuu taiteen lähihistoriaan. Innostuksen syitä on muitakin.

1970-lukuun liittyy naisten emansipaatio ja feminismi, ensimmäiset feminismin aallot.

”1960- ja 1970-luvuilla oli jo aika paljon naisia tekemässä taidetta. Muutamaa vuosikymmentä aiempi surrealismi oli vielä aika maskuliinista, kuten taide ylipäätään, mutta 1970-lukuun liittyy naisten emansipaatio ja feminismi, ensimmäiset feminismin aallot. Oli hienoa löytää esimerkiksi japanilaisia naispuolisia fluxus-taiteilijoita! Yoko Onon kaikki tietävätkin, mutta haluan nostaa myös esiin Shigeko Kubotan sekä Mieko Shiomin, joka on yksi omia supersuosikkejani.”

”Pelin sääntöihin” heittäytyminen avasi Brotherukselle uuden tekemisen tavan:

”Olin vähän tullut sellaiseen pisteeseen, jossa tuntui siltä kuin olisin käyttänyt kaikki mahdollisuudet, mitä voin keksiä omalla kropallani maisemassa tai interiöörissä, että toistan itseäni. Mutta nyt sain mahdollisuuden toteuttaa asentoja, jotka eivät olisi ikinä tulleet mieleeni: että voin seistä päälläni! Mutta tarvitsin sen, että ohjeessa sanottiin niin. Aivan absurdeja juttuja, mutta sitten kun ne vain toteuttaa, ne ovatkin hauskan näköisiä.”

Hullut Päivät – Crazy Days

Menetelmät, säännöt ja rajoitteet koetaan yleisesti taiteellista tekemistä ja mielikuvitusta vapauttavana tekijänä, mutta menetelmällisyys sopi myös Brotheruksen luonteenlaatuun:

Sain näiden teosten kanssa luoda itse itselleni uuden taidekoulun, johon valitsin opettajat ja tehtävät, joita sitten suoritin.

”Keksin juttuja aina silloin, kun minulle annetaan tehtävä: Nautin hirvittävän paljon taideteollisessa korkeakoulussa 1990-luvulla, ja nyt sain näiden teosten kanssa luoda itse itselleni uuden taidekoulun, johon valitsin opettajat ja tehtävät, joita sitten suoritin. Vera sanoi, että ohjeet mahdollistavat luovuuden ilman, että tarvitsee olla kekseliäs! Jonkun yhden asian voi tehdä miljoonalla eri tavalla, mutta rajat kuitenkin mahdollistavat luovuuden ja fokusoituneisuuden. Ehkä tässä tulee myös esiin menneisyyteni luonnontieteilijänä; minulla on maisterin paperit analyyttisestä kemiasta. Ehkä nautin siitäkin, että analysoin näitä probleemeja ja keksin jonkin kiinnostavan ratkaisun, jossa on mukana sumeaa logiikkaa.”

Brotherus koki myös vapauttavana John Cagen ajatuksen siitä, ettei ole olemassa hyvää tai huonoa työtä, on vain työtä. Taiteilija kertoo teosten syntyneen vaivattomasti, ilman luomisen tuskaa, ja hän toivookin, että katsojilla on niiden parissa yhtä hauskaa kuin tekijöillä on ollut niitä tehdessä. ”Hyvän” ja ”huonon” toissijaisuutta Brotherus ei kuitenkaan ulota oman tekemisensä laatuun, sillä on suurtakin merkitystä.

Valitsen koko komposition, ainoastaan aihe on annettu.

”Olen ensisijaisesti kuvan tekijä, minua kyllä kiinnostaa se, mitä pidän hyvänä tai laadukkaana kuvana. Fluxus-taiteilijoita sen sijaan ei todellakaan kiinnostanut hyvä kuva, hehän tekivät teoksensa liveyleisölle ’Fluxus-konserteissa’. Omaan kuvan tekijän prosessiini taas kuuluu, että valitsen paikan, vuorokaudenajan, eli sen, minkä värinen valotilanne vallitsee… Valitsen koko komposition, ainoastaan aihe on annettu.”

Lighting Piece

Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Kysyn, onko Brotheruksella selkeitä suosikkeja toteuttamiensa performanssien joukossa. Erityinen suhde on muodostunut esimerkiksi Bengt af Klingtbergin teokseen Orange Event, jossa katsotaan kahta tai kolmea appelsiinia pitkän aikaa, tai Mieko Shiomin performanssiin, jossa puu ohitetaan kolmella eri tavalla (näytöksen teos Passing Music for a Tree). Erityisyys syntyy henkilökohtaisesta kontaktista jo iäkkäisiin taiteilijoihin, jotka kumpikin olivat ilahtuneita, että vanhat ohjeet ja tekemisen traditio saavat uuden elämän. Shiomin kanssa Brotherus oli kirjeenvaihdossa Tokion-näyttelynsä yhteydessä ja Klingtbergin luokse Lidingöhön hän matkusti vierailulle.

Oma tapauksensa teosten joukossa on myös Nu montant un escalator. Se oli poikkeuksellinen jo tekotavaltaan, sillä siinä missä muut teokset on kuvattu Brotheruksen ja Nevanlinnan dynaamisena duona kamera jalustalla, Pompidou-keskuksen kuuluisissa liukuportaissa kuvattu teos vaati ymmärrettävästi erikoisjärjestelyjä. Teos viittaa Marcel Duchampin maalaukseen Alaston laskeutuu portaita nro 2 (1912), mutta Brotherus halusi päinvastoin mennä ylös, museoon, jonne hänen näyttelynsä oli tekeillä.

Kommentoin traditiota, mutta niin, että olen koko ajan itse ohjaksissa.

”Tässä on ehkä sekin viite, että kuten Guerrilla Girlsin julisteessa kysyttiin: ’Does a woman have to be naked to get into the Met Museum’ – että naiset ovat vain malleina maalauksissa mutta eivät taiteilijoina. Tässä alaston nainen ottaa haltuun yhden ikonisen museon, myös taiteilijana. Kaikissa töissäni, joissa on joku alaston, on olennaista, että se olen minä itse, joka kuvaan itseäni eikä kenenkään ulkopuolisen, varsinkaan miehen, katse alastomaan naisvartaloon. Kommentoin traditiota, mutta niin, että olen koko ajan itse ohjaksissa. Naistaiteilija voi ottaa haltuun oman ruumiinsa, joka meiltä on historiassa viety ja jota muut ovat katsoneet. Nyt voimme katsoa itse itseämme koko tradition valossa. Nuorempana olen jollain lailla halunnut miellyttää muiden katsetta, mutta vanheneminen tuo vapauden: viettelykulttuuri ärsyttää!”

Kaikkien klassisten Fluxus-performanssien joukossa on myös joitakin suomalaislähtöisiä teoksia, joista näytöksessä nähdään muun muassa Leila Sillantaan koreografiaan perustuva Circus Horse sekä Tuomas Timosen Love Poem Machine ja Your Art Is About to End. Brotherus ja Nevanlinna päättivät jo alussa laajentaa ”event scoren” käsitettä: mitä tahansa voi käyttää kuin se olisi resepti tai ohje.

Your Art is About to End in 3 Minutes, 53 Seconds

Sirkushevosten lähtökohta on tanssiesitys, johon Vera osallistui pikkutyttönä tanssiopistossa ollessaan. Tässä meidän videossamme Vera tekee kaiken mitä muistaa koreografiasta vuosikymmenten jälkeen, ja minä olen se yleisö siinä. Rakkausrunokone taas on Tuomas Timosen aleatorinen korttipeli, jossa on korteille kirjoitettuja runonpätkiä ja tietty tapa, jolla pakka pitää sekoittaa ja jakaa. Kortit luetaan yksi kerrallaan, ja niistä syntyy aina erilainen rakkausruno – kylläkin hyvin tyly! Se kuvaa hieman raadollisempaa rakkautta, mutta siinäkin teoksessa ollaan ’satunnaistekijän’ ytimessä.”

Teoksesta avautuukin polku performanssista kirjallisuushistorian menetelmien luo. Paljon on vielä sääntöjä noudattamatta ja rikkomatta, mikä myös innostaa Brotherusta entisestään.

”Kun vain ehtisi, niin olisi niin paljon, mitä haluaisin lukea ja tutkia. Tuntuu, että on vuosikausiksi hyvää tekemistä!” 

Teksti: Tytti Rantanen