Animaatioelokuva Buñuel in the Labyrinth of Turtles piirtää yhdestä elokuvahistorian merkittävimmästä ohjaajasta, surrealisti Luis Buñuelista ristiriitaisen mutta inhimillisen kuvan. Samalla se pehmentää aikakauden väkivaltaisia jännitteitä, jotka olivat läsnä myös Buñuelin persoonassa ja elämänvaiheissa.
Salvador Simón ohjaama, Fermín Solísin alun perin vuonna 2008 ilmestyneeseen sarjakuvateokseen perustuva animaatioelokuva Buñuel in the Labyrinth of Turtles (Buñuel en el laberinto de las tortugas) kertoo Luis Buñuelinohjaaman elokuvan Las Hurdes – maa ilman leipää (Las Hurdes, 1933) kuvauksista 1930-luvun alussa Extremadurassa, läntisen Espanjan syrjäisellä vuoristoalueella – kylässä, jonka kiviset rakennukset näyttivät kuvausryhmän mielestä muodostavan “kilpikonnien labyrintin”.
Vain muutamaa vuotta aiemmin Buñuel oli noussut Pariisin puheenaiheeksi yhdessä Salvador Dalín kanssa ohjaamallaan surrealistisella elokuvalla Andalusialainen koira (Un chien andalou, 1929). Elokuva oli avannut Dalílle ja Buñuelille pääsyn surrealistien ryhmään, ja pian he ryhtyivät valmistelemaan seuraavaa yhteistä teostaan Kulta-aika (L’Âge d’Or, 1930). Dalín ja Buñuelin välit alkoivat kuitenkin kylmetä ja lopulta Buñuel toteutti elokuvan käytännössä yksin. Buñuel in the Labyrinth of Turtles lähtee liikkeelle Kulta-ajan ensi-illasta, jonka yhteydessä Buñuel kiistää Dalín roolin elokuvassa. Dalísta kuitenkin muodostuu Buñuel in the Labyrinth of Turtles -elokuvassa eräänlainen taustalle jäävä antagonisti, varjo, josta Buñuel elokuvan kuluessa pyrkii räpistelemään irti löytääkseen oman näkemyksensä ja identiteettinsä sekä oman suhteensa surrealismiin.
Surrealistit tunnettiin usein väkivaltaisiksikin äityneistä provokaatioista ja skandaaleista.
Surrealismin isähahmo André Breton ja muut liikkeen jäsenet olivat läsnä, kun Buñuel ja Dalí kesäkuussa 1929 järjestivät avantgardepiirien suosimassa Studio de Ursulines -elokuvateatterissa Andalusialaisen koiran ensi-illan. Surrealistit tunnettiin usein väkivaltaisiksikin äityneistä provokaatioista ja skandaaleista. Heidän asennettaan kuvastaa hyvin Bretonin lausahdus: “Yksinkertaisin surrealistinen teko on mennä kadulle revolveri molemmissa käsissä ja ampua täyttä päätä sattumanvaraisesti väkijoukkoon.”
Buñuel ja Dalí odottivat siis pahinta. Tuoreessa muistissa oli surrealistien samassa elokuvateatterissa edellisenä vuonna järjestämä nujakka Germaine Dulacin ohjaaman ja Antonin Artaud’n käsikirjoittaman elokuvan La coquille et le clergyman (1928) ensi-illassa. Buñuel olikin varannut taskuihinsa kivenmurikoita aseiksi siltä varalta, että surrealistit ryhtyisivät mellakoimaan. Kaikki kuitenkin pitivät elokuvasta, ja Buñuel ja Dalí hyväksyttiin mukaan liikkeeseen.
Buñuelin seuraavan elokuvan Kulta-ajan rahoittivat avantgardetaiteesta kiinnostuneet varakreivi Charles de Noailles ja hänen puolisonsa Marie-Laure de Noailles. Elokuva synnytti jyrkän vastareaktion, sillä se nähtiin hyökkäyksenä katolista kirkkoa vastaan. Erityisesti pahennusta herätti lopun jakso, jossa markiisi de Saden Sodoman 120 päivää -teoksen irstailija Blangisin herttua rinnastetaan Jeesukseen.
Pian Kulta-ajan ensi-illan jälkeen äärioikeistolaisen Isänmaallisen liigan joukot ryntäsivät elokuvan esitykseen, heittivät mustetta valkokankaalle ja tuhosivat aulassa olleita surrealistien maalauksia. Lopulta elokuvan esitykset kiellettiin kokonaan. Charles de Noailles puolestaan potkittiin ulos elitistisestä ja eksklusiivisesta herrakerho Jockey Clubista, jonka lisäksi de Noaillesin pariskuntaa uhkasi ekskommunikaatio eli sulkeminen pois katolisen kirkon yhteydestä. Tästä syystä Charles de Noaillesin äiti joutui matkustamaan Roomaan neuvottelemaan asiasta paavin kanssa. Buñuel in the Labyrinth of Turtles -elokuvassa tämä tapaus esitetään syynä sille, että Buñuel ei enää kyennyt saamaan rahoitusta elokuvilleen Ranskassa. Tässä kohtaa myös Dalí esiintyy ainoan kerran elokuvassa –puhelinkeskustelussa hän kieltäytyy antamasta Buñuelille rahaa elokuvantekoon.
Buñuelin elokuva on kyllä dokumentaarinen, mutta samalla se on dokumentaarisuuden parodiaa ja surrealismia.
Lopulta rahoitus kuitenkin järjestyy, mutta ei aivan tavanomaisella tavalla: elokuva rahoitettiin Buñuelin anarkistiystävä Ramon Acínin saamalla arpajaisvoitolla. Eräässä vaiheessa elokuvaa Buñuel pukeutuu nunnaksi. Tälläkin on vastineensa todellisuudessa, joskin tapaus sattui jo aiemmin Pariisissa. Las Hurdes -elokuvan työryhmästä animaatiossa esiintyvät myös pääkuvaaja Eli Lotar ja avustajana toimiva, surrealistien ydinryhmään kuulunut Pierre Unik.
Las Hurdes mielletään nykyään “dokumenttielokuvaksi”, mutta tekemisen aikaan dokumenttielokuvan käsite ei ollut samalla tavoin tunnettu ja vakiintunut kuin nykyisin. Nykyään dokumentaarisuuden edelläkävijöinä nähdyt teokset, kuten vaikkapa Walter Ruttmannin Berliini: suurkaupungin sinfonia (Berlin – Die Sinfonie der Großstadt, 1927), asettuivat omana aikanaan yhtä lailla tai ehkä enemmänkin osaksi avantgardea. Buñuelin elokuva on kyllä dokumentaarinen, mutta samalla se on dokumentaarisuuden parodiaa ja surrealismia.
Las Hurdes kuvaa elämää syrjäisellä vuoristoalueella Extremadurassa Espanjan länsiosassa. Kyse ei missään mielessä ole “objektiivisesta” kuvauksesta, vaan elokuvaa voidaan hyvin luonnehtia “surrealistiseksi” kuvaukseksi todellisuudesta. Elokuvaan on poimittu erityisesti kurjuutta ja köyhyttä korostavia piirteitä, kuten kehitysvammaisia, sairaita ja kuolevia lapsia, pimeitä ja likaisia koteja. Lisäksi elokuvassa näkyy surrealismille tyypillinen väkivaltainen provokatiivisuus. Buñuel kumppaneineen esimerkiksi tappoi eläimiä (ainakin yhden vuohen ja aasin) korostaakseen alueen vaarallisuutta ja asukkaiden takapajuisuutta – heidän esitetään syövän vain itsestään kuolleiden eläinten lihaa. Nämä asiat näytetään myös Buñuel in the Labyrinth of Turtles -elokuvassa, jossa animaation ja alkuperäisen dokumenttielokuvan yhteyttä tuodaan esiin yhdistämällä animaatioon otteita alkuperäisestä Las Hurdesista. Lisäksi Buñuel lisäsi myöhemmin elokuvaan pompöösin selittävän selostajanäänen ja otteita Brahmsin neljännestä sinfoniasta, mitkä olivat räikeässä ristiriidassa kuvassa nähdyn sisällön kanssa. Elokuva tuomittiin Espanjassa laajasti: sitä vastustivat niin tasavaltalaiset kuin Franconfasistitkin.
Elokuvassa unet ilmentävät Buñuelin pyristelyä irti Dalín (ja isänsä) varjosta.
Las Hurdesin kuvausvaiheen ohella keskeisen elementin Buñuel in the Labyrinth of Turtles -elokuvassa muodostavat Buñuelin unet ja muistikuvat, joissa osin käydään läpi miehen muistikuvia lapsuudestaan, osin taas erilaisia painajaismaisia ja “surrealistisia” tilanteita. Yhtenä kantavana teemana unijaksoissa on Buñuelin suhde yhtäältä isäänsä, toisaalta Dalíin – jopa niin, että lopulta nämä kaksi sulautuvat toisiinsa. Unien ja muistikuvien tapahtumia on paljolti ammennettu Buñuelin muistelmateoksesta Viimeinen henkäykseni (1982). Suurelta osin unien “surrealistinen” kuvasto on kuitenkin peräisin Dalílta: pitkäjalkaiset norsut esiintyvät muun muassa Dalín maalauksessa Pyhän Antoniuksen kiusaus(1946). Tyhjässä tilassa leijuvat silmät puolestaan tuovat mieleen Dalín suunnitteleman unijakson HitchcockinNoidutussa (Spellbound, 1945). Lopulta myös Buñuelin isä saa unissa Dalín tunnusomaiset viikset. Elokuvassa unet ilmentävät siis Buñuelin pyristelyä irti Dalín (ja isänsä) varjosta.
Dalín läsnäolo Buñuel in the Labyrinth of Turtles -elokuvassa on viitteellistä, mutta on totta, että Buñuel ja Dalí ajautuivat radikaalisti eri suuntiin. Poliittisesti Buñuel suuntautui vasemmalle ja asettui Espanjan tasavaltalaisten puolelle Dalín puolestaan kallistuessa Francon fasistien kannattajaksi. Dalí alkoi myös yhä enemmän kiinnostua siitä, miten surrealismilla voisi ansaita rahaa – missä hän onnistuikin tuotteistamalla ja brändäämällä surrealismin ja oman persoonansa jopa siinä määrin, että nykyään yleisessä tietoisuudessa Dalí on lähes surrealismin synonyymi. Myöhempinä vuosinaan Dalí myös huomasi saavansa rahaa pelkistä signeeratuista tyhjistä paperiarkeista, joita hän joidenkin arvioiden mukaan tuotti jopa 350 000. Dalín rahanahneus raivostutti André Bretonin niin, että hän väänsi Dalín nimestä anagrammin “Avida Dollars”, “dollarinhimoinen”. Vuonna 1939 Dalí potkittiin lopullisesti ulos surrealistien ryhmästä. Jotkut Dalín julkisesti esittämät kommentit puolestaan estivät Buñuelin työskentelyn Yhdysvalloissa, joten hän päätyi lopulta moniksi vuosiksi tekemään elokuvia Meksikossa.
Buñuel in the Labyrinth of Turtles seuraa melko uskollisesti todellisia tapahtumia, mutta samalla animaatio ilmaisumuotona luo tiettyä etäisyyttä esitettyihin tapahtumiin. Eläinten ja ihmisten kärsimys ja kuolema pehmentyvät animoituina. Elokuvaversiossa hahmot eivät myöskään ole niin karkeasti esitettyjä kuin Fermín Solísin alkuperäisessä sarjakuvassa. Tämä on sekä etu että haitta. Elokuva rakentaa Buñuelista inhimillisen ja humaanin kuvan, mutta samalla se pehmentää aikakauden väkivaltaisia jänniteitä, jotka olivat läsnä myös Buñuelin persoonassa ja elämänvaiheissa.
Teksti: Antti Pönni
Kirjoittaja on elokuva- ja tv-tutkimuksen sekä mediakulttuurin lehtori.