Matteo Garronen Dogman on synkkä ja inhorealistinen kuvaus miehestä, joka ei täytä perinteisiä maskuliinisuuden kriteereitä. Garronen ohjaustyö loistaa rikosdraamana, ja onnistuu ammentamaan pienestä tarinasta suuria tunteita.
Matteo Garronen toksista maskuliinisuutta, sen haurautta sekä elämän merkityksettömyyttä käsittelevä Dogman keräsi suuren suosion Cannesissa vuonna 2018: elokuva oli ehdolla legendaarisen Kultaisen palmun voittajaksi ja Marcello Fonte palkittiin festivaalin parhaana miesnäyttelijänä. Italialaisohjaaja on parhaiten tunnettu muun muassa Cannesin Grand Prix -palkinnon voittaneesta elokuvasta Gomorra (R&A 2008).
Elokuva seuraa Marcelloa (Marcello Fonte), Dogman-nimisen koirahoitolan omistajaa, josta lähiön asukkaat ja muut kauppiaat pitävät kovasti. Työskennellessään tyttärensä kanssa ovesta paukkuu sisään järkälemäinen huumeaddikti, Marcellon “ystävä” Simoncino (Edoardo Pesce). Marcello tuo Simoncinolle pyynnöstä pienen pussin kokaiinia, jonka Simoncino ahmii välittömästi ja poistuu maksamatta. On selvää, että heidän ystävyytensä pelaa vain yhteen suuntaan.
Asetelma kärjistyy, kun Simoncino ilmestyy jälleen Marcellon liikkeeseen ehdottaen yhteistä ryöstöretkeä, joka vaarantaisi Marcellon maineen ja Dogmanin tulevaisuuden. Marcello ei suostu olemaan osana tekoa, mutta ei myöskään aio estää sitä. Seuraavana päivänä poliisit kuitenkin odottavat Marcelloa, jolloin sekä hänen mielenterveytensä että uskollisuutensa Simoncinoa kohtaan joutuvat koetukselle. Hänellä on kaksi vaihtoehtoa: ilmiantaa Simoncino tai kärsiä tuomio rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt.
Dogman on synkkä ja inhorealistinen kuvaus miehestä, joka ei täytä perinteisiä maskuliinisuuden kriteereitä. Garronen ohjaustyö loistaa rikosdraamana, ja onnistuu ammentamaan pienestä tarinasta suuria tunteita.
Dogman seuraa pientä miestä pienessä maailmassa, vieden tarinan kauas klassisesta Hollywood-mentaliteetista, lähemmäksi ihmisyyttä.
Miljöönä toimii rannikolla sijaitseva harmaa betonilähiö, jonka taloista ja asukkaista huokuu tietoisuus heidän elämänsä merkityksettömyydestä. Elokuvan kauneus muodostuukin juuri tästä asetelmasta. Dogman seuraa pientä miestä pienessä maailmassa, vieden tarinan kauas klassisesta Hollywood-mentaliteetista, lähemmäksi ihmisyyttä. Marcello Fonten roolisuoritus elokuvan pääosassa on käsittämättömän monitasoinen. Hahmon hyvätapainen ja uskollinen luonne on kuin naamio, joka peittää hänen epävarmuutensa ja sinisilmäisyytensä. Marcellon ja Simoncinon myrkyllisen “ystävyyssuhteen” dynamiikka on puistattava osittain juuri siksi, että se tuntuu niin todelta.
Teksti: Noah Kin