R&A:n kotimaisen gaalan elokuva Marian paratiisi murtaa rohkeasti epookin perinteitä trillerin ottein. Zaida Bergrothin uutuus katsoo historiaa oman aikamme peilinä.
Tämän vuoden kotimaisen gaalan elokuva Marian paratiisi sai viime viikolla maailmanensi-iltansa Toronton kansainvälisillä elokuvajuhlilla. Vaikka elokuvan ohjaaja Zaida Bergroth onkin ollut Torontossa jo kahden edellisen elokuvansa (Hyvän poika, R&A 2011, Miami, R&A 2017) kanssa, tapauksessa on silti jotain poikkeuksellista. Historiallinen draama on perinteisesti ollut kotimarkkinoilla kiinnostavaa, mutta kansainvälisille festivaaleille näillä elokuvilla on ollut vaikeampi päästä.
Miten Marian paratiisi siinä onnistui?
Epookkielokuvalla usein kerrotaan suuria tunteita suurista kansallisista aiheista – harvemmin intiimejä tarinoita ristiriitaisista hahmoista. 1920-luvulle sijoittuva Marian paratiisi on tositapahtumiin perustuva elokuva kulttijohtaja Maria Åkerblomista (Pihla Viitala) sekä hänen nuoresta seuraajastaan Salomesta (Satu Tuuli Karhu), joka uuden ystävänsä avulla alkaa kyseenalaistamaan Marian puheita ja tekoja.
Åkerblom oli eksentrinen, paikallislegendoissa elävä hahmo, jollaisia löytyy historian kirjojen marginaaleista ja alaviitteistä.
Åkerblom (1898–1981) ei ole jäänyt valtavirran historiankirjoitukseen – ohjaaja Bergrothkin on kertonut kuulleensa kulttijohtajasta vasta, kun elokuvaideaa tarjottiin hänelle. Åkerblom oli eksentrinen, paikallislegendoissa elävä hahmo, jollaisia löytyy historian kirjojen marginaaleista ja alaviitteistä. Eli paikoista, jonne elokuvantekijät liian harvoin uskaltavat katsoa.
Åkerblomin elämäntarina kulkee ryysyistä rikkauksiin, mutta elokuvassa kohtaamme hänet jo vauraana joukkojen johtajana, joka ei tarvitse ihmisiä muuhun kuin oman valtansa vahvistamiseen. Heikkoina hetkinäänkin hän pystyy manipuloimaan. Elokuvan Maria pelaa tunteilla, ja hänen seuraajansa ovat haavoitettujen yhteisö: äidittömiä, kodittomia, sisällissodan murtamia.
Salome ei ole vielä löytänyt itseään ja takertuu siksi rautaisesti ulkopuolelta annettuun identiteettiin ja historiaan, nimeään myöten. Hänellä on rakkautta antaa, mutta hän ei vielä tiedä, millaista on vastaanottaa todellista rakkautta.
Kaupungilla Salome kohtaa Malinin (Saga Sarkola), pikkurikoksilla itseään elättävän seksityöläisen. Malin on eräänlainen happy-go-lucky-tyyppi – selviytyjä ja unelmoija, joka ei anna olosuhteiden lannistaa itseään. Vastoinkäymiset eivät ole kyynistäneet tai kovettaneet Malinia. Voisiko hän sulattaa myös Salomen sydämen?
Maria Åkerblomista olisi voinut kertoa monenlaisen elokuvan. Marian paratiisi lähestyy tapahtumia trillerin ottein. Heti ensimmäisestä mustavalkoisesta kuvasta tarinan ylle virittyy kauhun ilmapiiri. Timo Kaukolammen ja Tuomo Purasenelektroninen musiikki tuntuu kumpuavan jonkinlaisesta unimaailmasta, ehkä sieltä minne Maria istunnoissaan vajoaa.
Marian paratiisin tekijöiden oivallus on se, että suurhenkilö tai eksentrikko itsessään ei välttämättä ole tarinan kiinnostavin hahmo. Kiehtovampaa voi olla hänen toimintansa näkeminen sivustaseuraajien kautta. Salome ja Malin ovat he, jotka joutuvat kärsimään Marian tekojen seuraukset.
Millaisessa yhteiskunnassa kaivataan erehtymätöntä, kritiikin yläpuolella olevaa johtajaa?
Elokuvantekijät eivät vain lado tositapahtumia toisensa perään, vaan valkokankaalla loistaa heidän tulkintansa niistä. Marian paratiisi on yritys ymmärtää historiaa oman aikamme peilinä. Mitä voimme oppia tunteisiin vetoavien johtajahahmojen retoriikasta? Millaisessa yhteiskunnassa kaivataan erehtymätöntä, kritiikin yläpuolella olevaa johtajaa?
Teksti: Marjo Pipinen