Levan Akinin ohjaama And Then We Danced kääntää tunkkaisen maskuliinisuuden päälaelleen riemastuttavalla tavalla.
”No femmes”, ”#masc4masc”, ”straight acting”. Homokulttuurin avainsanat nettideittailun maailmassa ovat lohduttomia. Jo ennestään altavastaajana olevan ihmisryhmän sisältä voi löytää yhä uusia tapoja lytätä muita, ikään kuin muun yhteiskunnan (lue: heteroiden) luomat paineet ja säännöt eivät olisi tarpeeksi. On okei olla homo, kunhan et ole “kanahomo”. Milloin homoyhteisö lakkaisi kiusaamasta omiaan, kun nämä rikkovat normeja?
Jos feminiinisyys on tabu jopa länsimaalaisten homojen keskuudessa, se on todellakin sitä ääriheterossa georgialaisessa kulttuurissa. Ortodoksisen kirkon paineen alla LGBTQ+-väki on maan vihatuimpien joukossa, ja joidenkin kyselyjen mukaan useampi ottaisi työkaverikseen ennemmin alkoholistin kuin homon.
Lihaksikkaat reidet järisyttävät lattiaa ja voimakkaiden hyppyjen voisi lähes kuvitella pirstovan ikkunoita paineaalloillaan.
Tällaisessa asenneilmapiirissä jopa tanssi on maskuliinista. Perinteisessä georgialaisessa tanssissa naiset jäävät, kuvaannollisesti toki, miesten jalkoihin liikkeissä, joissa lihaksikkaat reidet järisyttävät lattiaa ja voimakkaiden hyppyjen voisi lähes kuvitella pirstovan ikkunoita paineaalloillaan. Tässä tanssissa ei ole feminiinisyydelle tilaa, kuten ei tanssisalin ulkopuolellakaan – etenkään, jos olet mies.
Nuori Merab (Levan Gelbakhiani) kokee tämän ongelman kantapään kautta Levan Akinin rintakehää puristavassa draamassa And Then We Danced, kun hänen kilpailijakseen ilmestyy komea ja lahjakas Irakli (Bachi Valishvili). Miehet tanssivat paitsi tavoittaakseen himoitun paikan kansallisessa baletissa myös saadakseen viettää aikaa toistensa parissa. Merabin pahimmasta kilpailijasta kehkeytyy intohimon kohde viikonlopun vietossa, jolloin miehet istuvat kiven takana tupakkaa polttaen. Hallitsevaan maskuliinisuuteen livahtaa särö, kun Merab tanssii peruukki päässään ruotsalaisen popikoni Robynin tahtiin: ”come get your honey”.
Onko mitään musertavampaa kuin olla queer, mutta väärällä tavalla?
Tällaisia halkeamia soisi ilmaantuvan myös länsimaiseen homo(mies)kulttuuriin, jossa feminiinisyys yhä nähdään heikkona ja epäviehättävänä, ikään kuin ainoastaan yksioikoinen sukupuolen ilmaisu olisi käypää valuuttaa deittimarkkinoilla. Miksi sallisimme heterokulttuurin sanella millainen mies on oikeanlainen? Onko mitään musertavampaa kuin olla queer, mutta väärällä tavalla?
Akinin elokuvan huikeassa loppukohtauksessa suuri koe-esiintyminen käännetään päälaelleen konservatiivisten arvostelijoiden katseiden alla. Vanhaa perinnettä saa ja pitää pilkata, kun mitään menetettävää ei ole. Viimeisenä tekonaan Merab antaa koreografisen keskisormen heilahtaa tanssin tunkkaiselle maskuliinisuudelle.
Näytöksen lopussa mies ei kumarra – hän niiaa.
Teksti: Arttu Manninen