Barry Jenkinsin Oscar-palkitussa mestariteoksessa Moonlight Miamin yö hohkaa utuisessa sinessä ja itsensä voi löytää toisen kosketuksen kautta. Elokuva esitetään Rakkautta & Anarkiaa -ulkoilmanäytöksessä Lasipalatsin aukiolla lauantaina 7.9.
“At some point, you gotta decide for yourself who you gonna be.” Oman identiteetin löytäminen ja sen sanoittamisen vaikeus on yksi kantavia teemoja Barry Jenkinsin henkeäsalpaavassa elokuvassa Moonlight, joka perustuu Tarell Alvin McCraneyn omakohtaiseen näytelmään In Moonlight Black Boys Look Blue. Moonlight on mustan pojan kasvutarina, joka kuvaa kolmessa triptyykkimäisessä näytöksessä päähenkilönsä elämän käännekohtia. Samalla se käsittelee laajemmin mustaa maskuliinisutta, seksuaalisuutta, ahtaita rooleja ja omaksi itseksi tulemista.
Omaa identiteettiä on vaikea löytää vihamielisessä ympäristössä, joka ei siedä erilaisuutta tai anna tilaa hapuilulle.
Miamin Liberty Cityssa kasvava hentoinen ja hiljainen poika Chiron, jota kaikki kutsuvat nimellä ”Little” (Alex Hibbert), kohtaa Mahershala Alin vivahteikkaasti valkokankaalle tuoman Juanin. Miehestä tulee pojalle tärkeä, mutta kompleksinen isähahmo. Juan tarjoaa Chironille turvaa, yösijan ja elämänohjeita, mutta samalla myy huumeita pojan äidille Paulalle (Naomie Harris). Käsi, joka ruokkii, voi myös satuttaa, ja omaa identiteettiä on vaikea löytää vihamielisessä ympäristössä, joka ei siedä erilaisuutta tai anna tilaa hapuilulle.
Teini-ikäinen Chiron (Ashton Sanders) kamppailee seksuaalisuutensa ja vaikean perhedynamiikkansa kanssa äidin huumeongelman syvetessä ja Juanin jäätyä mitä ilmeisimmin oman ammattinsa uhriksi. South Beachin laineiden lyödessä pimeälle rannalle Chiron kokee seksuaalisen heräämisen lapsuudenystävänsä Kevinin (Jharrel Jerome) kanssa. Toksisen maskuliininen maailma kuitenkin keskeyttää tämän herkän kehityksen ja herättää Chironin sisällä kyteneen raivon. Kolmannessa näytöksessä hontelo Chiron on uudelleensyntynyt lihaksikkaaksi ja kovaksi Blackiksi (Trevante Rhodes), joka jäljittelee Juanin maneereita ja ikään kuin performoi rap-kulttuurista tuttua maskuliinisuutta, mutta hänen silmissään on tuttu kaipaus. Kevinin yhteydenotto tuo hyökyaaltona menneisyyden takaisin ja tarjoaa mahdollisuuden löytää uudestaan kadotettu herkkyys.
Huumediileri voi olla myös välittävä isähahmo, ja mustat ihmiset joutuvat linnaan ”siitä samasta paskasta kuin aina”.
Miamin kauneus ja karuus on läsnä jokaisessa kuvassa. Kuuman tuulen voi tuntea ja sen nostattaman hehkun nähdä lämpimällä iholla. James Laxtonin kuvaus ja Alex Bickelin värimaailma on täyteläinen ja riipaisevan saturoitunut. Kamera seuraa lähietäisyydeltä Chironin tunnetiloja, ja välillä tehostaa kerrontaa visuaalisesti tenhoavilla unijaksoilla ja vangitsevilla lähikuvilla. Kovasta ja karkeasta todellisuudesta huolimatta elokuva löytää kirpeää kauneutta aurinkoisista päivistä ja neonvalojen täyttämistä öistä ja katsoo kohteitaan lempeydellä ja ymmärryksellä. Huumediileri voi olla myös välittävä isähahmo, ja mustat ihmiset joutuvat linnaan ”siitä samasta paskasta kuin aina”.
Elokuva on lyyrinen ja intiimi, mutta samaan aikaan suorastaan rohkean eeppinen ja tinkimätön. Rakkautta & Anarkiaa Salonki -podcastin ensimmäisen jakson vieraan, vaatesuunnittelija ja queer-taiteilija Ervin Latimerin sanoin Moonlighton ”mustuuden ja queernessin ytimessä”, eikä elokuva pyytele anteeksi kumpaakaan. Valkoisia hahmoja ei valkokankaalla nähdä, eikä mitään mustaan kulttuuriin kuuluvaa selitetä valkoiselle katsojalle. Kun Chiron pyytää rannalla anteeksi omaa kiihkoaan, Kevin toteaa lämpimästi: ”What you got to be sorry for?”
Vesi ja kosketus sekoittuvat yhteen, ja niiden syleilyssä voi antautua ja levätä.
Meren pehmeä ja tenhoava humina kantaa Chironin elämän merkittäviä kohtauksia ja toimii hänen kaipauksensa äänimaailmana. Vesi ja kosketus sekoittuvat yhteen, ja niiden syleilyssä voi antautua ja levätä. Kastetta muistuttavassa kohtauksessa Juan opettaa nuorta Chironia uimaan ja kannattelee tätä hellästi laineiden päällä. Teini-ikäinen Chiron tunnustaa itkevänsä niin paljon, että voisi muuttua kyyneleiksi ja vieriä mereen. Kolmannessa näytöksessä jääpaloilla täytetystä altaasta nousee päättäväinen ja itsensä kovettanut Black, jonka aaltojen kuiske vie kuitenkin takaisin kuunvalossa hohtavalle hiekkarannalle ja pehmeämpään maailmaan. Toisen ihmisen kohtaaminen ja kosketus mahdollistaa rooleista luopumisen, ja vapauttava merituuli tuo mukanaan hiljaisuuden, jonka äärellä voi kuulla oman sydämensä sykkeen.
Teksti: Piia Lempiäinen