Jonathan Sutakin dokumentti Dons of Disco kertoo italodiscon historiasta ja pop-imagojen valemaailmasta, jossa kukaan ole sitä, miltä näyttää tai kuulostaa. Elokuva esitetään Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla syyskuussa.
Pop-maailma kohahti vuonna 1989, kun Grammy-palkitun Milli Vanilli -duon komeat jäsenet myönsivät julkisesti, etteivät itse laula levyillään. Heidät oli valittu keinotekoisen pop-projektin keulakuviksi vain imagollisista syistä. Populaarikulttuurin lähihistoria tarjoaa myös paljon hysteerisemmän, kasarityylejä ja poskettomia vedätyksiä vilisevän huulisynkka- ja playback-farssin, josta ei puutu salanimiä eikä tragikoomisia sävyjä.
Miltä tuntuisi olla laulaja, jonka suurimmat hitit on ominut toinen henkilö?
Miltä tuntuisi olla laulaja, jonka suurimmat hitit on ominut toinen henkilö? Tuo henkilö vielä väittää laulavansa niillä, vaikkei tosiasiassa ole nähnytkään studiota – ja käy aggressiiviseen sanasotaan, jos joku muuta väittää.
Entä miltä tuntuisi olla maanosaa vuosien ajan kiertänyt ja kerran juhlittu ”artisti”, jonka maine perustuu kokonaan muiden työhön? Artisti, jonka omaksi tehtäväksi jäi vain käydä valokuvattavana – jotta levyn kannessa olisi komea hahmo – ja liikuttamassa huuliaan keikoilla. Artisti, joka ei tehnyt levyjensä eteen muuta kuin poseerannut.
Dons of Disco kertoo merkillisen eurotrash-tarinan, joka alkaa 1980-luvun puolivälin Italiassa ja repeää vuosikymmeniä myöhemmin mannertenväliseksi riidaksi Los Angelesissa sekä eri puolilla Eurooppaa. Polttopisteessä on italodiscon suuriin nimiin kuuluva Den Harrow.
Ihmistä nimeltä Den Harrow ei koskaan ollut, eikä se ollut edes taiteilijanimi. Kyseessä oli American Disaster -nimisessä diskoteekissa toisiinsa tutustuneen tuottajakaksikon Miki Chieregaton ja Roberto Turattin röyhkeä projekti: nimi oli väännös italian sanasta denaro, raha. Tuottajaduon ryhtyessä studiohommiin oli Italiassa monella muullakin muusikolla liirankuvat silmissään. Elettiin järjettömän rajua buumia. Vuonna 1982 alkanut italodiscoilmiö mullisti musiikkibisnestä koko Euroopassa.
Italodiscon aika
Italodisco syntyi käyttömusiikiksi, kun Yhdysvalloissa soulista ja funkista syntynyt disco teki kotimarkkinoillaan kuolemaa, mutta (etelä)eurooppalaiset halusivat jatkaa elektronisen musiikin tahtiin joraamista. Amerikkalainen kiihkeä Hi-NRG -saundi, halpojen syntetisaattorien pakottama minimalismi, italoiskelmien melodinen perintö sekä robottiromantiikka ja yleensä poskettoman huonolla englannilla väsätyt sanoitukset sulautuivat joskus ylipirteäksi hippamusaksi ja joskus avaruushuuruiluksi. Yhtä kaikki, 1980-luvun puolivälissä Italiaan perustettiin tuhansia levy-yhtiöitä ja -merkkejä, ja italosaundi oli aikaansa seuraavien diskojen soittolistoilla Helsingistä Madridiin. Genren vaikutuslonkerot ylettyvät takaisin anglosaksiseen maailmaan niin Pet Shop Boysin kuin chicagolaisen housen dna:han.
Ennen kaikkea italodisco oli muutaman vuoden ajan erinomaista kauppatavaraa. Suuria artisteja olivat toisaalta Sabrinanja Righeiran kaltaiset yhden hitin camp-ihmeet, toisaalta nyt vähän unohdetummat, mutta aikoinaan jopa miljoonamyynteihin yltäneet projektit – kuten Den Harrow.
Italoilmiön voimakkuudelle on esitetty useita syitä. Äkkirikastumisen mahdollisuus oli tietenkin yksi innostaja. Levybisneksen kerrotaan tarjonneen mahdollisuuksia myös mafian rahanpesuun. Milanolaiset Chieregato ja Turatti ainakin kuuluivat sekä kunnianhimoisempiin että osaavampiin tekijöihin. Laulu- ja lausuntataitoisista esiintyjistä oli maassa pulaa, mutta he löysivät mukaan studioon etevän amerikkalaisen laulajan, Chuck Rolandon. Ensimmäisten maksisinkkujensa aikaan Den Harrow oli silti vain yksi sadoista vastaavista ikään kuin kokeeksi markkinoille heitetyistä hankkeista, päähänpisto jollaisia yksin sama levy-yhtiö Baby toi markkinoille useita joka viikko, muista lafkoista puhumattakaan. Chieregato ja Turatti tuottivat useita muitakin artisteja. Den Harrow -nimellä julkaistuilla levyillä lauluäänikin vaihtui: tilalle tuli toinen amerikkalainen, Tom Hooker.
Kuka oli tämä karismaattinen ja salaperäinen Den Harrow?
Nyt levyt myivät paremmin ja albumikin julkaistiin. Future Brain -hittiin tehtiin näyttävä video. Vuonna 1987 julkaistusta Don’t Break My Heartista tuli iso tanssihitti ympäri Eurooppaa. Pian fanit alkoivat kysyä: kuka oli tämä karismaattinen ja salaperäinen Den Harrow?
Niin, kuka?
Levyjen kansissa ja musiikkivideoilla esiintyi miesmalli Stefano Zandri. Kun Den Harrow oli suosittu, piti tehdä keikkojakin. Zandri nousi lavalle muodikkaimmissa vetimissä ja huulisynkkasi levytysten päälle.
Kun menestys ohjasi Chieregatoa ja Turattia luomaan Den Harrow’sta ihan oikeaa kansainvälistä pop-tähteä, Zandrilla riitti töitä. Nyt Den Harrow –nimen vitsikkyys piti myöntää. Zandri teki silti työtä käskettyä ja jatkoi naamiaisleikkiä: hänen kerrottiin olevan bostonilainen, mutta Italiassa asuva mies nimeltään Manuel Stefano Carry. Ei haitannut, että televisiohaastatteluissa kyllä kävi ilmi hänen totaalinen kyvyttömyytensä muodostaa englanninkielisiä lauseita tai lausua yhtään sanaa muuten kuin paksulla italialaisella aksentilla.
Raivoisa somesota
1980-luvun päättyessä italo kuoli ja Den Harrow unohdettiin. Levyjä tuli vielä, mutta myynnit olivat onnettomia. Sitten nimikin katosi.
Tom Hooker puolestaan oli jo palannut kotimaahansa ja unohtanut musabisneksen. Hän ryhtyi Las Vegasissa eräänlaiseksi kitsch-valokuvaajaksi omalla oikealla nimellään Tom Barbey. Dokumentista asia ei käy ilmi, mutta Barbeyn varakkuutta selittää tieto, että hän on virvoitusjuomilla rikastuneen suvun perijä.
Dons of Disco katsoo Den Harrow -projektia 30 vuoden aikaperspektiivistä ja paljastaa, että se on vielä kreisimpi kuin voisi kuvitella.
Dons of Disco katsoo Den Harrow -projektia 30 vuoden aikaperspektiivistä ja paljastaa, että se on vielä kreisimpi kuin voisi kuvitella. Zandri on nimittäin ilmiriidassa Tom Hookerin kanssa – ja Hooker käy kummallista taistelua totuuden puolesta.
Vuonna 2010 Hooker järjesti ”lehdistötilaisuuden” ilmoittaen olevansa Den Harrow’n ääni. Ulostulo oli hämmentävä: mitään voitettavaa Hookerilla ei sinänsä ollut, koska italodisco oli jäänyt marginaaliin lähinnä pienen fanijoukon sekä eksentrisen elektronisen klubimusiikin konnossöörien iloksi – ja mikä huvittavampaa, tässä porukassa kaikki jo tiesivät, mikä oli totuus. Mistään salaisuudesta ei ollut kyse. Niin tai näin, Zandri raivostui ja kävi raivoisaan somehyökkäykseen Hookeria vastaan.
Kävi myös ilmi, että Hooker alias Barbey haluaa nyt palata lavoille – tai siis nousta esiintymään Den Harrow’na ensimmäistä kertaa. Hän todella uskoo missanneensa jotain. Harmi, että 30 vuotta ehti jo kulua.
Porsche-samikset
Jonathan Sutakin dokumentti ei kerro niinkään musiikkibisneksestä kuin kahdesta miehestä, joiden avautuminen kameralle on omituista ja äärimmäisen inhimillistä.
Hooker on symppis, mutta kuusikymppisenä heränneessä esiintymishalussaan aika uuvuttavan oloinen tyyppi. Toki hänellä on kerran menetetyn suosion kaipuulle ihan hyvä perustelu. Hän levytti Tom Hooker -nimellä kolme albumia itsekin ja osallistui taustavoimana muutamien muidenkin italoartistien hittien tekemiseen, joista kuuluisin on Paul Lekakisin maailmanlaajuisesti menestynyt Boom Boom Boom. Chieregato myöntää dokumentissa, että 1980-luvun lopulla levy-yhtiö päätti torpata Hookerin oman uran, koska se vaaransi rahakkaan Den Harrow -projektin.
Katkeruus musabisneksen julmuudesta piiloutuu Hookerin hyvin jämäkän olemuksen alle, mutta ei se kätkössä pysy. ”Hänellä olisi ollut 30 vuotta aikaa opetella edes lausumaan englantia”, Hooker sähisee kenkkuilevasta Zandrista.
Kuten alkuasetelma, dokumentin käänteetkin ovat ihmeellisiä.
Dokumentaristina Sutak taiteilee myötähäpeägenren rajalla. Kuten alkuasetelma, dokumentin käänteetkin ovat ihmeellisiä. Noustakseen uudelleen siivilleen Hooker alkaa vuonna 2015 tehdä taas italoa Chieregaton kanssa artistinimellä Tam Harrow ja julkaisee levyn, joka saa nimen Incredible Idiot. Tämä projekti on tarkoitettu vittuiluksi Zandrin suuntaan, mutta satiiritaso menee välinpitämättömältä maailmalta vähän ohi.
Zandri puolestaan luo uuden määritelmän sanalle passiivis-aggressiivinen: hänen käytöksensä dokumentissa ensin nähtävässä haastattelussa on vähintäänkin haastavaa. On myös vaikeaa olla tikahtumatta nauruun, kun omanarvontuntoinen Zandri selostaa, että hän olisi ollut suosittu, vaikka olisi pelkästäään seisonut lavalla ilman musiikkia. Yllättävän ylhäiseen vertaukseen hän kykenee myös ilmoittaessaan, ettei Hooker mikään jumala ole.
Zandri on myös edelleen ärtynyt siitä, että Hooker osti – muistikuvien mukaan – joskus 1980-luvun lopulla aivan samanlaisen Porschen kuin hänellä jo oli.
Takana on totta kai suurta ahdistusta. Käy ilmi, että ”Den Harrow” on kaikki, mitä mallin- ja laulajanuransa jälkeen muun muassa portsarin työtä tehneellä Zandrilla on.
Sutakin dokumentti kertoo hyväksynnän tavoittelusta, menetetyistä unelmista ja ennen kaikkea nostalgiasta, jonka hupaisimpia ilmentymiä nähdään saksalaisilla keikkapaikoilla. Mytologis-eeppisiä sävyjäkään ei vältetä, kun kaksi miestä taistelee asiasta, joka näyttäytyy ulkopuoliselle mitä arvottomimpana: milanolaisten tiskijukkien vitsinä ja rahastushankkeena luodun kulissihahmon identiteetistä.
Joskus elämässä voi tulla vaihe, jolloin mikään ei ole tärkeämpää kuin kysymys siitä, kuka on Den Harrow.
Eikä kumpikaan miehistä ole hullu – päinvastoin. Ylilyönnit ovat loppuun asti inhimillisiä, ja tarinan kaikupohjaa laajentaa aavistus siitä, että sekä Hooker että Zandri tietävät sydämessään hyvin, kuinka absurdia heidän kamppailunsa on. Sutak esittää jämäkän teesin: joskus elämässä voi tulla vaihe, jolloin mikään ei ole tärkeämpää kuin kysymys siitä, kuka on Den Harrow.
Uskomatonta kyllä, tarinalla on melkein onnellinen loppu.
Teksti: Kalle Kinnunen