Nouvelle Vague

Tervetuloa aikakoneeseen, Pariisin siisteimmille mestoille vuoteen 1959.

Cahiers du Cinema -lehden toimituksessa oli vauhtia. Toimittajista Chabrol oli jo ohjannut kaksi leffaa. Truffaut oli lähdössä Cannesin elokuvajuhlille esittelemään esikoistaan 400 kepposta. Godard kähvelsi lehden kassasta matkarahat ja painui mukaan. Kaikki tiesivät, että nyt tapahtuu jotain uutta.

Godardin oli päästävä ohjaamaan. Se on helppoa: huijataan tuottaja mukaan, puhutaan Jean Seberg (Zoey Deutch) hehkumaan naispääosaan, ja Belmondo on kuin luotu konnan rooliin. Aamuisin keksitään pätkä käsikirjoitusta kahvilassa, kuvataan tunti tai koko päivä. Kyllä tästä leffa tulee. Sivuosissa vilahtelee Robert Bressonin, Jean-Pierre Melvillen ja Roberto Rossellinin kaltaisia hahmoja.

Kaikki tämä on historiallisesti akkuraattia ja samanaikaisesti keksittyä. Uransa huipulla oleva Richard Linklater tavoittaa sen välittömyyden, joka kuvauksissa vallitsi yhtä lailla kameran edessä ja takana. Sekä etenkin kuvaustauoilla, joita oli paljon.

Guillaume Marbeck on oudon täydellinen Godard. Silmät ehkä paljastaisivat, että kyseessä on näyttelijä, mutta mustat lasit pysyvät päässä. Tyyli ennen kaikkea. Jopa ääni on samanlaista narinaa kuin Godardilla. Legenda herää henkiin, ja kaikilla on hauskaa. Tämä on varsinainen oodi elokuvan ilolle.

Mika Siltala