Exit 8

Kuljet metrotunnelissa kohti uloskäyntiä. Käytävä jatkuu ja jatkuu. Jossain vaiheessa alat huolestua: etkö juuri äsken kävellyt tästä? Ja eikö tuo vastaantuleva tyyppi näytä ihan siltä, jonka kohtasit hetki sitten?

Sitten huomaat kyltin. ”Kiinnitä huomioita poikkeamiin. Jos näet poikkeaman, käänny heti takaisin. Muuten jatka suoraan. Poistu uloskäynnistä 8.” Ohjeiden noudattaminen tuntuu auttavan. Mokaaminen taas palauttaa alkuun.

Matkan edetessä pakokauhu kasvaa. Jotkut ympäristömuutokset ovat hienovaraisia, jotkut järkyttäviä. Jotkut tuntuvat liittyvän omaan elämääsi. Mitä täällä oikein tapahtuu?

Hittipeliin perustuva Exit 8 liittyy kertaheitolla mindfuck-elokuvien sakeaan kaanoniin. Se ammentaa tehokkaasti sokkelomaisten käytävien ahdistavuudesta ja ruokkii vainoharhaista katselutapaa: oliko tuo juliste tuossa äsken, onko tuo vastaantulija jotenkin outo? Kamera lipuu liminaalitilassa kuin Hohdossa ikään; häiriintyneet näyt puhkovat toiston varaan rakentuvaa kuvastoa.

Tunnelmaltaan elokuva liikkuu taitavasti mustan komedian ja kauhun välimaastossa. Vähitellen se kerää myös psykologista syvyyttä, kun loisteputkivalaistu limbo pakottaa päähenkilön kohtaamaan itsensä päästäkseen eteenpäin.

Jussi Tarvainen