E

Anna Erikssonin tuorein taideteos E, kirjaintrilogian kliimaksi, sähköinen painajainen, jonka pimeä huumori uskaltaa nauraa itselleen, tuo kotimaiseen elokuvaan kaivattua hermostunutta väreilyä, samankaltaista levottomuutta, jota voi löytää von Trieriltä, Lynchiltä, Denisiltä, Bergmanilta tai jopa Żuławskilta.

Rytmi, äänimaisema, kuvasommittelu. Mallit. Mitään tällaista emme ole vielä periferiassamme aiemmin nähneet. Erikssonin teos on täysin oma tähtensä: omaperäinen ja pohjattoman mielenkiintoinen. Enemmänkin tislattua tunnetta kuin teeskenneltyä tunteilua, enemmänkin TNT:tä kuin tavallista tahnaista taidetta.

Se on myös dyynielokuvana mielenkiintoisempi kuin tuoreimmat ylipitkät Hollywood-dyynitehostespektaakkelit. E muistuttaa, että paljon ennen tuota kaupallista höttöä tehtiin sellaisiakin elokuvia kuin Dyynien daami (1964).

Erikssonin elokuva on jotain muuta kuin sitä harmitonta unta, johon olemme kotimaisessa elokuvassa tottuneet. Jo siinä, ettei se lähde halpahintaisesti laimentamaan lapsille suunnattua Hollywood-hattaraa, on ilahduttava lupaus kotimaisen elokuvan uudesta suunnasta muunakin kuin yhdysvaltalaisen elokuvan kaikuna ja kopiona.

Joonas Nykänen