Queer-rakkautta ja anarkiaa vuosikymmenten varrelta

Kuvituskuva jossa Kino Engelin vanha elokuvalippu ja sateenkaaritähdenlento.

LGBTQ+-elokuvat voivat parhaimmillaan olla paitsi tärkeä tiedonlähde myös vahvistava peili olemassaololle. Rakkautta & Anarkiaa -festivaaliministeriön jäsen Marjo Pipinen kirjoittaa queer-elokuvamuistoistaan kahdelta vuosikymmeneltä rakkautta ja anarkiaa.

Kävin toukokuussa R&A:n toimistolla tutkimassa vanhoja katalogeja virkistääkseni muistia tätä juttua varten. Tarkoituksena oli poimia festarivuosien varrelta kiinnostavia queer-elokuvia. Vastaan tuli Pekka Lanerva, festivaalin taiteellinen johtaja, jota kiinnosti, oliko historian varrella jäänyt jotain olennaista esittämättä.

Pekan helpotukseksi ja omaksi ilokseni täytyy sanoa, että festivaali on tuonut Helsinkiin niin kunnioitettavan valikoiman queer-elokuvia, että niistä voisi koostaa useammankin edustavan retrospektiivin. Derek Jarman oli esillä heti ensimmäisinä R&A-vuosina, ja 1990-luvun mittaan festivaalin ohjelmistossa esitettiin mm. Gus Van Santin Mala NocheLizzie Bordenin Born in FlamesGregg Arakin The Doom GenerationCheryl Dunyen The Watermelon WomanWong Kar-wain Happy Together ja Lisa Cholodenkon High Art.

Itse kävin festivaalilla ensi kertaa vuonna 1999, 16-vuotiaana. Näin silloin vain yhden elokuvan, Bill Condonin ohjaaman Gods and Monstersin, jossa Ian McKellen esittää varhaisen Hollywoodin kauhuohjaaja James Whalea. Vuonna 2002 aloin tehdä hommia Vinokino-festivaalille ja kävin katsomassa queer-elokuvia myös ulkomailla, erityisesti Lontoossa ja Berliinissä. Välillä festivaalit ja elokuvat sekoittuvat iloisesti muistoissa, mutta kotiarkistoijana onneksi isosta osasta on vielä leffaliput tallella. 

2000-alun dokkarit: queer-elokuvat tiedonlähteinä

Nykyään tuntuu epätodelliselta ajatella nuoruutta ilman sosiaalisen median tuomia verkostoja ja tiedonjakamista. Vuosituhannen vaihteessa, kun kiinnostuin queer-elämästä ja -historiasta, elokuvat olivat keskeinen tiedonlähde. 

Vuonna 2000 R&A:ssa vaikutuksen teki Rob Epsteinin ja Jeffrey Friedmanin dokumenttielokuva Paragraph 175, joka käsitteli natsien homo- ja lesbovainoja. Elokuvan nimi viittaa miesten välisen seksin kieltävään saksalaislakiin, joka lopullisesti kumottiin vasta vuonna 1995. Epstein ja Friedman ovat keskeisiä queer-historiadokumenttien tekijöitä: heidän ohjauksiaan ovat myös mm. The Times of Harvey Milk (1984) ja The Celluloid Closet (1995). 

Venus Boyz oli vahvistava peili olemassaololleni.

Vuonna 2002 vaikutuksen teki Gabriel Baurin Venus Boyz, joka kuvasi newyorkilaista drag king -skeneä. Vuosituhannen vaihteessa elettiin vielä aikaa, jolloin jokainen yksittäinen homohahmo sarjassa tai mainstream-elokuvassa oli merkillepantava tapaus. Useimmiten kyseessä oli mies ja jos joskus joku oli nainen, oli hahmo yleensä femme. Butch-kulttuuri, transmaskuliinisuus ja maskuliiniset naiset olivat täysin pimennossa – kuten yhä edelleenkin pitkälti ovat. Venus Boyz oli vahvistava peili olemassaololleni.

Oletko varma, että olet nainen? Näytät aivan artisokalta

R&A:n kevättapahtuma Season Film Festival juontaa juurensa 2000-luvun alussa perustettuun, naistekijöihin keskittyneeseen Nainen vai artisokka -festivaaliin. Muistot Artisokasta ovat lämpimiä ja edelleen sitä yhteisöllistä tunnelmaa nostalgisesti haikailen. 

Huikeimmat muistot ovat täpötäysistä Bio Rexin näytöksistä. Vuonna 2001 esitettiin lesbo- ja teinielokuvan ihana klassikko, Jamie Babbitin But I’m a Cheerleader. Eheytysleiri-ideologialle avoimesti vittuillut ja teinirakkauden pastellinvärinen ylistys kestää aikaa. Nuorista näyttelijöistä erityisesti Natasha Lyonne ja Melanie Lynskey ovat tehneet sävykkäitä rooleja sittemminkin. 

Toinen huippuhetki oli vuonna 2002 John Cameron Mitchellin rock-musikaali Hedwig and the Angry Inch. Se on ikitoiveeni kaikille sing-along-näytösten järjestäjille, sillä elokuvan soundtrack oli varmaan eniten pyörineitä cd-levyjä kokoelmassani. Camp-estetiikan ja pisteliään huumorin alla on koskettavia teemoja sopeutumattomuudesta ja yhteyden etsimisestä toiseen.

Elämän ja kuoleman kysymyksiä

2010-luku on ollut hienoa aikaa miesten välisistä suhteista kertoville elokuville. Erityisesti eurooppalaiset ohjaajat ovat kunnostautuneet tällä saralla. Teki oikeasti kipeää joutua rajoittamaan valintoja! Mutta lopulta päädyin kahteen ranskalaiseen.

Robin Campillon elokuva tuo queer-historiaa näkyväksi ja muistuttaa kamppailusta menemättä surkuttelun tai uhriuttamisen puolelle.

Vuoden 2013 R&A:ssa järisyttävä kokemus oli Alain Guiraudien Stranger by the Lake, joka käsitteli seksin ja kuoleman yhteenkietoutumista homokulttuurissa mykistävän upeasti. Syrjäisellä kruisailurannalla alkaa kuolla miehiä, eikä tapausta tutkiva poliisi ymmärrä, mikä saa heidät kuitenkin palaamaan sinne kerta toisensa jälkeen.

Vuosikymmenen parhaaksi queer-elokuvaksi olen valmis nostamaan poliittisen, intersektionaalisen ja kerta kaikkiaan loistavan AIDS-draaman BPM (Beats per Minute) (2017). Robin Campillon ohjaama elokuva tuo queer-historiaa näkyväksi ja muistuttaa kamppailusta menemättä surkuttelun tai uhriuttamisen puolelle. Päähenkilöt ovat pariisilaisen Act Up -aktivistijoukon jäseniä. Nykyajassakin resonoi kuvaus yhteisön sisäisistä ristiriidoista, jotka eivät kuitenkaan vie huomiota todellisesta vihollisesta: ihmisten kärsimyksestä ja kuolemista vastuussa olevista kapitalisteista ja poliitikoista.

Siinä missä BPM kuvaa kamppailua oikeudesta elää, Cameron Postissa kyse on itsemääräämisoikeudesta.

Naisten välisistä suhteista on nähty myös viime vuosina muutama korkean profiilin elokuva, usein tosin miesohjaajan kertomana (Adèlen elämäThe Handmaiden). BPM:n rinnalle queer-elokuvien aateliin olen valmis nostamaan viime vuoden festivaalilla esitetyn Desiree Akhavanin The Miseducation of Cameron Postin. Myös tässä elokuvassa kyse on kamppailusta: siinä missä BPM kuvaa kamppailua oikeudesta elää, Cameron Postissa kyse on itsemääräämisoikeudesta. Mutta myös elämästä: kun eheytysleiriltä pakenevat nuoret ottavat elämänsä haltuun, he myös asettavat itsensä haavoittuvaiseen asemaan, kodittomiksi. Lopussa avolava-auton kyydissä on nuoria, joilla ei ole paljon mitään, mutta kuitenkin enemmän kuin mainstream-elokuvien queer-nuorilla yleensä: heillä on toisensa.

Kohti 2020-lukua: rajat häilyvät

Trans-ihmisten oikeudet ovat saaneet laajempaa mediahuomiota vasta viime vuosina. Elokuvan puolella trans-narratiivit ovat olleet pitkään esillä, mutta näkökulma on ollut ulkopuolinen ja useimmiten toiseuttava. Mainstream-elokuvissa trans-hahmoja yhä esittävät cis-näyttelijät ja heidän tarinansa raivostuttavan usein pyörivät sukupuolen ja surkuttelun ympärillä. Hidas muutos on nähtävillä ainakin Yhdysvalloissa, mutta voi kestää vielä tovi ennen kuin trans-tekijöiden elokuvat breikkaavat isosti.

Elokuvan puolella trans-narratiivit ovat olleet pitkään esillä, mutta näkökulma on ollut ulkopuolinen ja useimmiten toiseuttava. 

Poimin R&A:n historian varrelta kaksi kiinnostavaa tapausta, joissa sukupuolta ei käsitellä binäärin kautta. Ruotsalaisen Ester Martin Bergsmarkin kokeellinen dokumenttielokuva Pojktanten (2012) on eräänlainen muotokuva sukupuolten välissä elävästä kirjailija Eli Levénistä, jonka kanssa Bergsmarkilla oli suhde. Jo elokuvan nimi kuvaa yritystä nimetä omanlainen sukupuoli-identeetti. Bergsmark ohjasi pari vuotta myöhemmin tukholmalaisista hipstereistä kertovan ihmissuhdedraaman Nånting måste gå sönder, jonka pääosan esittäjästä Saga Beckeristä tuli ensimmäinen Guldbaggella palkittu transnainen.

Kaksi vuotta sitten festivaalilla esitetty Anahita Ghazvinizadehin ohjaama amerikkalainen indie-elokuva They niin ikään pohtii jonkinlaista välitilaa eri sukupuolten välillä. Tällä kertaa tosin kyse on konkreettisemmin joko-tai-tilanteesta, kun teini-ikäinen päähenkilö J joutuu luopumaan hormoniblokkereista ja edessä on sukupuolen valinta. Pojktantenin tavoin pohdiskeleva elokuva antaa tilaa häilymiselle. 

Viime vuoden festivaalin kulttuuriteko oli Cut to the Chase – R&A Shorts -lyhytelokuvatapahtuman Queer Bodies -näytös, jonka oli kuratoinut kuvataiteilija Illusia Juvani. AV-arkin kanssa yhteistyössä tehty näytös esitteli kotimaisia kokeellisia lyhytelokuvia, jotka monin eri tavoin kommentoivat tai heijastelivat näytöksen otsikkoa, queeria kehollisuutta. 

Oivalluksia ja vahvistusta voi saada myös historiaan palaamisesta.

Erityisen pysähdyttävää oli nähdä Aurora Reinhardin Poikatyttö vuodelta 2002. Teos teki ilmestyessään suuren vaikutuksen, samasta syystä kuin edellä mainittu samalta vuodelta oleva Venus Boyz. Transmaskuliinisuuden ja maskuliinisten naisten representaatiot ovat edelleen vähissä. Ja vaikka tarvitsemme elokuvia tämän päivän todellisuudesta, oivalluksia ja vahvistusta voi saada myös historiaan palaamisesta.

Teksti: Marjo Pipinen 
Kuvitus: Anna Parviainen