Kun Lindis Hurum kertoi ystävilleen Norjassa kokemuksistaan jouluaattona vuonna 2013, he tiesivät heti että tarinasta pitäisi tehdä elokuva. “Sanoin ettei se koskaan toteudu, minulla ei ollut halua tai tarvetta laittaa itseäni keskiöön. Ja luulin että elokuvasta tulisi kamala”, Hurum nauraa. Pikakelaus vuoteen 2016, jolloin Hurumin omaelämäkerta Det finnes ingen de andre — det er bare oss (Ei ole muita – on vain me) ilmestyi. Hurumin ystävät, joista yksi oli sattumalta elokuvatuottaja, palasivat ideaan, ja Hurum vastahakoisesti suostui. “Etäisyys tapahtumiin auttoi. Ja kun tapasin Eirik [Svenssonin, ohjaajan], tajusin ‘ehkä siitä ei tulekaan kamalaa’. Eirik oli utelias ja nöyrä ja kysyi oikeanlaisia kysymyksiä.”
Hurum ja Svensson vierailivat Helsingissä elokuvansa Safe House -esityksissä. Jännitystrilleri perustuu yhteen lukuun Hurumin muistelmista. Keski-Afrikan tasavallassa sijaitsevan pakolaisleirin lääkäriaseman johtajana hän joutui elämän ja kuoleman kriisiin, kun muslimimies haki turvapaikkaa klinikalta. Kristityt miliisit ajoivat miestä takaa ja piirittivät lääkäriasemaa 15 tunnin ajan. Hurum ja avustustyöntekijätiimi kohtaavat valtavan eettisen pulman: yhden miehen hengen pelastaminen monien sijaan. Samalla he kilpailevat kelloa vastaan samalla kun lapsia syntyy, ampumisuhreja on sidottava ja tavanomaisen hoidon on jatkuttava.
Vaikka Hurum toimii Lääkärit ilman rajoja -järjestön maajohtajana Norjassa, järjestöä ei mainita tai näytetä elokuvassa. “Lääkärit ilman rajoja toimii inspiraationa, mutta oli parempi jättää se pois elokuvasta. Näin meillä ei ollut vastuuta, vaan taiteen ja ilmaisun vapaus”, sanoo Hurum. Samalla tekijät kuitenkin halusivat elokuvan olevan uskottava lääkäreille, avustustyöntekijöille sekä keski-afrikkalaisille. Kuvauspaikalle Etelä-Afrikan Kapkaupungissa rakennettiin laaja pakolaisleiri. “Kun näin setin ensimmäistä kertaa, ajattelin että päivän parin päästä siellä voisi oikeasti vastaanottaa potilaita. Se oli todella realistinen.”
Kuvauspaikka oli myös Hurumille järkytys – jos näyttämö on feikki, mikä sitten on todellista? “Koin hyvin vahvan reaktion kun [päähenkilö Linniä esittävää] Kristine Kujath Thorpia koekuvattiin. Hänellä oli päällään samanlaiset vaatteet kuin minulla, hän jopa liikkui kuten liikun. Silloin se iski, se tuntui kuin The Truman Show -elokuvalta. Mikä on todellista, oliko tämä kokemukseni?”
Autenttisuus oli myös tarkeää ohjaaja Svenssonille. Hän vaati, että elokuvaan otetaan näyttelijöitä Keski-Afrikasta. Linnin paikallista avustajaa Marcelia näyttelevä Bibi Tanga toimi elokuvan kulttuurikonsulttina ja keksi dialoginpätkiä paikallisella sango-kielellä. Svenssonille oli selvää että täysin englanninkieliseen käsikirjoitukseen oli lisättävä Linnin äidinkieli norja sekä ranska, jolla paikalliset ja ulkomaalaiset puhuvat keskenään.
Kun tuottajat lähestyivät Svenssonia projektiin liittyen, hän tiesi hyvin vähän Keski-Afrikan tasavallasta. “Luin käsikirjoituksen, sitten Lindisin kirjan. Tiesin että minulla oli sokea piste Afrikan konflikteihin. Niistä puhutaan vähän mediassa ja ne tuskin vaikuttavat meihin. Minulla heräsi vastakkainen tunne. Miksi en tiedä tästä enemmän, miksi tämä on uutta minulle? Ja minulle syntyi tarve nostaa tätä tarinaa mahdollisimman rehellisellä tavalla, jotta se olisi realistinen, kunnioittava ja kiinnostava. Käyttämällä fiktiivisen elokuvan keinoja, jotta 14-vuotias Norjassakin tajuaisi sen.”
Svensson ja Hurum ovat vierailleet useassa Safe House -näytöksessä ympäri Norjan, keskustellen koululaisten kanssa siitä, että “on vastuu niidenkin hyvinvoinnista, joita emme tunne. Elokuva ei pääty onnelliseen loppuun, koska siitä jäisi tunne että tilanne on loppuunkäsitelty. Haluamme yleisön ymmärtävän, että tämä työ ei lopu, se on jatkuvaa.”
Elokuvan norjankielinen nimi on Før mørket, “ennen pimeää”, ja valolla on tärkeä rooli läpi elokuvan. “Pimeys tarkoittaa ulkonaliikkumiskieltoa, koska pimeällä on vaarallista, ja on protokollanvastaista” jäädä lääkäriasemalle yöllä, kertoo Hurum. Päiväntasaajan lähellä ei tarvitse kelloa tietääkseen kellonajan. “Valo todella muuttuu ja sen tuntee.” Pimeyden lähestyvä uhka ja tikittävä kello ovat kirjaimellisesti näytöllä, kun elokuvassa välillä vilahtaa kellonaika. Svensson kiittelee kuvaaja Karl Erik Brøndbon taitoa löytää luonnonvalo ja pimeyden runsaat värit.
Viidentoista tunnin tosielämän tapahtumat tiivistettiin elokuvassa puoleentoista tuntiin. Svensson myöntää, että tarinan leikkaamisessa oli tehtävä päätöksiä, jotta se säilyisi mukaansatempaavana ja monipuolisena. Svensson lähestyy todellisuuteen perustuvaa materiaalia kuin kävelisi pitkin käytävää. “Jokaisen oven takana on tarina. Kun se on totta, ei-fiktiivistä, pystyn kertomaan tasan miltä näyttää, miltä tuoksuu, jokaisen oven takana–jokainen asunto on jo kalustettu. Tieto siitä mitä ovien takana on luo rakennetta ja informaatiota, vaikka päättäisikin olla avaamatta. Tiedosta voi olla kiitollinen. Todellisuus on niin hullua, mutta en pelkää. Siitä on hyötyä.”
Osallistuminen Rakkautta & Anarkiaa -festivaaliin on Svenssonille myös eräänlainen kotiinpaluu. Hän opiskeli vuoden Metropolia-ammattikorkeakoulussa ja hänen ensimmäinen opiskeluaikainen lyhytelokuva esitettiin Orionissa 20 vuotta sitten. Safe House esitettiin samassa teatterissa tämän vuoden festivaalin toisena perjantaina.
Hurum myöntää jälkiviisaana tehneensä väärän valinnan vuoden 2013 jouluaattona. Vaakalaudalla ei ollut pelkästään yhden miehen elämä, tai edes hänen omansa tai tiimin elämät, vaan pakolaisleirin 100 000:n ihmisen kohtalot, jos lääkäriasema olisi jouduttu sulkemaan. “Lähteminen oli mahdotonta mutta sinne jääminen oli vastuutonta. Halusimme yleisön ymmärtävän, että kyseessä ei ollut vain tämä tapaus, se oli yksi monesta. Jokainen päivä voisi päättyä onnellisesti, joten ei ole syytä pysähtyä. Siinä on toivoa, tiimityötä on tehtävänä ja elämiä pelastettavana”, sanoo Hurum.
Hurum toivoo yleisön tekevän kaksi asiaa Safe Housen katselun jälkeen. Ensin, googlata Keski-Afrikan Tasavalta. Toiseksi, kysyä itseltään, mitä olisi itse tehnyt vastaavassa tilanteessa? Hurum aavistaa että monet valitsisivat kuten hän: vainotun ihmisen pelastamisen. “On olemassa humanitaarinen pakko, velvollisuus auttaa apua tarvitsevia, jota ei enää pidetä arvona josta kaikki olisivat samaa mieltä”, sanoo Hurum. “Se on taistelu, josta meidän kaikkien on otettava vastuu.”
Amanda Alvarez