Pekka on elokuvissa. En muista, olenko koskaan aiemmin todistanut tätä festivaalin ollessa käynnissä.
Tapaamme Haugerudin Dreams (Sex, Love) -elokuvan jälkeen Bio Rex Lasipalatsilla.
Miltä nyt tuntuu?
“No äskeinen näytös tuntui oikein mukavalta, koska pystyin istumaan siellä koko ajan. Normaalitilanne, silloin kun oli vielä enemmän mukana, oli se, että olin kuitenkin liian hermostunut ja funtsin ihan muuta. Se leffanäytös meni enemmän tai vähemmän hukkaan.”
Normaalitilanne on siis se, että Pekka Lanerva on toiminut Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ytimessä ja ohjelmistosuunnittelun sydämessä vuodesta 1989 alkaen. Viimeisen vuosikymmenen taiteellisena johtajana ja sitä ennen johtoasemassa. Festivaali on aina ollut aikamoista pyöritystä. Mutta nyt syyskuu on ollut rauhallisempi.
Lanerva jäi tänä keväänä pois festivaalin päivätöistä. Hän toimii jatkossakin ohjelmistotiimin taiteellisena neuvonantajana ja puheenjohtajana R&A:ta pyörittävän yhdistyksen hallituksessa. Vetovastuun festivaalin ohjelmistosta kantaa jatkossa ohjelmistojohtaja Outi Rehn, joka on jo vuosia toiminut taiteellisen johtajan oikeana kätenä.
Muutos on tapahtunut hiljalleen, mutta on merkittävä. Lanerva on uudistanut suomalaista elokuvakenttää lähes neljänkymmenen vuoden ajan: loputtomat elokuvat olisivat jääneet Suomessa kokonaan näkemättä ilman häntä, useat cinefiilien sukupolvet ovat kasvaneet R&A:n ohjelmistoilla. Ja kerrotaan nyt kaikki: Lanervalle on myönnetty Chevalier de l’Ordre des Arts et des Lettres -kunniamerkki ja hänet palkittiin viime kesänä Helsingin kaupungin kulttuuripalkinnolla.
Hän on myös viisas keskustelija, hyvä ystävä ja rakas kollega meille kaikille hänen kanssaan työskenneille. Meitä vain harmittaa, että hän ei hengaa meidän kanssamme toimistolla ihan joka päivä.
Viittaan tässä tekstissä häneen Pekkana, sillä minulla on myös ilo tuntea hänet.
Ja nyt meidän olisi tarkoitus puhua Pekan kanssa elokuvista eikä hänen poikkeuksellisesta urastaan. Festivaalityöntekijän kannattaa muutenkin ehkä olla intohimoinen vain toisesta näistä.
Ranskalainen mielenmaisema
Vuonna 1989, ensimmäisen onnistuneen Rakkautta & Anarkiaa -elokuvaviikon jälkeen, festivaalin ohjelmistotiimiin värvättiin Pekka Lanerva, Eija Niskanen, Mika Siltala ja Matti Paunio. Kaikilla oli oma erikoisosaamisensa, vahva palo elokuvaan ja selvät visiot siitä, minkälaista elokuvaa festivaalilla tulisi näyttää.
Pekalle se merkitsi uutta ranskalaista elokuvaa. Hän oli ranskalais-suomalaisen koulun kasvatti ja ranskalaisen filologian opiskelija yliopistolla. Ranskalaisen elokuvan levittämiselle oli Suomessa jo pitkät perinteet, mutta mukaan tarvittiin vielä uuden sukupolven näkemystä.
“Opiskelijana löysin Cahiers du cinéman ja muut elokuvalehdet yliopiston kirjastolta. Huomasin, että ranskalaista elokuvaa on ihan valtavat määrät ja paljon sellaisia tekijöitä, joista ei ole Suomessa kuultukaan mutta jotka jo Ranskassa olivat saavuttaneet tosi tärkeän aseman. Mietin, että mitä hittoa, kyllä näitä pitää näyttää täälläkin.”
Ranskassa osataan tehdä elokuvaa, ja taiteellinen johtaja listaa siihen monta syytä. Rahoitusjärjestelmä toimii, maassa paljon tuottajia ja ohjaajia – joista suuri osa on myös naisia. Elokuvat menestyvät ja loistavat näyttelijät on kasvatettu Ranskan vilkkaassa teatterielämässä… 1970- ja 80-luvuilla elokuvien aiheet saattoivat olla hyvinkin arkisia, mutta niissä oli sellaista keveyttä, jota nuori frankofiili ei ollut koskaan todistanut kotimaisessa elokuvassa. Mielenmaisemaltaan ne erosivat myös täysin amerikkalaisesta elokuvasta.
“Miksi me heijastetaan meidän unelmia ja tunteita valkokankaalle amerikkalaiseen ympäristöön, joka on kuitenkin lähes kaikilla tavoilla tosi erilainen? Ranska on kuitenkin sosiaalivaltio samalla tavoin kuten Pohjoismaat. Monet asiat, kuten miten tunteita käsitellään ja miten niistä puhutaan, ovat paljon lähempänä meitä kuin amerikkalainen tapa.”
Muistan, kun kolme vuotta sitten istuimme festivaalitoimistolla jälleen yhdessä kokouksessa ja Pekka kertoi, että yksi Ranskan suurimmista, Jean-Luc Godard, on poissa. Tänä vuonna festivaaliohjelmistossa nähdyssä Richard Linklaterin uutuudessa Nouvelle Vague ranskalaisnäyttelijä Guillaume Marbeck hyppelehtii uskottavana ja raivostuttavan ihastuttavana nuorena Godardina. Ranskan uusi aalto löytää aina uudet sukupolvet. Katsoin elokuvaa loppuunmyydyn Bio Rexin hämärässä, sivusilmällä näin Pekan istumassa salin portailla.
Elokuvamausta
Ranskalaisen elokuvan lisäksi kiinnostivat niin ikään ihan kaikki elokuvat, joita on koskaan tehty. Lanerva kahlasi läpi “koulutuksen omaisesti” elokuva-arkiston ohjelmistoja. Samalla hän oppi paljon omasta elokuvamaustaan.
“Ihan samaan tapaan kuin innostuin Rohmerin elokuvista, niin samaan aikaan innostuin ihan todella aasialaisesta uudesta toimintaelokuvasta silloin 80- ja 90-luvuilla. Se oli visuaalisesti vaan niin upeeta. Juoni oli sellaista aivot narikkaan -meininkiä, mutta täynnä upeita yksityiskohtia ja valtavan kineettistä ja akrobaattista ohjausta. Se tyyli on siirtynyt Yhdysvaltoihin ja sieltä takaisin. Ei Matrixia olisi ilman sitä.”
Laaja-alaista mutta tarkkaa elokuvamakua tarvitaan, kun tuhansien elokuvien joukosta on valittava sopivan kokoinen kattaus jokaisen vuoden festivaaliohjelmistoon. Kaikkia elokuvia ei välttämättä ehdi katsoa edes kokonaan, vaan mielipide tulee joskus muodostaa lyhyenkin pätkän perusteella. Suurilla elokuvafestivaaleilla, kuten Berliinissä ja Cannesissa, on aina toinenkin kiinnostava leffa jossain alkamassa. Mutta jos jokin elokuva tarjoaa voimakkaan kokemuksen, niin varmasti Suomesta löytyy toinenkin ihminen, joka voisi kokea samoin.
Luotto omaan makuun on kehittynyt vuosien myötä, mutta mokiakin on tullut tehtyä. Erityisesti on jäänyt harmittamaan se, että Auli Mantilan Neitoperhoa ei tullut nostettua festivaalin ohjelmistoon. Kyseessä oli hyvin poikkeuksellinen kotimainen elokuva, varsinkin julkaisuajankohtanaan vuonna 1997. Omat mielipiteet elokuvasta tulivat liikaa kokonaiskuvan tielle.
“Silloin oli liian kiinni siinä, mistä minä juuri nyt tykkään. Verrattuna koko maailman elokuvaan! Siinä oli niin paljon asioita, jotka olivat täysin uusia kotimaisessa elokuvassa siihen aikaan. Se riittää jo, että se on tärkeä leffa.”
Festivaalityössä oppii myös keskustelemaan elokuvista kaikkien kanssa, eikä ohjelmistotyössä ole koskaan ollut tapana torpata eriäviä mielipiteitä. Festivaaliohjelmistoa alettiin koota 1980-luvulla melko “erimielisellä ja hieman kaoottisella tiimillä”. Nopeasti voitiin kuitenkin huomata, että erimielisyys on ohjelmistotyössä suuri rikkaus.
Ja R&A:n kokoiselle festivaalille tarvitaankin erilaisia mielipiteitä ja makuja, sillä niitä piisaa myös yleisössä. Salit voidaan samaan aikaan vetää täyteen hongkongilaisella toimintaelokuvalla taikka ranskalaisella arthousella. Festivaalin ohjelmisto ei ole koskaan ollut vain yhden ihmisen näkemys, ja jatkossa taiteellisen johtajan titteliä ei festivaalilla olekaan. Kaikkia festivaalitiimin jäseniä kannustetaan katsomaan elokuvia ja kertomaan niistä mielipiteensä. Tiimin monimuotoisuus on suuri rikkaus.
“Näin se kehittyminen ja ajassa mukana oleminen tulee, kun teitä nuoria ihmisiä tulee meille töihin. Ja te sanotte, että missä mennään. Mekin oltiin silloin kohtuullisen nuoria, kun homma aloitettiin.”
Nuorena jotkut taidekokemukset vaan iskevät kovempaa. Omat tärkeimmät ja voimakkaimmat elokuvakokemuksensa Pekka sijoittaakin juuri nuoruuteensa 1970- ja 80-luvulle. Ja silloin olikin elokuvan saralla paljon mitä kokea ja mistä nauttia: Hollywoodin uusi aalto, Scorsese, Coppola, Altman…
“Kyllä mä niistä edelleen innostun, mutta ei ne samalla tavalla jää enää alitajuntaan muhimaan kuin nuorena. Ei sille voi mitään.”
Rakkautta & Anarkiaa elää
Rakkautta & Anarkiaa on kasvanut vuosien aikana kulttuurilehti Imagen pyörittämästä elokuvatapahtumasta 11-päiväiseksi kansainväliseksi elokuvafestivaaliksi, Suomen suurimmaksi. R&A:n yhteydessä toimii myös ammattilaistapahtuma Finnish Film Affair, koululaisille suunnattu Pulpettikino ja festarilla järjestettävä lyhytelokuvakilpailu R&A Shorts: Kotimainen kilpailu. Tällaiseen toimintaan tarvitaan rahallista tukea opetus- ja kulttuuriministeriöltä, Helsingin kaupungilta, Euroopan unionilta ja yhteistyökumppaneilta.
Festivaalia on pyritty aina kehittämään vakaalle talouspohjalle. Aina se ei ole onnistunut. Mutta jos jotain, niin ainakin nykyään laajalle joukolle työntekijöitä voidaan maksaa työstä palkkaa. Vuoteen 2000 asti festivaalia tehtiin täysin vapaaehtoisvoimin. Vaikka palkanmaksun pitäisi tietenkin olla itsestäänselvyys, ei se kuitenkaan monella suomalaisella festivaalilla niin ole.
“Se on myös tapa rakentaan jotain ehkä vähän pysyvämpää. Myös tukijärjestelmien pitäisi vaatia vähän laajempaa palkkausta.”
Suurin kiitos kuuluu festivaalin vakiintuneelle ja uskolliselle yleisölle, joka palaa joka syksy elokuviin vuodesta toiseen. Rakkautta & Anarkiaa on ollut ihmisille merkittävä paikka nähdä ei vain elokuvia ympäri maailmaa vaan myös maailmaa. Vielä 1990-luvulla Helsinki oli melko suljettu paikka Euroopan pussinperällä ja matkustaminen kallista.
“Se, että pystyi näyttämään elokuvia Aasiasta, Latinalaisesta Amerikasta ja indie-elokuvia USA:sta. Ja ympäri Eurooppaa, Itä-Eurooppaa ja Afrikkaa… Se oli luksusta! Elokuvien kautta pääsi niihin paikkoihin. Ja se varmaan antoi monille ideoita, ei vaan siitä minkälaisia leffoja voisi itse tehdä vaan myös minkälaista elämää voisi itse elää.”
Pekka myös korostaa R&A:n merkitystä suomalaisille elokuvantekijöille. Festarilla on mahdollisuus näyttää elokuvia, jotka helposti hukkuvat teattereiden ohjelmistoon. Esimerkiksi tänä vuonna festivaalilla nähtiin Anna Erikssonin E, jonka näytöksen jälkeen elokuvasta oli keskustelu ohjaajan kanssa. Lähes kaikki katsojat jäivät saliin kuuntelemaan.
“Erikssonin leffat ovat hyvinkin elliptisiä, kryptisiä ja salaperäisiä. Kaikilla on varmasti omat miettimisensä sen jälkeen.”
Erikssonin elokuvat ovat täysin poikkeuksellisia suomalaisessa elokuvassa. Samoin Rax Rinnekankaan, jolta tänä vuonna ohjelmistoon päätyi ohjaajaan uutuus Jukebox. Ja sitten oma tapauksensa on Jalmari Helander, jonka uusi ja mahtava Sisu 2 nähtiin festivaalin Kotimaisessa yllätysgaalassa. Pekka näki ohjaajan lyhytelokuvissa potentiaalia jo vuosituhannen alussa.
“Heti ekoista leffoista alkaen näki, että kyseessä on tyyppi, joka osaa valaista ja mihin se kamera pannaan ja miten leikataan. Tarinassa ei ollut mitään tolkkua, mutta taito oli ilmeinen.”
Kotimainen elokuva on ollut paljon otsikoissa viime viikkoina. Nykyinen Petteri Orpon hallitus suunnitteli tiputtavansa 7 miljoonaa pois Elokuvasäätiön budjetista, jolla kotimaista elokuvaa pääasiassa rahoitetaan. Tällä hetkellä leikkausmäärä on 5,5 miljoonasssa, joka edelleen puolittaisi kotimaisten tuotantojen määrän ja uhkaisi koko suomalaista elokuvakulttuuria teattereita ja festivaaleja myöten.
“Surullinen episodi Suomen poliittisessa historiassa. Koko tämä hallitus.”
Tästä episodista varmasti kirjoitetaan historiankirjoissa, jos kukaan on enää jäljellä kirjoittamassa.
Yhteisö ja yleisö
R&A:ssa on yksi aivan erityinen tekijä, näin työntekijän näkökulmasta. Meillä on kovin hauskaa.
“No ainakin tarpeeksi hauskaa.”
Mutta tarvitaan rakenteita ja rahaa, jotta ihmisillä voi olla hauskaa. Puhe kääntyy jälleen erilaisten tukien ja palkkauksen oleellisuuteen. Festivaalia ei tule repiä kenenkään selkänahasta. Ja yleisölle toivottavasti myös välittyy se, että festivaalia tekevät ihmiset, jotka aidosti välittävät ja pitävät työstään.
37 vuotta on kulunut. Mikä tässä kaikessa on ollut parasta?
“Se, että toimistolla meillä on niin hyvä meininki. Se on vaan ihan parasta. Siinä voi ajatella, että on tässä jotain järkeä. Ja toinen asia on yleisö. Se, että leffaa katsotaan intensiivisesti, siinä ollaan mukana, nauretaan, taputetaan ja reagoidaan. Se on parasta.”
Ihmiset.
Martta Tuppurainen