Fréwaka käsittelee Irlannin historian ja nyky-yhteiskunnan kipupisteitä piinaavalla otteella. Ensimmäisen iirinkielisen kauhuelokuvan ohjaaja Aislinn Clarke uskoo irlantilaisen mytologian julmuuden heijastelevan alueen ihmisten kokemuksia kolonialismista.
Seitsemän naulaa oven edessä, pahaenteinen vuohi, pihapuusta roikkuvia talismaaneja, naamioituneiden kyläläisten paraati, pimeässä hohtava Neitsyt Maria… Aislinn Clarken elokuva Fréwaka (2024) yhdistelee kristillistä symboliikkaa irlantilaiseen mytologiaan.
Elokuvan keskiössä ovat eri sukupolvia edustavien irlantilaisnaisten tarinat, jotka risteävät sattumalta. Dublinilainen hoitaja Siobhán matkustaa syrjäiseen kylään tilapäiselle työkomennukselle kotitaloonsa erakoituneen vanhan rouvan, Peigin, luo. Peigin kuvataan kärsivän agorafobiasta, dementiasta ja henkimaailman olentoja vilisevistä harhoista. Pikkuhiljaa Siobhán tulee itsekin vedetyksi yhä syvemmälle samaan todellisuuteen.
Clarke kertoo, ettei hänen tarvinnut tehdä elokuvan mytologista kuvastoa varten erillistä taustyötä. Irlantilainen kansanperinne kun on hänelle tuttua lapsuudesta asti.
”Kasvoin näiden tarinoiden keskellä, joten ne ovat minulla tavallaan luissa ja ytimissä.”
Irlantilainen mytologia on elänyt vuosisatoja suullisena kansanperinteenä ja muovautunut jokaisen tarinankertojan suussa hieman omanlaiseensa muotoon. Clarke näkee elokuvansa osana tätä kulttuurin ketjua.
Mytologian lisäksi myös elokuvan maisemat olivat Clarken tuttuja entisestään. Muu tuotantotiimi päätyi tietämättään valitsemaan useamman ohjaajan omaan elämään kytkeytyvän kuvauspaikan. Peigin riivatuksi kotitaloksi valittu rakennus näyttelee tietyllä tapaa elokuvan kolmatta pääroolia. Clarke kertoo kokeneensa voimakkaan déjà vu -tunteen, kun tuottaja esitteli paikkaa hänelle ensimmäisen kerran. Myöhemmin hän sai tietää, että oli parikymppisenä osallistunut samassa talossa järjestettyihin juhliin. Toiseen elokuvan kohtaukseen taas valikoitui sattumalta katu, jolta löytyy Clarken isoäidin lapsuudenkoti.
Fréwaka on elokuva Irlannista ja irlantilaisista, Clarke painottaa. Irlantilaisten joviaali ulkokuori kätkee hänen mukaansa taakseen paljon inhimillistä kärsimystä: mielenterveysongelmia, päihdeongelmia ja riippuvuuksia, itsetuhoisuutta.
Taustalla vaikuttavat osin ylisukupolviset traumat. Niitä ovat tuottaneet esimerkiksi viime vuosisadan loppupuolelle asti toimineet ”Magdalenan pesulat” eli laitokset, joihin suljettiin ”langenneita” naisia ja tyttöjä. Laitoksia pyörittivät uskonnolliset yhteisöt ja niillä oli valtion hiljainen hyväksyntä. Kymmenien tuhansien naisten arvioidaan joutuneen suljettuihin laitoksiin vaihtelevista syistä: seksityö, raiskauksen uhriksi joutuminen, orpous, aikakauden sosiaalisten normien rikkominen…
Peigiä ja Siobhánia piinaavat elokuvassa aos sí -henkiolennot. Niitä ei irlantilaisissa tarinoissa kuvata lempeiksi haltijoiksi, vaan pelottaviksi ja pahantahtoisiksi. Clarke kertoo ihmetelleensä lapsesta asti olentojen julmuutta. Nykyisin hän näkee maanalaista haltijaväkeä kuvaavissa tarinoissa heijastuksia irlantilaisten omasta historiasta.
”Luulen, että me keksimme tämän myyttisen kolonisoidun kansan, Irlannin alkuperäiset asukkaat, projisoidaksemme omaa tuskaamme.”, Clarke pohtii.
Elokuvan nimi, Fréwaka, tulee iirin kielen ”juuria” tarkoittavasta sanasta “fréamhacha”. Omien juurien ja menneisyyden kohtaaminen on tarinassa toistuva teema. Clarke ajattelee, ettei traumaattisia historian tapahtumia voida kuitata pelkällä olankohautuksella tai yksittäisillä virallisilla anteeksipyynnöillä. Hänestä irlantilaisilla on vielä paljon työtä historiansa käsittelemisessä.
Ohjaajana Clarke voi osallistua keskusteluun elokuvillaan. Kaikkein kipeimpiä aiheita on silti välillä vaikea käsitellä valkokankaallakaan suoraan. Kauhuelokuvan kieli tarjoaa tähän oivan kiertotien.
”Ajattelen, että kauhuelokuvat ovat paras genre tällaisten asioiden käsittelemiseen, koska kauhussa pelataan metaforilla ja unen logiikalla.”
Anssi Bwalya