Islannin elokuvakulttuuri on tuottanut vuosien varrella erinomaisia esikoisohjauksia, eikä Natatorium ole poikkeus. Kauhuelementein höystetty suljetun tilan draama vakuuttaa vahvalla tunnelmallaan. Keskustelin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla vierailevan ohjaaja Helena Stefánsdottirin kanssa elokuvan taustoista ja ohjausprosessista.
Elokuvan ensimmäiset kuvat ovat ratkaisevia, sanotaan. Natatorium alkaa peiliotoksilla hypnoottisesti virtaavista yksityiskohdista aavemaisessa talossa. Uhkaavasti liukuva kamera upottaa katsojan salaperäiseen tunnelmaan.
Liike on ohjaaja Helena Stefánsdóttirille tuttua. Hän on työskenteli alunperin ammattitanssijana ja opiskeli videotaidetta, kunnes löysi tiensä islantilaisen elokuvaproduktion assistentiksi. Kokemuksesta ei hänen omien sanojensa mukaan ollut paluuta. Liikkuva kuva vei mukanaan.
‘’Haluan tutkia liikettä tilassa. Kehonkieli ja liike ovat intohimoni, ovathan taiteelliset juureni tanssitaiteessa. Tarina ei ole päämäärä, vaan tutkimusmatkan kehys’’, Stefánsdóttir täsmentää.
Elokuvan käsikirjoitus on kuitenkin rakennettu ja johdonmukainen kokonaisuus. Elokuvan alussa 18-vuotias Lilja matkaa Reykjavikiin etäisiksi jääneiden isovanhempiensa luokse osallistuakseen koe-esiintymiseen. Vastaanotto on lämmin, mutta hiljaisuuksien ja katseiden takaa on aistittavissa salaisuuksien moninaisuus. Lilja kiintyy nopeasti isoäitiinsä Áróraan, jonka käytös saa tarinan aikana yhä dominoivampia ja erikoisempia piirteitä.
Käsikirjoitusta muodostaessaan Stefánsdóttir inspiroitui omasta suhteesta veljeensä ja välillisestä Münchausenin oireyhtymästä. Hänelle oli tärkeää kuunnella hahmoja ja tarinaa, suuntaa, jonka ne ottavat. Tämän elokuvan kohdalla suunta oli kauhu.
‘’Se ei ollut tietoinen päätös. Projekti itsessään kutsui kauhuelementtejä. Tarinan muodostuessa ymmärsin, että isoäiti Áróran menneisyydessä on valtava trauma, joka ohjaa nykyhetken tapahtumia’’, Stéfánsdottir kertoo.
Tuotantoryhmä rakensi varastohalliin omakotitalon, jonka lavasteissa lähes koko elokuva kuvattiin. Mistä tuli päätös sijoittaa tarina neljän seinän sisään? Stéfánsdottir huomasi leikkaajan kanssa työskennellessään, että ulko-otokset pilaavat klaustrofobisen tunnelman. Talo on suljettu tila, joka toimii metaforana perheelle suljettuna yksikkönä.
‘’Jos on kokenut syvän trauman lapsuudenkodissaan, saattaa kodista lähteä maailmalle, mutta koti ei ikinä lähde sinusta’’, ohjaaja täsmentää.
Näyttelijäntyö on elokuvan ydinvoimia. Näyttelijät hallitsevat kuvia vähäeleisillä, tarkkaan harkituilla eleillä ja katseilla. Hiljaisuus kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Stéfánsdottir valitsi näyttelijät pitkälti intuition varassa. Hänelle ensikohtaaminen on tärkeä. Jos näyttelijä katsoo silmiin, on avoin ja aito itsensä, ammatillinen yhteistyö tulee mahdolliseksi. Erityisen vahva side ohjaajalla oli suomenruotsalais-islantilaisen näyttelijän Elin Petersdottirin kanssa, mikä välittyi elokuvaan isoäiti Áróran aavemaisen vahvana roolina.
‘’Elinin ja Ilmur Arnardsdóttirin piti olla vahvasti yhteydessä talon tunnelmaan, joten he viettivät paljon aikaa lavasteissa. Analysoimme kohtaukset huolella ja pyysin näyttelijöitä keksimään hahmoilleen taustatarinat. Tarkasti hiomalla löysimme kohtauksista olennaiset beatit, joissa näyttelijöiden välinen luottamus vie kohtauksen aivan uudelle tasolle. Uskon, että työni ohjaajana on luoda luottamuksellinen ja hedelmällinen ilmapiiri kuvauksiin. Annan näyttelijöille siivet, joilla he lentävät’’, Stéfánsdottir kertoo.
Elokuvanteko on aina yhteistyötä. Stefánsdóttir keskusteli tarinasta näyttelijöiden kanssa ja otti vastaan palautetta, joka johti käsikirjoituksen muuttamiseen. Hänelle on tärkeää kohdella näyttelijöitä samanarvoisina.
‘’Visuaalisena kertojana olen kuitenkin päämäärätietoinen enkä tee kompromisseja. En lopeta ennen kuin olen saanut otoksen, jonka haluan’’, ohjaaja naurahtaa.
Kokopitkän elokuvan ohjaaminen oli Stéfánsdottirille raskas mutta antoisa kokemus. Aiemmin lyhytelokuvien parissa viihtynyt ohjaaja sai pyöriteltäväkseen suuren koneiston ja paljon liikkuvia osasia. Kuvausryhmän ja näyttelijöiden sitoutuminen projektiin auttoi kuitenkin jaksamaan.
‘’Kokopitkän ohjaaminen on maratoni siinä missä lyhytelokuva on sprintti. Kokemus oli kuitenkin fantastinen ja se vahvisti halun jatkaa kokopitkien elokuvien parissa’’, ohjaaja kertoo.
Elokuva sisältää moninaisia teemoja vallankäytöstä perhesuhteisiin ja traumaan. Ohjaaja kiistää lähtökohtaisesti nopeat tulkinnat. Elokuva on hänelle ensisijassa kokemus, vasta sitten tarina.
‘’Elokuvalla ei ole varsinaista viestiä, jolla haluan hakata katsojia päähän. Katsojat ovat antaneet mielenkiintoista ja hyvin vaihtelevaa palautetta näytösten jälkeen. Elokuvassa on kuitenkin omista mielenkiinnon kohteistani kumpuavia teemoja, kuten noituus, uskonnosta lähtevä sorto ja sukupuoliroolit’’, ohjaaja kertoo.
Elokuva on tehty yhteistyössä pohjoismaisten tuottajien, muun muassa Ylen, Tekeleen ja SVT:n, kanssa. Kansainvälinen yhteistyö on ollut Stéfánsdottirille mieleistä, sillä se on avartanut ohjausprosessia ja opettanut yhteistyötaitoja. Muun muassa elokuvan pääkuvaaja on suomalainen.
‘’Olen käynyt elokuvan tekoprosessin aikana monta kertaa Suomessa. Helsingistä on tullut lempikaupunkini’’, ohjaaja kertoo.
Stéfansdottiria inspiroivat renessanssiajan maalaukset, Lars Von Trierin elokuvat ja liike kaikissa muodoissaan. Hän pohtii elokuvan kautta, miten liike muuttaa kuvaa ja miten kohtauksen eri elementit ovat suhteessa toisiinsa. Mutta mitä Natatorium oikein kysyy katsojaltaan?
‘’Haluan pyytää katsojaa kyseenalaistamaan luutuneet käsitykset ja pohtimaan, onko seurannut ulkoisia voimia sokeasti silläkin uhalla, että unohtaa oman itsensä’’, Stéfánsdottir tiivistää.
Stéfánsdottir on jo tehnyt alustavan version seuraavasta käsikirjoituksestaan. Luvassa on tutkielma tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa on samoja piirteitä kuin Frida Isbergin romaanissa Merkintä (2023). Yksi asia kuitenkin yhdistää molempia elokuvia: molemmat rakentavat vahvaa tunnelmaa neljän seinän sisällä.
Joonas Kallonen