Muun muassa Senna- ja Amy-dokumenteistaan tunnetun Asif Kapadian pysäyttävä balettifilmatisointi Creature kuvaa ihmisen tarvetta hallita. Se on myös elokuva tallentamisesta ja tunteesta, siis elokuvasta ja tanssista.

Sanat tyhjennetään merkityksistä heti: Creaturen pahaenteisten alkutahtien taustalle on luupattu presidentti Richard Nixonin heinäkuun 1969 puhetta kuun pinnalle laskeutuneille Neil Armstrongille ja Buzz Aldrinille. Tallenteen lauseet jäävät soimaan päähän absurdiksi taustanauhaksi. ”Because of what you have done the heavens have become a part of man’s world.”

Ohjaaja Asif Kapadia heittää katsojan sysipimeään aikakatkokseen, avaruuden poimuun, jossa sanat kaikuvat lausumishetkeensä juuttuneina. Täällä puhe on olemassa vain osoittaakseen, että siitä voidaan luopua: elokuva on mahdollista kertoa myös toisin. 

Toisaalta Creaturen alkusanat alleviivaavat, että nyt ollaan elokuvan maailmassa – kyse ei ole ”vain” näyttämöteoksen tallenteesta. Kun Nixon hiljenee ja liike sinkoutuu Sylvie Landran (mm. Léon, The Fifth Element) veitsenterävän leikkauksen kuljetukseen, tanssi pääsee näyttämään voimansa tarinankertojana. Hypnoosin tahdista määrää säveltäjä Vincenzo Lamagnan varoitussireeneihin ja hengityskoneisiin viittaava musiikki.

Tunne on järjestyshäiriö. 

Bangladeshilaislähtöisen tähtikoreografi Akram Khanin armoton kauhubaletti tapahtuu tutkimusasemalla arktisissa oloissa. Jonkinlainen sotilaallinen joukkio koettelee ”olentoa” (uskomaton Jeremy Cirio) ja tämän kestävyyttä. Minkä verran Creature sietää kylmyyttä, eristämistä ja omalle keholle luonnotonta liikettä?  Voidaanko olennon aistimuksista hankkiutua eroon? Tämä olisi suotavaa, kun tavoitteena on maailmankaikkeuden hallitsijuus.

Kuvioita kuitenkin sotkee olennon halu löytää yhteys muihin, ja aivan erityisesti tämän rakastuminen aseman siivoojaan Marieen (Erina Takahashi). Tunne on järjestyshäiriö. 

Itsenäisen teoksen uusi tulkinta

Tanssiteosten elokuvaversioilla on vankka sija tanssielokuvan pitkässä historiassa. Ne eroavat merkittävästi Red Shoesin tapaisten suurten balettimelodraamojen, Fame-tyylisten musikaalien tai vaikkapa Maya Derenin kaltaisten ohjaajien taidetanssielokuvista, sillä niiden koreografiat ovat olemassa näyttämöteoksen muodossa jo ennen elokuvaa. Tanssi ei toisin sanoen synny elokuvailmaisun ehdoilla, vaan liikkuvan kuvan on mukauduttava jo luodun teoksen raameihin.

Hollywoodin kultakauden musikaaleissa steppi- ja muut tanssinumerot toimivat paitsi viihteellisinä välikevennyksinä myös tarinaa palvelevina tunneilmaisun välineinä. Tanssilla voitiin kätevästi osoittaa vaikkapa kahden ihmisen yhteinen ja sanaton rytmi puhetta suoremmin. Sittemmin länsimainen elokuva on paljolti luopunut tanssista osana populaaria elokuvakerrontaa, mutta esimerkiksi Intiassa, jossa erilaiset tanssin muodot näkyvät muutenkin arjessa, tanssi on yhä monesti elokuvan sydän. 

Tanssielokuvan muodoista valmiiseen koreografiaan tarttuminen voi elokuvailmaisun näkökulmasta tuntua kaikkein tylsimmältä tavalta yhdistää liikkuvia kehoja ja liikkuvaa kuvaa. Miksi ihmeessä kaapata elävä koreografia, tallentaa ainutkertaiseen esityshetkeen ankkuroituva teos ja tappaa se leikeltynä valkokankaalle? 

Tanssiteoksia on luotu elokuviksi paitsi koreografioiden taltioimiseksi tuleville sukupolville myös teosten levittämiseksi paikasta toiseen. Esimerkiksi suljetusta Neuvostoliitosta vietiin lukuisten balettifilmien avulla Kirov- (nyk. Mariinski) ja Bolšoi-balettien saavutuksia maan rajojen ulkopuolelle. Ohjauksesta vastasivat yleensä Apollinari Dudkon kaltaiset tunnustetut elokuvantekijät, jotka eivät tyytyneet vain taltioimaan tanssia vaan halusivat uudelleenrakentaa sitä elokuvan keinoin.

Tätä jokseenkin aliarvostettua elokuvahistorian sivutietä kulkee nyt brittiohjaaja Kapadia, joka on aiemmin ohjannut palkittuja dokumentteja esimerkiksi Ayrton Sennasta, Amy Winehousesta ja Diego Maradonasta. Ne ovat tutkielmia huimasta taidosta sekä huomion tarpeesta ja julkisuuden tuhovoimasta: nähdyksi tulemisesta ja toisaalta katseen kohteeksi joutumisesta. Senna (2010), Oscar-palkittu Amy (2015) ja Diego Maradona (2019) ovat myös elokuvia vapauden ja hallinnan suhteesta.

Kontrolli ja tuho

English National Ballet’n Creature-teos on vuoden 2021 ensi-illastaan lähtien kiertänyt maailmaa ylistävien arvioiden saattelemana. Alun perin kantaesitystä kaavailtiin huhtikuulle 2020, mutta koronarajoitusten siirrettyä ensi-iltaa koreografi Khan jatkoi teoksen työstämistä omia pandemiakokemuksiaan hyödyntäen. 

Georg Büchnerin Woyzeck-klassikkonäytelmästä innoittunut Khan on kertonut pyrkineensä tutkimaan Creaturessa ihmisen tuhoisaa luonnetta ja kaikkialle ulottuvaa hallinnantarvetta, pakonomaista haluamme määrätä järjestelmistä ja luonnosta, eläimistä ja toisia ihmisistä, tulevasta ja menneestä. ”Mutta elävää olentoa ei voi kontrolloida tuhoamatta sitä, mikä tekee olennosta elävän”, hän on sanonut.

Ohjaaja Kapadia päätyi projektiin pandemian vuoksi. English National Ballet harjoitteli Creaturea maailmantilanteessa, jossa teoksen pääsy näyttämöille oli epävarmaa. Khan oli jo aiemmin haaveillut kiitettyjen näyttämöteostensa elokuvaversioista, ja Kapadian mukaantulo sinetöi sen, että Creaturesta tehtäisiin tallenteen sijasta nimenomaan elokuvateatteri- ja festivaalilevitykseen tähtäävä elokuva. 

Jos balettiteoksen elokuvallistamista ajattelee kontrollin näkökulmasta, Kapadian halu tarttua juuri Creature-balettiin ei yllätä. Creaturen keskeinen jännite syntyy siitä, kuinka paljon olentoa voidaan ulkopuolelta määräillä ilman että se menettää toimintakykyään sekä tunnistettavaa – ja ennen kaikkea hyödyllistä – ”olentouttaan”. Kysymys ei ole kaukana Kapadian aiempien elokuvien ydinteemoista.

Creature-elokuvassa pohdinta laajenee koskemaan tanssiteosta itseään. Jos balettiesityksen yleisö voi (periaatteessa) katsoa näyttämöllä mitä haluaa, elokuvan katsojalle sanellaan hyvin pitkälle, mihin ja kehen hän valkokankaalla kiinnittää huomionsa. Elokuva on lähtökohtaisesti kuvakulmien ja kokojen sekä mittasuhteiden kontrollointia, asioiden ja elementtien rajaamista, pysäyttämistä ja yhdistämistä toisiinsa tekijätiimin ehdoilla. 

Creaturessa esimerkiksi lähikuvat upeasti näyttelevän Jeffrey Cirion hätääntyneistä kasvoista ehdottavat katsojalle liikkeeseen verrattuna varsin suoraviivaista tulkintaa tapahtumista ja hahmon tunteista. Kestääkö monitulkintainen näyttämöteos tallentamista ja kuvallista pilkkomista kadottamatta itseään? Kuinka paljon liikettä voidaan leikellä ja kontrolloida ilman että se menettää olemustaan tanssina, hetkessä tapahtuvana ja siten eräällä tavalla vapaana?

Parhaimmillaan tanssiteosten filmatisoinnit toimivat ristivalottamisena ja alleviivaavat tanssitaiteen erityislaatua jopa näkyvämmin kuin esitykset itse. Creaturessa kuvat eivät lukitse liikaa. Balettiin vasta aikuisiällä ihastunut Kapadia onnistuu rakentamaan tanssista järisyttävää ja elävää elokuvaa, jossa ”elokuvallisuus” on sekä tähti että taka-alalla. Creature on lähikuvineen, kekseliäine äänisuunnitteluratkaisuineen ja huomaamattomine leikkauksineen taidokas elokuva, mutta se uskaltaa hyödyntää oman taiteenlajinsa keinoja toisen taiteenlajin korostamiseksi. 
Niinpä jos Creature-tanssiteoksen tapahtumapaikkana on tutkimusasema, Kapadian elokuvan lokaationa, jopa yhtenä päähenkilönä, on näyttämö: kuvaaja Daniel Landinin tanssijoiden keskelle piiloutuva kamera korostaa itsensä sijasta näyttämön sielua. Kymmenessä päivässä kuvattu Creature esimerkiksi alkaa tanssijoiden lähi- ja puolilähikuvilla, joita tarjoillaan niin pitkään, että katsojana alkaa janota ”perinteisempää” näkymää lavalle. Khanin näyttämöteos pursuaa kuin väkisin ulos Kapadian elokuvan kontrolloiduista ruuduista.

Uskallamme ampua itsemme avaruuteen, mutta uskallammeko tanssia?

Baletista vapauteen?

On olennaista, että Creature-teos on nimenomaan baletti. Kontrollin ja itsekuriin perustuvana taidemuotona virheettömyyteen pyrkivä baletti kuljettaa omaa tarinaansa elokuvan sisällä. Erotuksena nykytanssia ja Intian klassista kathak-tanssia opiskelleen Khanin tunnetuimmille teoksille Creature kerrotaan (nyky)baletin kielellä ja rakenteellisilla osioilla. Koreografia sisältää esimerkiksi naispäähenkilö Marien ja useiden eri miesten välisiä pas de deux -duettoja, joissa koetellaan hahmojen keskinäistä rytmiä. Lisäksi nähdään baletille ominaisia sooloja, ryhmätanssia sekä miimisiä, tanssittomia kohtia. Puvustuksella ja eri tanssijoiden liikenyansseilla paljastetaan ryhmän hierarkiat ja roolit. 

Creaturen liikekieli on militanttia, toisteista ja tarkan kulmikasta. Tanssijat ovat usein kyyryssä kohti maata, mitä korostetaan äkillisillä kurotuksilla kohti taivasta. Olennon liikkeissä välähtelee häneen ohjelmoituja, kaikkien tunnistamia ja ihmiselle surullisen ominaisiksi muodostuneita liikeratoja. Kädet käyvät välillä ampumassa.

Baletin muoto ja kieli ovat perinteisimmillään Marien tanssiessa hierarkian huipulla olevan majurin kanssa. Silloin tanssia toteutetaan jäykästi, korostetun ennalta määrätyin askelin. Marien ja olennon yhteisessä pas de deux’ssa kummankin liikkeet puolestaan pehmenevät ja menettävät tehtävänsä jäätävän tutkimusaseman palveluksessa. Kuten baletin teokset niin usein, myös Creature kertoo tarinan rakkaudesta, joka uhmaa kontrollia. Vain järjestelmien rakosista vuotava tunne voi lopulta avata Nixonin maalaileman yhteyden avaruuteen, ulkoiseen ja sisäiseen mysteeriin. 

Ohjaaja Kapadia ei onneksi anna armoa vaan tykittää heräävää toivoa absurdeilla, kaukaisuudesta kaikuvilla kuva- ja äänihäiriöillä, jotka pistävät ihmisyyden polvilleen. Äärimmäisen kaunis ja harvinaisen karmiva Creature-elokuva kysyy, mitä kaikkea olemme valmiit tekemään vältelläksemme yhteyttä toisiimme ja itseemme. Uskallamme ampua itsemme avaruuteen, mutta uskallammeko tanssia?

Teksti: Henna Raatikainen

Henna Raatikainen on Kansallisoopperan balettikoulun kasvatti ja tanssiaiheisiin erikoistunut esseisti ja ja tietokirjailija. Hän toimii myös tiedottajana elokuva-alalla.

Miten liike ja keho taipuvat valkokankaalle? Mitä kameran linssi voi tuoda koreografiaan? Pannuhalliin nousee syyskuussa valkokangas, kun Rakkautta & Anarkiaa ja Tanssin talo esittävät yhteistyössä kameran ja kehojen liikettä ylistävien elokuvien sarjan. Elokuvanäytöksiin lukeutuu Asif Kapadian vangitseva Creature, Wong Kar-wain kung-fu-klassikko The Grandmaster, Mounia Meddourin tanssittava selviytymistarina Houria, koko perheen hurmaava tanssidraama Dancing Queen (ohj. Aurora Gossé) ja elokuvamusikaalien lahja 80-luvulta, Alan Parkerin Fame, joka valittiin joukkoon yleisöäänestyksellä. Rakkautta & Anarkiaa vierailee Tanssin talon Pannuhallissa 15.–16.9.