Kuoleman ja kuolemisen pohdiskelua Samsaran pohjalta
Samsaran (Lois Patiño, 2023) äärellä olin aluksi siinä uskossa, että kirjoitan sen hiljaisuudesta, sillä hiljaisuutta elokuvassa riittää. Patiño käyttää dialogia hyvin säästeliäästi. Elokuvan puoleen väliin päästyäni huomasin kuitenkin ajautuvani jatkuvasti pohtimaan kuolemaa ja kuolemista, ja etenkin kuolemisen prosessia. Jos ollaan tarkkoja, ajattelin kuolemisen prosessia ja hyvin iäkästä isoäitiäni.
Samsara on hyvin verkkaisesti etenevä, meditatiivinen ja kaunis elokuva. Se tarkastelee kuolemaan liittyviä rituaaleja, erityisesti buddhalaisia. Sanana “samsara” tarkoittaakin kuoleman ja jälleensyntymisen kiertokulkua, johon aineellinen maailmamme on kahlittu. Elokuvan ensimmäisellä puoliskolla Amid-nuorukainen lukee vanhan naisen, Monin, sairasvuoteella tiibetinbuddhalaista tekstiä valmistellakseen tätä ja tämän sielua hetki hetkeltä lähempänä odottavaan loppuun. Amidin Monia kohtaan osoittama kärsivällinen huolenpito vei ajatukseni 93-vuotiaaseen isoäitiini. Hänen pikainen muuttonsa hoitokotiin alkoi näyttäytyä valmistautumisena vääjäämättömästi lähestyvään kuolemaan. Lähiomaisille hänen muuttonsa vanhainkotiin ei tullut yllätyksenä, sillä hänen terveytensä ja kykynsä huolehtia itsestään olivat heikentyneet viime vuosina merkittävästi. En kuitenkaan voinut olla ajattelematta, että hänelle itselleen sen täytyi olla varsin dramaattinen elämänmuutos.
Hetkeä ennen Monin kuolemaa elokuvassa on intiimi kohtaus, jossa tämä pitää kiitos- ja hyvästijättöpuhetta tärkeimmälle maalliselle omaisuudelleen. Hän kiittää sänkyään, joka on tukenut ja kantanut häntä, ja pöytäänsä, jonka ääressä on ollut niin hyvä istua ja kirjoittaa. Oma isoäitini ei ehtinyt jättää minkäänlaisia hyvästejä omaisuudelleen. Kaaduttuaan suihkussa eräänä toukokuisena aamuna hän ei enää palannut kotiinsa, vaan muutti suoraan sairaalasta hoitokotiin. Äitini ja tämän veljet myivät Mummin talon tyhjennettyään ja siivottuaan sen. Olisiko isoäitini vähemmän hämmentynyt ja enemmän sinut nykyisen tilanteensa suhteen, jos olisi saanut hyvästellä kotinsa ja tavaransa?
Meghan O’Rourke puhuu New Yorkerille vuonna 2010 kirjoittamassaan artikkelissa surun ja kuoleman kohtaamiseen liittyvien rituaalien puutteesta länsimaisessa nyky-yhteiskunnassa. Ennen kuolema ja sureminen olivat tiukasti erilaisiin yhteisöllisiin rituaaleihin sidottuja. Perheet hoitivat kuolleen läheisensä pesemisen, pukivat tämän saattoväen nähtäväksi ja sopivat asianmukaisista uskonnollisista menoista kylän papin kanssa. Lääketieteen kehityksen myötä painopiste on O’Rourken mukaan kuitenkin vähitellen siirtynyt kuolemaan valmistautumisesta sitä vastaan taistelemiseen. Vaikka läheisensä menettäneet voivat kyllä usein näin saada jonkinlaisen otteen sinänsä hallitsemattomasta tilanteesta, niin eikö tällä tavoin itse asiassa pikemminkin eristetä kuoleva myötäelävästä ja läsnäolevasta seurasta – yhteisöllisyydestä? Mummi voi varmasti tuntea vanhainkodissa jonkinlaista yhteisöllisyyttä. Hänellä ei kuitenkaan ole sellaisia väistämättömään valmistavia rituaaleja ja toimia kuin Monilla Samsarassa.
Pidän ajatuksesta, että jokaisen henki päätyy kuolemansa jälkeen juuri sinne, minne itse kukin uskoo sen päätyvän.
Muutama kohtaus sen jälkeen, kun näemme hänen hyvästelevän omaisuutensa, Mon kuolee, ja Amid saattaa tiibetiläisen tekstin lukemisen päätökseen hänen ruumiinsa äärellä. Amidin lukiessa Monin henki aloittaa matkansa välitilassa, ja siirrytään Samsaran toiselle puoliskolle. Elokuva jatkaa hidasta, kaunista meditatiivista soljumistaan, nyt Sansibarin saarella. Nuori tyttö, Juwairiya, on keskittynyt elämäänsä vastasyntyneen kilinsä kanssa, jonka annetaan ymmärtää olevan uudestisyntynyt Mon. Tätä on samsara, kuoleman ja jälleensyntymisen kiertokulku.
En ole varma, matkaako isoäitini henki kuoltuaan välitilan halki syntyäkseen uudelleen joksikin toiseksi olennoksi. Pidän ajatuksesta, että jokaisen henki päätyy kuolemansa jälkeen juuri sinne, minne itse kukin uskoo sen päätyvän. Pienten veljenpoikieni mielestä kaikki ovat ennen syntymäänsä ja kuoltuaan “hiukkasia”.
Sid: “Missä olin silloin?”
Minä: “Et ollut vielä syntynyt”
Roo: “Olit hiukkanen!”
Sid: “Niin, olin hiukkanen!”
Toivon näiden hiukkasten juurtuvan perheeni sanavarastoon ja ajatusmaailmaan. Voisimme ottaa tavaksi puhua toisistamme hiukkasina ajatellessamme toistemme olemassaoloa ennen ja jälkeen maallisen elomme. Tuntuu lohdulliselta ajatella edesmenneitä läheisiään maailmankaikkeuden hiukkasina. Mitä isoäitiini tulee, toivon, että kun hänen aikansa lopulta koittaa, joku auttaisi häntä valmistautumaan. Joku, joka välittää hänestä. Ettei hän olisi peloissaan tai tuntisi liikaa kipua. Ennen kaikkea toivon, että hänen henkensä muuttuu kimaltavaksi hiukkaseksi.
Teksti: Grace Hewitt
Käännös: Ville Putro
Kirjoittaja on Australiassa kasvanut helsinkiläinen kirjailija, jonka kiinnostuksen kohteita ovat kirjoittaminen, kirjat, post-punk, blackwork-tatuoinnit, talvi, uinti, kotibileet, jääkiekko ja todella kuuma kahvi.
