Ajatuksia The Blue Caftan -elokuvasta

Olin vaikuttunut jo heti elokuvan ensimmäisestä kohtauksesta, jossa kuvataan elokuvan nimen mukaista sinistä kaftaania. Pehmeä valo heijastuu sen sähkönsävyisestä pinnasta: liike on pehmeää, kevyen ilmavaa ja eleganttia. Tunsin, että minua oltiin viemässä upealle matkalle – matkalle sisimpään.

Elokuva kertoo rakkaudesta, kumppanuudesta ja menetyksestä. Keskiössä ovat Marokossa Salén kaupungissa sijaitsevan perinteisen kaftaanikaupan kaksi omistajaa: vaimo Mina (Lubna Azabal), joka hoitaa liiketoimintapuolen, sekä hänen räätälimiehensä Halim. Mukana on myös heidän uusi oppipoikansa, Youssef (Ayoub Missioui), joka on nopea oppimaan, eikä tarpeen tullen pidättäydy pitämästä puoliaan.

Minan ja Halimin kumppanuus on aitoa rakkautta ja ystävyyttä. Minalla on sairaus, joka vie häneltä joinain päivinä liikkumiskyvyn, toisina hänellä näyttää kuitenkin menevän paremmin. Mies Halim on aina valmiina tukemaan vaimoaan ja olemaan hänen vierellään, vaikka hän kokeekin halunsa kohdistuvan muualle. Halim sattuu nimittäin olemaan kaapissa oleva homoseksuaali.

Hän uskoutuu lopulta kertomaan vaimolleen asiasta, jota hän on pitkään joutunut pitämään sisällään. Mina, joka vaikuttaa olleen tietoinen asiasta, syleilee miestään ja kertoo hänelle, ettei voisi toivoa itselleen parempaa aviomiestä. Tämä tapahtuu elokuvan loppupuolella kauniiden kohtausten jälkeen, jossa heidät nähdään yhdessä treffeillä, juoruamassa ja pitämässä hauskaa. Heidän välisensä hellyys ja ymmärrys ovat läsnä läpi elokuvan. Rakkaus ja kunnioitus eivät kuole edes Minan poismenon jälkeen.

Kaupalla Halimin ja Youssefin välillä nähdään hetkiä, jotka ovat hiljaisia ja intiimejä: pieniä kosketuksia siellä täällä, pitkiä katseita. Jopa Halimin opettaessa Youssefille ompelutaitoja, Youssef ei oikeasti kuuntele, vaan ainoastaan katselee häntä. Nämä hetket ovat hellyttäviä, mutta samalla sydäntä särkeviä – niin kuin ne kuvastaisivat rajaa, jota pidemmälle he eivät voi mennä, vaikka haluaisivatkin. Toisinaan Halim hakee mielihyvää toisista miehistä paikallisessa kylpylässä, hammamissa. Nämä lyhyet kohtaamiset pidetään salassa, mutta ne ovat Halimille kaivattu keino itsensä toteuttamiseen ja ne opettavat häntä tuntemaan itseään paremmin. Moista itsetutkiskelua olisin kaivannut enemmänkin. Halim on kuitenkin hahmo, joka vetäytyy syrjään.

Tunsin surua katsoessani elokuvaa, mutta kuten sanoin aikaisemmin, koin myös toiveikkuutta.

Elokuvan tarina on melankolinen, mutta se antaa aihetta toivoon, jossa myös ilolla on sijansa. Queer-rakkaustarinoissa on usein läsnä tragedia, joka toki näyttää meille monien ihmisten jokapäiväiset haasteet ja kamppailut. Tunsin surua katsoessani elokuvaa, mutta kuten sanoin aikaisemmin, koin myös toiveikkuutta. Toivoisin näkeväni enemmän tarinoita, jotka kuvaavat puhkeamaisillaan olevan homoseksuaalisen rakkauden herkkyyttä niin kuin tässä tapauksessa. Toivoisin näkeväni tarinoita, jotka eivät pelkää näyttää kaapissa elämisen tuskallista ja klaustrofobista kokemista, mutta jotka eivät myöskään pidä sitä välttämättömänä osana queeriä olemassaoloa. The Blue Caftan on kaunis elokuva, joka kertoo henkisesti vaikeasta, mutta validista rakkaudesta.

Teksti: Fiona Musanga

Fiona Musanga on ruandalainen elokuvaohjaaja, kirjailija ja kuvataiteilija joka asuu nykyisin Helsingissä,
Suomessa. Musanga on kirjoittanut, ohjannut ja tuottanut kaksi lyhytelokuvaa (Don’t Worry, Alonely), ja hän on ja työstää parhaillaan kolmatta. Lisäksi hän on kirjoittanut omaelämäkerrallisen teoksen (A collection of memories). Musanga on yksi Ubuntu Filmin Clubin perustajajäseniä. Kollektiivi järjestää elokuvanäytöksiä ja paneelikeskusteluja ympäri Helsinkiä.

Käännös: Valtteri Salmela