Puhua. Kuulla. Kehystää.

“Meitä ei tunneta Euroopassa, vaikka joudumme puhumaan paljon. Meillä ei ole muita vaihtoehtoja.” Näin eräs ukrainalainen intellektuelli kirjoitti hiljattain. Olen hänen kanssaan samaa mieltä, mutta muotoilisin asian toisin – meitä ei tunneta Euroopassa, koska meitä ei ole kuultu. Miksi puhua, jos kukaan ei kuuntele?

Työni toimittajana on stereotypioiden rikkomista, ja siksi haluan näyttää ukrainalaisessa mediassa erilaisen puolen Suomesta joulupukin ja saunan lisäksi. Haluan myös näyttää suomalaisille, että Ukraina on muutakin kuin sotaa ja marjanpoimijoita. Elämämme ovat rikkaita, kansamme on moderni, historiamme pitkä ja kulttuurimme kukoistaa.

Vuoden 2014 Krimin valtauksen ja sodan alun jälkeen Ukraina ei vain selviytynyt, vaan jatkoi kehityskulkuaan. Kotimaiseen kulttuurintuotantoon varattu budjetti oli ennennäkemätön ja valtion elokuvarahasto kasvoi tasaisesti vuosi vuodelta. Tänä aikana useita lahjakkaita ukrainalaisia ohjaajia tuli julkisuuteen, esimerkiksi Valentyn Vasyanovych, Natalya Vorozhbit, Iryna Tsilyk, Nariman Aliev, Antonio Lukić, Kateryna Gornostai, Yaroslav Lodygin ja niin edelleen.

Yhdessä he kertoivat tarinoita monipuolisesta Ukrainasta. He tekivät sotaelokuvia, jopa sotakomedioita – voitteko kuvitella, kuinka hankalaa on saada veren virtaaminen näyttämään hauskalta? Tämän lisäksi useat elokuvat välittivät tarinoita ihmisten tavanomaisista elämistä ja tarpeista, jotka ovat täysin samanlaisia kuin missä tahansa muuallakin. Tällaisia elokuvia ovat muun muassa Hero of my Time, jossa nuori mies muuttaa pääkaupunkiin paremman elämän toivossa, kuvaus Donbasista ennen sotaa (The Wild Fields), lasten keski-aikaiseen Kiovan Rusiin sijoittuva fantasiaelokuva (The Stronghold) ja musikaali (Karpaattien Ksenia).

Stop-Zemlia-elokuvan päähenkilö koululuokassa.

Ja viimein tammikuussa 2022 julkaistiin rakkauselokuva Stop-Zemlia. Hellä ja herkkä kuin ensi kerta. Kivulias kuin ensirakkaus. Kateryna Gornostai onnistui luomaan tarinan toivosta ja tulevaisuudesta. Huomannet, että tarinallisesti se voisi sijoittua vaikka Italiaan tai Suomeen. Uskoimme voivamme elää normaalia elämää, mutta jollakulla ylhäällä taivaassa oli toisia suunnitelmia. 

Tänä vuonna Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla nähdään ukrainalaisen elokuvan kermaa. Festivaaleilla nähtävät elokuvat kuvaavat monipuolisesti ukrainalaisen elämän eri puolia. Ne ovat saaneet tunnustusta myös alan ammattilaisten keskuudessa. Kuten ennen sotaa, sarja vahvistaa että “me, ukrainalaiset, olemme elossa. Pystymme puhumaan epämiellyttävistä asioista.” Me todella olemme taistelijoita elämän monilla eri rintamilla ja jatkamme kulkua omalla maallamme.

Esimerkiksi elokuvassa Klondike (ohj. Maryna Er Gorbach, 2022) lasta odottava pari on loukussa kylässä, jota hallitsevat paikalliset sotilaat ovat Venäjän palveluksessa. Elokuva sijoittuu samaan paikkaan, josta Venäjä ampui alas Malaysian Airlinesin lennon 17 heinäkuun 17. päivä vuonna 2014. Klondike käsittelee elämän vaikeita valintoja – tulisiko olla ottamatta vastuuta ja jatkaa normaalia elämää vai taistella vastaan luopuen samalla tavallisen elämän mukavuuksista? Elokuva sai ensiesityksensä Sundancen elokuvafestivaaleilla viime tammikuussa, jossa se voitti palkinnon ohjauksestaan. Elokuvan julkaisun aikaan venäjän joukot piirittivät Ukrainaa, ja pian tämän jälkeen maailma joutui ottamaan vastuun siitä, että se oli auttanut ja hyväksynyt venäjän hirvittävän imperiumin.

Tätä seuraavat tapahtumat on ikuistettu kaksituntisessa dokumenttielokuvassa Mariupolis 2 (ohj. Mantas Kvedaravicius, 2022), joka on kuvattu pääosin tuhotun Mariupoliksen kaduilla. Kun puhun maailman ottamasta vastuusta, tarkoitan myös Ukrainan itsensä ottamaa vastuuta. Mariupolis 2 näyttää, kuinka paljon annoimme venäläisen propagandan vaikuttaa käsitykseemme todellisuuden luonteesta. Elokuvan liettualainen ohjaaja Kvedaravicius koki monien ukrainalaisten ja Ukrainassa asuneiden ulkomaalaisten tavoin surullisen kohtalon ja uhrasi henkensä elokuvan sanoman puolesta. Iso virhe vaatii myös ison uhrauksen.

Keväällä olimme järkyttyneitä nähdessämme, kuinka Butsan verilöylyn jälkeen ukrainalaisten tuskaa pyrittiin sensuroimaan samalla kun Putinia jonkin verran vastustaneita venäläisiä ylistettiin. Samaan aikaan Maksym Nakonechnyin kaunis elokuva Butterfly vision (2022) sai ensi-iltansa Cannesin elokuvafestivaaleilla. Sotilas nimeltä Lilia on palaamassa takaisin kotiin oltuaan Venäjän sotavankina. Hän kantaa raiskaajansa lasta ja tietää, että raskaus tulee tuhoamaan hänen miehensä. Vaikka elokuvassa on paljon kipua, vihaa ei ole. Lilia uskoo vihan vain hidastavan häntä. Vihan puuttuminen elokuvasta on mielenkiintoinen aspekti, jota ei ole aina helppo ymmärtää. Tärkeä osa elokuvaa on myös sen kunnianosoitus ukrainalaisille pakolaisille ja veteraaneille, kuten Myroslav Haylle, Kateryna Pryimakille, Alina Hordieievalle, Roman Sinitsynille ja elokuvaohjaaja Nataliya Vorozhbytille. On tärkeää mainita heidät tässä, sillä vaikka he tekevät tarinan äärimmäisen todentuntuiseksi, heitä ei tulla huomioimaan Ukrainan ulkopuolella.

Festivaalien Katso Ukrainaa -kokonaisuudesta puuttuu edelleen yksi elokuva. Elokuva, jota ei ole vielä tuotettu.

Toinen Cannesin elokuvafestivaaleilla ensi-iltansa saanut elokuva Pamfir (ohj. Dmytro Sukholytkyy-Sobchuk, 2022) keskittyy myös tärkeään tarinaan, johon ulkomaalaisten voi olla vaikea suhtautua. Elokuvan päähenkilö Pamfir on entinen salakuljettaja, joka joutuu tekemään vielä viimeisen keikan vallitsevien olosuhteiden takia. Hahmot puhuvat murretta, jonka vivahteita englanninkieliset tekstitykset eivät täysin pysty välittämään. Murre tekee hahmoista todentuntuisia ja inhimillisiä, sen sijaan että he vaikuttaisivat stereotyyppisiltä Itä-Eurooppalaisilta rikollisilta. Elokuvan tarina tapahtuu perinteisen talvijuhlan, Malankan, aikaan, jolloin ihmiset pukeutuvat hirviöiksi. Ymmärtääkseen tarinaa täysin katsojan täytyy myös ymmärtää konteksti sen ympärillä.

Samaan aikaan Ukrainan toisella laidalla on käynnissä täysin erilainen tilanne. Elokuvassa A House made of Splinters (ohj. Simon Lereng Wilmont, 2022) Ukrainan itäisen eturintaman lähellä asuvat hylätyt lapset kaipaavat rakkautta ja perheitään. Tarinoita orpoudesta käytetään usein kuvaamaan Ukrainaa.

Festivaalien Katso Ukrainaa -kokonaisuudesta puuttuu edelleen yksi elokuva. Elokuva, jota ei ole vielä tuotettu. Ohjelmaan tulisi kuulua elokuva kokemastamme tuskasta, kun meitä on kidutettu, ryöstetty ja hiljennetty vuosisatojen ajan sivistyneen maailman kääntäessään katseensa muualle. Elokuva tuskastamme, kun raiskaajaa ylistetään ja uhria syyllistetään. Tuskastamme, kun huudamme, mutta muut teeskentelevät etteivät kuule. Sodan voittamisen lisäksi me ukrainalaiset haluamme nähdä oikeuden toteutuvan. Mutta ennen sitä meidän täytyy saada äänemme kuuluviin.

Hylätty kirkko.

Nataliya Teramae,

Toimittaja

Ukrainan elokuvapäivien ohjelmistojohtaja, Helsinki

Board member of the Ukrainian Association in Finland

Suomen Ukrainalaisen Yhdistyksen hallituksen jäsen