Jonas Carpignanon ohjaama ja käsikirjoittama draamaelokuva A Chiara (2021) on Calabrian maakuntaan, Etelä-Italiaan sijoittuvan trilogian kolmas osa. Ensimmäiset kaksi osaa valmistuivat vuonna 2015 ja 2017.
Trilogian toisesta elokuvasta A Ciambra Carpignano sai Italian elokuva-akatemian myöntämän David di Donatello -palkinnon parhaana ohjaajana vuonna 2018. Elokuva oli myös Italian ehdokas parhaan ulkomaisen elokuvan Oscariin. A Chiara -elokuva sai puolestaan Europa Cinema Label -palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2021.
Neorealismin perintö: Rossellinista Carpignanoon
Carpignanon trilogia on osoittanut ohjaajan ennennäkemätöntä rohkeutta pureutua italialaisen yhteiskunnan laitapuoleen ja sen ihmiskohtaloihin. Trilogian ensimmäisessä elokuvassa Mediterranea Carpignano kuvaa afrikkalaisia maahanmuuttajia ja paikallisen väestön vihamielistä suhtautumista heihin. Trilogian toisen elokuvan A Ciambran päähenkilöt ovat romaniyhteisön veljekset, joista toinen katoaa. A Chiara kertoo paikallisesta eteläitalialaisesta perheestä, jonka elämä muuttuu totaalisesti, kun perheen teini-ikäinen tytär Chiara saa selville isänsä mafiakytköksistä.
Carpignanon suora puhe italialaisen nyky-yhteiskunnan ongelmista koskien maahanmuuttoa, vähemmistöjä ja järjestäytynyttä rikollisuutta tuo väistämättäkin mieleen italialaisen elokuvan 1940- ja 1950-luvun taitteessa ja neorealismin synnyn. Tällöin elokuvan katsottiin olevan ennen kaikkea väline paljastaa yhteiskunnalliset epäkohdat. Mielenkiintoisella tavalla Carpignano turvautuu samoihin dokumentaarisiin kerrontakeinoihin, joiden mestarillista käyttöä nähtiin toisen maailmansodan jälkeisissä, italialaisten elokuvaohjaajien maailmanmaineeseen nousseissa neorealistisissa elokuvissa, ja uskoo niiden kerronnalliseen voimaan.
Neorealismin nimeen vannovat elokuvaohjaajat, kuten Roberto Rossellini, Luchino Visconti ja Vittorio de Sica rakensivat fiktioelokuvansa dokumentaarisin keinoin näyttääkseen sodanjälkeisen Italian todelliset, kaunistelemattomat kasvot. Rossellinista kehittyi neorealistisen elokuvan kärkihahmo, joka vei kamerat kadulle ja luotti amatöörinäyttelijöiden autenttisuuteen raa’an realismin kuvauksessaan. Elokuvassa A Chiara Carpignano vie nerokkaasti eteenpäin Rossellinin ideaa amatöörinäyttelijöiden käytöstä fiktioelokuvassa.
Kuriositeettina mainittakoon, että elokuvaohjaaja Martin Scorsese, jonka omiin elokuviin Rossellinin neorealistiset elokuvat ovat erityisesti vaikuttaneet, on tuottanut Carpignanon trilogian toisen osan.
Kadulta kotiin
Samanlaisella intohimolla ja rohkeudella kuin italialaista elokuvaa vuosikymmeniä aikaisemmin uudistaneet edeltäjänsä Carpignano vie kameransa aidoille kuvauspaikoille kuvatakseen yhteiskunnan syrjimiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten selviytymistarinoita aidolla ja koskettavalla tavalla. Carpignano tuntuu allekirjoittavan Rossellinin ajatuksen elokuvasta “totuuden taiteellisena muotona.” [1] Carpignanon elokuvat saavat meidät näkemään ja kuulemaan, mitä idyllisen Italian pinnan alta tänä päivänä löytyy.
A Chiara on kuvattu Calabrian Gioia Taurossa, joka tunnetaan Calabrian mafiakeskuksena ja jonne Carpignano itse muutti vuonna 2010. A Chiara -elokuvassa Gioia Tauroa ei kuitenkaan kuvata dramaattisesti väkivaltaiseksi kaupungiksi. Neorealististen ohjaajien tapaan elokuvassa käytetään luonnonvaloa ja kuvataan kaunistelematta kaupungin sokkeloisia kujia sekä merenrantaa sellaisena kuin ne näyttäytyvät.
Carpignanolle mafian ilmenemismuodot eivät löydy kaduilta. Hän kuljettaa katsojan läpi mitäänsanomattomien kujien ja merenrantojen viedäkseen tämän lopulta sisään paikalliseen taloon – paikallisen perhe-elämän ytimeen
Carpignanolle mafian ilmenemismuodot eivät löydy kaduilta. Hän kuljettaa katsojan läpi mitäänsanomattomien kujien ja merenrantojen viedäkseen tämän lopulta sisään paikalliseen taloon – paikallisen perhe-elämän ytimeen.
Siinä missä neorealisteille realistisen draaman ainekset löytyivät sodan riepomilta kaduilta, Carpignanon draaman näyttämönä toimii eteläitalialainen koti. Hän haluaa antaa ennen kaikkea elokuvallisen representaation calabrialaisen perheen ja tämän teinitytön tarinalle.
Aitoja kuvauspaikkoja ja Gioia Tauron realististista kuvausta vielä tärkeämmäksi nousee amatöörinäyttelijöiden käyttö autenttisuuden saavuttamiseksi.
Amatöörinäyttelijät ja kotivideomaisuus spontaaniuden rakentajina
Jotta Carpignano pystyy kertomaan mitä rehellisimmällä tavalla calabrialaisen perheen elämästä, hän vie amatöörinäyttelijöiden käytön uudelle tasolle. A Chiara -elokuvassa päänäyttelijät Swamy Rotolo (tytär Chiara), Claudio Rotolo (isä Claudio) ja Grecia Rotolo (tytär Giulia) ovat oikeassakin elämässä perheenjäseniä, eikä heillä ole kokemusta näyttelijäntyöstä. Carpignano tutustui elokuvansa päänäyttelijään, Chiaraa näyttelevään Swamy Rotoloon jo vuonna 2015 kuvatessaan trilogiansa toista elokuvaa A Ciambra ja valitsi Rotolon elokuvansa pieneen kohtaukseen. Asuessaan Gioia Taurossa Carpignano oli Rotolon perheen naapuri ja oppi siten tuntemaan heidät vuosien ajan. Kirjoittaessaan käsikirjoitusta A Chiara -elokuvaan, Carpignano tiesi haluavansa juuri kyseisen teinin elokuvansa päärooliin ja loi siten Chiaran roolin Swamy Rotolo mielessään.
A Chiara alkaa kohtauksella 18 vuotta täyttävän isosiskon Giulian syntymäpäiväjuhlista. Dynaamisesti liikkuva kamera vie katsojan kirjaimellisesti keskelle eteläitalialaista perheyhteisöä. Kameran sukkulointi juhlatilan vieraiden joukossa kuvaa erinomaisesti yhteisön tiiviyttä, joka Etelä-Italiassa on sekä fyysistä että henkistä – ihmiset elävät lähellä toisiaan ja yhteisön merkitys on suuri.
Carpignanon elokuvassa kameratyö on tarkoituksellisesti kotivideomaista. Kamera kuvaa intiimisti niin syntymäpäiväjuhlilla kuin Chiaran perheen kotonakin perheen keskinäistä dynamiikkaa, mikä tukee amatöörinäyttelijöiden luomaa aitouden tuntua. Siinä missä kameran liike on korostetun spontaania, alati liikkuvaa ja huojuvaa, niin myös perheen jäsenten kommunikointi on ei-kontrolloitua ja teeskentelemätöntä. Se sisältää elementtejä, jotka vain yhdessä perheenä eletty elämä on pystynyt luomaan.
Perheen arjen intiimin kuvauksen keskellä isä Claudion paljastuminen mafiajärjestön osaksi koskettaa katsojaa poikkeuksellisen sykähdyttävällä tavalla. Varjeltu salaisuus hänen mafiakytköksistään paljastuu elokuvassa sen jälkeen, kun olemme katsojina päässeet lähelle perheenjäseniä, kirjaimellisesti heidän ihoonsa kiinni. Salaisuus rikkoo yhdessä jaetun ilon ja riemun – arjen rakkauden.
Ohjaaja Carpignanon calabrialaisen perheen kuvauksessa päähenkilöksi nousee perheen teini-ikäinen tytär Chiara. Suuri osa elokuvassa nähdyistä kohtauksista rakentuu Chiaran ja isän sekä Chiaran ja isosiskon välisiin dialogeihin. Carpignano on kiinnostunut kuvaamaan, miten isä Claudion rikolliset bisnekset vaikuttavat Chiaraan ja tämän aikuistumiseen – miten Chiaran oma moraalinen arvomaailma voi ja pystyy kehittymään isänsä suuren salaisuuden paljastuttua.
Elokuva tuo kameran tarkan ja intiimin katseen alle Chiaran yhteenotot isänsä kanssa. Swamy ja Claudio Rotolon yhteennäytteleminen luo saman vaikutelman kuin kaksi yhdessä kauan näytellyttä ammattinäyttelijää, joiden keskinäinen reagointi perustuu harjoiteltuun vastanäyttelijän kuuntelemiseen ja horjumattomaan “tässä ja nyt” -olemiseen. Vaikka osa isän ja tyttären mestarillisesta yhteennäyttelemisestä perustuukin eletyn elämän tuloksena syntyneeseen intiimiyteen, voidaan kuitenkin todeta, että Carpignanon ohjauksessa Swamy Rotolosta myös kehittyy todellinen näyttelijälupaus.
Rotolon vahva läsnäolo läpi elokuvan, keskittyminen vastanäyttelijöihin, kuuntelemisen voima ja impulsiivinen reagointi “tässä ja nyt” ovat kaikki ammattitaitoisen näyttelijäsuorituksen rakennuspalikoita. Esimerkki Rotolon vahvasta näyttelemisestä nähdään kohtauksessa, jossa hänen roolihahmo Chiara menee juuri ajokortin saaneen siskonsa Giulian kyydissä rantaan. Rannassa Chiara patistaa Giuliaa kertomaan, mitä tämä tietää isänsä mafiakytköksistä. Chiaran tahtotila on kohtauksessa käsin kosketeltava. Pimeä ilta ja tumma tausta auttaa katsojan huomion kiinnittymisen siskojen kasvoihin ja heidän totaaliseen keskittymiseen toinen toisiinsa. Saadakseen puristetuksi Giuliasta totuuden ulos, Chiara astuu lähemmäksi ja lähemmäksi siskoaan verbaalisen sanailun yltyessä lisäten painostuksen tunnetta. Jos Giulia ei suostu kertomaan totuutta, Chiara uhkaa läimäyttävänsä häntä. Kun Giulia kutsuu Chiaraa lapselliseksi egoistiksi, Chiara käskee häntä lähtemään.
Kohtaus on osoitus Swamy Rotolon erinomaisesta kyvystä ottaa draaman käyttöön eletyn elämän tunnetilat. Voidaan olettaa, että nämä oikean elämän siskokset ovat eläneet vastaavanlaisen riitatilanteen aiemmin elämässään. Kyseisessä kohtauksessa Swamy Rotolo antaa itsensä kokonaisvaltaisesti roolillensa. Kohtauksesta tulee mieleen amerikkalaisen näyttelijäntyön opettajan Sanford Meisnerin Stanislavskin työhön pohjautuva Meisner-tekniikka ja etenkin hänen provokaatioharjoitus, joka perustuu näyttelijän impulsiiviseen reagointiin vastanäyttelijän provokaatioon. Swamy Rotolo on kohtauksessa sataprosenttisesti läsnä, mikä mahdollistaa tunnetilojen aitouden fiktiivisessä draaman kontekstissa.
Swamy Rotolo sai Chiaran roolistaan Italian elokuva-akatemian myöntämän David di Donatello -palkinnon parhaana näyttelijänä, mikä teki hänestä 17-vuotiaana italialaisen elokuvahistorian nuorimman kyseisen palkinnon saaneen näyttelijän. Italialainen lehdistö on huomioinut Rotolon mestarillisen ja lupaavan näyttelijäsuorituksen, ja hänestä odotetaan uutta tähteä.
Puheen ja hiljaisuuden taistelu
Elokuvassaan A Chiara Carpignano tutkii puheen ja hiljaisuuden dialogia osana näyttelijäsuoritusta sekä myös temaattisella tasolla. Elokuva alkaa lähikuvalla Swamy Rotolon kasvoista ja läpi elokuvan nähdään toistuvia otoksia tämän hiljaisista, mutta syvien tunnetilojen olemassaolosta kertovista kasvoista. Unkarilaisen elokuvateoreetikon Béla Balázsin [2] ajatuksia mukaillen kyseisiä otoksia voitaisiin pitää “hiljaisina yksinpuheluina”, jotka kertovat henkilöhahmon kokemista tunnetiloista enemmän kuin tuhat sanaa. Rotolon hienovaraiset kasvonilmeet, joita Balázs kutsuisi kasvojen “mikrofysionomiaksi,” riittävät kertomaan milloin surusta ja ahdistuksesta, milloin pettymyksestä ja halveksunnasta.
Elokuvan loppukohtauksessa Chiaran adoptioperheen tytär pitää puheen tämän 18-vuotissyntymäpäivien illallispöydässä. Rotolon näytteleminen kyseisessä kohtauksessa on jälleen erinomainen esimerkki näyttelijän sataprosenttisesta keskittymisestä. Reaktiot, joita vastanäyttelijän sanat, eleet ja ilmeet aiheuttavat, ruumiillistuvat pienenpieninä muutoksina Rotolon kasvonilmeissä. Kamera keskittyy kuvaamaan pöydässä istuvan Chiaran kasvoja. Hänen silmänsä katsovat yläviistoon adoptiosiskoa, joka pitää seisten tälle puhetta. Aluksi Chiaran nähdään hymyilevän ja naurahtavan, mutta puheen edetessä tämän ilme vakavoituu. Vakavoituminen kertoo Chiaran liikutuksen, ehkä myös haikeuden tunteista, minkä selittää hänen tuntemansa ikävä oikeaa perhettänsä kohtaan.
Puhujat ovat kuin lavalle nousseita teatraalisia näyttelijöitä: he ottavat tietyn roolin ja esittävät oman performanssissa – tässä tapauksessa juhlapuheen.
Carpignano luo mielenkiintoisen kontrastin lähikuvien hiljaisten, aitoja tunteita välittävien kasvojen ja teatraalisen puheen välille. Jo elokuvan alussa nähdään ja kuullaan Giulian syntymäpäivävieraiden juhlapuheita. Puhujat ovat kuin lavalle nousseita teatraalisia näyttelijöitä: he ottavat tietyn roolin ja esittävät oman performanssissa – tässä tapauksessa juhlapuheen. Performanssin jälkeen seuraa yleisön aplodit. Isä Claudio ei suostu pitämään puhetta, eikä siten näyttelemään roolia. Hänen kuullaan sanovan, että sanoille ei ole tarvetta. Loppujen lopuksi hän kuiskaa Giulialle rakastavansa tätä ja kertoo, miten tärkeä tämä on hänelle. Molempien liikuttuneet, hiljaiset kasvot kertovat tunteiden syvyydestä, jota teatraalinen juhlapuhe ei olisi koskaan pystynyt välittämään.
Carpignano tuntuu tarkastelevan hyvin ristiriitaista suhdetta eräänlaiseen elämän teatraalisuuteen. Yhtäältä perheen isä Claudio ei suostu näyttelemään hyvän isän roolia ja pitämään teatraalisia juhlapuheita, vaan antaa tyttärelleen rakkaudentunnustuksensa kahdenkeskisesti, aidosti. Toisaalta Claudio nähdään elokuvassa miehenä, jonka elämä vaihtelee isän roolista mafioson rooliin. Puhumattomuus on Claudiolle myös keino kätkeä salaisuutensa. Chiaran kasvamiseen aikuiseksi liittyy ennen kaikkea perheen piilotetun teatraalisuuden paljastaminen. Chiara haluaa riisua naamiot ja puhua suoraan. Hän patistaa niin isäänsä kuin äitiänsä ja siskoansa lopettamaan onnellisen perheen kulissien ylläpitämisen ja myöntämään, että kaikki ei ole hyvin.
Yksityisen ja julkisen yhteentörmäys
Tuodessaan draaman keskiöön eteläitalialaisen perheen Carpignano tuo kameran peräänantamattoman katseen alle myös yksityisen tilan – kodin – ja julkisen tilan yhteentörmäyksen. Elokuvan alussa kuvataan tiukkaa symbolista raja-aitaa yksityisen ja julkisen tilan välissä. Kun isä Claudion auto räjäytetään kadulla, Chiaran käsketään heti palata kodin suojaan. Kodin ja kadun välissä oleva portti on konkreettinen raja yksityisen ja julkisen tilan – turvan ja vaaran – välillä. Chiara seuraa aluksi kadun tapahtumia kotona turvassa, verhon takaa. Räjähdykset kadulla heijastuvat kodin ikkunaan. Yksityisen ja julkisen tilan raja kuitenkin rikkoontuu painajaismaisesti, kun Chiara löytää talon alta bunkkerin. Bunkkeri symboloi julkisen tilan eli vaaran tunkeutumista yksityiseen tilaan eli turvaan rikkoen perheen harmonian.
On merkittävää, että Carpignano on valinnut elokuvansa päähenkilöksi teinitytön. Tätä valintaa vasten yksityisen ja julkisen tilan yhteentörmäystä voidaan myös tarkastella feminiinisen ja maskuliinisen rajan rikkoutumisena. Se, että Chiara ei käyttäydy feminiinisen yksityisen tilan normien mukaan, vaan soluttautuu perinteisesti maskuliinisena pidettyyn mafiamaailmaan selvittääkseen isänsä bisneksiä, on merkityksellinen seikka Carpignanon luomassa tarinassa. Carpignanoa ei tunnu niinkään kiinnostavan yleinen käsitys perheen pojan ajautumisesta mafian leipiin isänsä tavoin kuin teinitytön näkökulman esiintuominen isä-tytär -suhdetta tarkastelemalla. Elokuva pakottaa katsojan ennen kaikkea pohtimaan, mitä tapahtuu tunnetasolla, kun teinityttö saa selville isänsä mafiakytköksistä – missä kulkee hyvän ja pahan, vihan ja rakkauden raja, ja kuka tämän määrää.
Elokuvan loppu vihjaa, että päähenkilö Chiara on alkanut rakentaa omaa moraalista arvomaailmaansa ja on jo matkalla kohti omaa itseään ja kohti vapautta – ainakin väliaikaisesti.
[1] Huttunen, Matti (2014) Isä ja poika neorealistisesti, Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim
[2] Bálàzs, Bela (1952) Theory of Film. Character and Growth of a New Art. London: Dennis Dobson
Teksti: Hanna Maria Laakso
Hanna Maria Laakso on elokuvanäyttelemisen tutkimukseen erikoistunut filosofian tohtori (Concordia University, 2007). Hän on kirjoittanut väitöskirjansa pohjoismaalaisista naiselokuvanäyttelijöistä ja luennoinut aiheesta Pohjoismaissa, Italiassa, Iso-Britanniassa ja Kanadassa. Hän on myös laatinut opetusmateriaalia Koulukinolle vuodesta 2008 ja pitänyt lukuisia elokuvatyöpajoja lapsille eri puolilla Suomea. Laakso on syventynyt italialaiseen elokuvaan perustettuaan Italiassa toimivan yrityksensä ArsMondo Oy:n