Elokuvassa dialogi ja visuaaliset tapahtumat kertovat katsojalle, mitä hahmot ajattelevat ja tekevät. Musiikki kertoo mitä he tuntevat.
Ihmisen aistit toimivat sekä yhdessä että erikseen auttaakseen meitä havainnoimaan ympäröivää maailmaa. Rinnalleen ne vaativat kognitiivisia toimintoja, jotta havainnoiduista asioista pystytään tekemään tulkintoja ja niistä tulee merkityksellisiä. Aistien arvoa ei kuitenkaan voi väheksyä, sillä ihmiset oppivat assosiaatioita niiden kautta myös alitajuntaisesti, erityisesti kuulemalla. Siispä vaikka elokuva on lähtökohtaisesti visuaalinen media, näköaistin valjastamisen ohella on olemassa toinenkin tehokas luova työkalu katsojan huomion vangitsemiseksi: musiikki.
Alunperin elokuvassa käytetyn musiikin tarkoituksena oli peittää projektorin hurinan kaltaisia teknisiä vajeita, kun taas mykkäelokuvissa musiikki toi dialogin puuttuessa tarinaan syvyyttä ja eloa. Kun elokuva- ja äänitekniikka kehittyivät, musiikin merkitys alkoi korostua myös itsenäisenä osana elokuvallista kerrontaa. 1950- ja 60-luvulla elokuvateollisuus otti ison harppauksen, kun orkesterisävellysten ohella alettiin käyttää populaarimusiikkia houkuttelemaan etenkin nuorta yleisöä elokuvan pariin. Täytteen virasta on tultu pitkälle, kun musiikista on kehittynyt elokuvan tekemisen tärkeimpiä taiteellisia elementtejä sekä alan yksi tuottoisimmista bisnesalueista (mieti esimerkiksi James Bondeja, joiden tähtiartistien esittämät tunnusbiisit päätyvät usein, elleivät aina, hittilistoille).
Elokuvamusiikki saa katsojan ajattelemaan ja tuntemaan näkemäänsä syvemmälle.
Nykyään elokuvamusiikin tehtävänä ei ole ainoastaan säestää visuaalisia tapahtumia. Musiikki tukee tarinaa, mutta lisäksi se kertoo sellaista jo itsessään. Se ehdottaa ja tulkitsee, toimii työkaluna teeman, tunnelman ja estetiikan välittämiselle. Tarjoaa selityksen niille asioille, jotka kuva, erikoistehosteet, dialogi tai näyttelijäntyö jättävät kertomatta. Elokuvamusiikki saa katsojan ajattelemaan ja tuntemaan näkemäänsä syvemmälle. Vähäeleiset visuaaliset vihjeet ja harvasanainen dialogi yhdistettynä tunteen paljastavaan musiikkiin on katsojan kannalta mielekäs tapa kertoa tarinaa, kun ilman musiikkia sanoma voi jäädä epäselväksi. Musiikki sijoittaa katsojan osaksi elokuvan väliaikaista todellisuutta sekä ohjaa häntä tulkitsemaan käsikirjoitusta ja visuaalisia valintoja tarkoitetulla tavalla. On kuitenkin muistettava, että valtaosa tutkimuksesta keskittyy länsimaisten yleisöjen kokemuksiin. Vaikka musiikilla on oma paikkansa jokaisessa kulttuurissa, sen funktio ja merkitys vaihtelee paikasta toiseen. Näin ollen valittu musiikki ei välity samalla tavalla kaikkialla, ja elokuvantekijöiden onkin pidettävä kohdeyleisönsä mielessä myös musiikkivalinnoissaan.
mainstream sellout
Onnistuneet musiikilliset valinnat eivät ole sattumaa. Tuotantoon palkataan music supervisor, joka rakentaa soundtrackin olemassa olevista kappaleista ja/tai säveltäjä, joka tekee elokuvaan alkuperäismusiikin. Instrumentaalisen musiikin lisäksi elokuvateollisuus hyödyntää populaarimusiikin artisteja luodessaan äänimaailmaa. Tällaisia tapauksia viime vuosilta on esimerkiksi Thom Yorken huikea sävellys Luca Guadagninon (2018) versiointiin Dario Argenton (1977) kauhuelokuvasta Suspiria sekä samaisen ohjaajan Call Me By Your Name (2017), johon sävelleteyt biisit Mystery of Love ja Visions of Gideon ovat nousseet tekijänsä Sufjan Stevensin kuunnelluimmiksi kappaleiksi Spotify-musiikkipalvelussa.
Särökitara soi ja kamera leikkaa rokkariin, joka roikkuu puoliksi ulos auton ikkunasta. Onko hän nyt oikeassa paikassa?
Tunnetun artistin alkuperäismusiikin vaikuttavuutta hyödyntää myös Rakkautta & Anarkiaa -ohjelmistossa nähtävä Tim Suttonin ohjaustyö Taurus (2022), jossa kuullaan Linda Cohenin musiikkivalintojen rinnalla Machine Gun Kellyn tuotantoa. Taurus vie menetelmän askeleen pidemmälle, sillä muusikko nähdään myös elokuvan pääroolissa sekä yhtenä vastaavista tuottajista. Machine Gun Kellyn eli Colson Bakerin hahmo Cole kamppailee päihdesairauden ja luovan blokin kanssa Los Angelesin hulppeissa puitteissa seuranaan mehukas soundtrack, jossa yhdistetään räppärin omaa tuotantoa muun muassa lontoolaisen Fat White Familyn indierockiin ja The Untouchablesin 1960-luvun doo-wop –säveliin.
Elämäniloa kvartsikivestä ja ex-vaimoaan muistuttavasta seuralaisesta etsivän artistin kokemat vaikeudet luomisprosessissa rinnastuvat hapuiluun elämässä: siirtymät tuloksettomista studiosessioista huumeiden, alkoholin ja sekavan käytöksen asuttamaan ökykotiin kertovat rocktähden roolin olevan kantajalleen problemaattinen. Kamera seuraa päihtynyttä staraa eleganttiin ravintolaan, jossa brändilähettilääksi Colea maanittelevat bisnesihmiset kuvailevat häntä “epäkunnioittavan cooliksi”. Myyntipuheen taustalla soi klassinen piano, Cole kiskoo viskiä käytöstavat unohtaen. Hän ei kuulu tänne. Tiesitkö että Sam Cooke oli viskimiehiä, bisnesmies kysyy. Cole alkaa tapailla aikansa tunnetuimpiin kuuluneen soul-artistin kappaletta Lost and Lookin’, kunnes lyö lasin pöytään. Särökitara soi ja kamera leikkaa rokkariin, joka roikkuu puoliksi ulos auton ikkunasta. Onko hän nyt oikeassa paikassa?
Musiikki on elokuvan kirjanmerkki
Musiikilla on epäilemättä ratkaiseva rooli elokuvataiteessa. Se on elementti, joka voi tehdä hyvästä elokuvasta loistavan. Elokuvamusiikki kommentoi, vahvistaa sosiaalisia, kulttuurisia ja alueellisia viitteitä, manipuloi ajankulkua, viitoittaa henkilöhahmojen kehitystä ja silloittaa juonta. Viimeisin tapahtuu hyödyntämällä muun muassa leitmotiiveja: hahmoille, tilanteille tai paikoille annetaan musiikilla temaattinen identiteetti, joka auttaa katsojaa yhdistämään juonen eri kohtia. Esimerkkinä Wim Wendersin Paris, Texas (1984), jossa Ry Cooderin upeat western-tyyliset sävellykset rakentavat taidokkaasti käsitystä ajasta ja paikasta tarinaa ohjaavalla tunnistettavalla äänimaailmalla.
– – katsojan huomio kiinnittyy hienovaraisempiin asioihin: katseisiin, kahden ihon kosketukseen, täytettävän kuumailmapallon kohinaan, varpaan naksahdukseen hierottaessa.
Elokuvamusiikin tarkoituksena on myös luoda kontrasteja; ja mikä olisikaan suurempi kontrasti kuin olla käyttämättä musiikkia lainkaan. Tänä syksynä Rakkautta & Anarkiaa esittää vietnamilaisohjaaja Lê Bảon esikoispitkän Taste (2021), jossa sekä vuorosanoja että musiikkia käytetään säästeliäästi. Kun dialogia ja muita verbaalisia vihjeitä on vähän (tarkalleen ottaen vain noin seitsemän ja puolen minuutin verran 97 minuutin elokuvassa), katsojan huomio kiinnittyy hienovaraisempiin asioihin: katseisiin, kahden ihon kosketukseen, täytettävän kuumailmapallon kohinaan, varpaan naksahdukseen hierottaessa. Elokuvassa nigerialainen jalkapalloilija ja neljä vietnamilaisnaista elävät askeettisessa saigonilaisessa talossa.
Rituaalinomainen yhteiselo pelkistyy eläimellisiksi akteiksi, kun hiljaisuudessa elämä näyttäytyy sarjana sieluttomia tapahtumia, joissa merkitystä ei etsitä. Tunnin kohdalla kuullaan ainoan kerran musiikkia. Se tulee karaokesta, jossa veisataan epävireisesti rakkauden päättymisestä, luopumisesta ilman suruaikaa. On kuin laulettaisiin vieraalla kielellä, ilman tietoa sanojen tarkoituksesta. Rakkaus on yhtä lakonista kuin mikä tahansa muukin elokuvan viisikon uudessa elämässä. Katsojan on lähes mahdotonta yhdistää tunnetta pelkkiin visuaalisiin tapahtumiin. Sielu on poissa ja jäljelle jää vain fyysinen liike – kohtaukset kertovat, mitä ihmiset tekevät, mutta epäselväksi jää miksi niin tehdään.
Musiikki palvelee elokuvaa päästämällä katsojan sisälle hahmojen tunteisiin. Ruudulla visuaalisesti tai verbaalisesti ehdotetut tunteet saavat musiikin kautta ikään kuin varmistuksen, joka ohjaa tulkitsemaan kohtauksen tietyllä tavalla. Ja tuntemaan myös itse. Musiikki on puheelle vaihtoehtoinen ja joskus jopa ylivoimainen tapa selostaa tapahtumia. Kanadalaisranskalainen ohjaaja-käsikirjoittaja Xavier Dolan hyödyntää musiikkia laajasti tunteiden ja mietteiden välittäjänä elokuvassaan Les Amours Imaginaires (R&A 2010). Dalidan kohtalokkaat sävelet kun Marie (Monia Chokri) ja Francis (Dolan) astelevat peitellyn mustasukkaisuuden sävyttämään kolmiodraamaan, jossa kilpaillaan ystävyyden hengen uhalla. Bang Bang. House of Painin Jump Around ivailee ystävysten yrityksille tehdä vaikutus jaetun kiintymyksen kohteeseen, Nicolasiin (Niels Schneider). Nicolas mainitsee rakastavansa Audrey Hepburnia; Francis ostaa julisteen näyttelijättärestä ja Aamiainen Tiffanylla kuuluu kasuaalisti Marien puheessa. Nicolas tekee mitä tahtoo, ystävykset pomppivat tahdissa.
Syntymäpäiväjuhlissa kilpakosijat moittivat toisiaan asioista, joiden takia he eivät yllä ihastuksensa cooliuden tasolle ja siten hänen jakamattoman huomionsa piiriin. 2010-luvun hipster-kulttuurin ytimeen osuva The Knifen Pass This On soi välkkyvissä valoissa kuvan vaihtuessa Nicolasin ja kreikkalaisten jumalpatsaiden välillä. Se kiteyttää kaiken, mikä Marielta ja Francisilta puuttuu. Ruotsalainen elektroduo onnistuu täydellisesti heijastamaan ystävien epävarmuutta ja häpeää suhteessa yksipuoliseen rakkauteensa.
Musiikin vaikuttavuus piilee sen kyvyssä stimuloida aivojen eri osia ja saada aikaan fysiologisia reaktioita, kuten sydämentykytystä, kämmenten hikoilua ja kyyneleitä. Tietyllä äänenvoimakkuudella soitettu musiikki tekee keholle ja mielelle vaikeaksi irtautua näistä tuntemuksista, jotka aiheuttavat niitä vastaavan tunteen. Musiikki vaikuttaa tehokkaasti myös koettuun mielialaan, jota elokuvantekijät voivat manipuloida tempolla, melodialla, sointukierroilla ja sävellajeilla. Aito tunnekokemus syntyy kuitenkin vasta silloin, kun musiikin aikaansaamat fysiologiset reaktiot nostavat pintaan tosielämän muistoja ja assosiaatioita, joiden kautta kokemusta tulkitaan. Auditiiviset kokemukset opettavat aivoja yhdistämään tarinan kohtia tai tunteita kuulemaansa. Tässä kohtaa mainitaan uudelleen leitmotiivi, jota voidaan käyttää kuljettamaan katsojaa tarinan läpi ja sen sisällä myös tunnetasolla. Musiikista ja tunteista puhuttaessa termi tarkoittaa ääntä, johon synnytettävä kiintymys herättää katsojassa haluttuja tunteita aina, kun kyseinen ääni toistetaan. Tunteiden ansiosta elokuvan nähtyään voi katsojan tulevaisuudessa olla mahdotonta erottaa soinutta kappaletta kohtauksen tapahtumista ja sen herättämistä tunnereaktioista.
Hyvä elokuvamusiikki jää mieleen, viipyy kanssamme ja siivittää elämän tapahtumia. Myös nostalgiaan vetoaminen on arvokas pelinappula. Kuten Machine Gun Kelly hahmonsa Colen kautta aihetta sivuaa:
“Music is like a bookmark. You can always turn back and remember that chapter when you hear a certain thing that triggers it.”
Teksti: Maisa Lampinen
Maisa Lampinen on helsinkiläinen sosiologi, kirjoittaja ja stylisti. Töidensä aiheita Maisa tarkastelee intuitiivisesti, tunteen ja empatian läpäisemänä. Hän ymmärtää maailmaa tarinoiden kautta ja toivoo omiensa auttavan myös muita oivaltamaan jotain todellisuudestaan.