Ensilumen ohjaaja Hamy Ramezan kertoo, miten ensimmäisen pitkän elokuvan suunnittelu vei hänet syvälle painajaisiin ja takaisin valoon.
Hamy Ramezania on kutsuttu suomalaisen elokuvan suureksi lupaukseksi. Hänen lyhytelokuvansa Paratiisin avaimet(2014) ja yhdessä Rungano Nyonin (I am Not a Witch, R&A 2017) kanssa ohjattu Kuuntele (2014) kiersivät viime vuosikymmenellä kansainvälisiä festivaaleja, joilla ne kahmivat palkintoja kaksin käsin.
Lyhytelokuvien menestys kasvatti odotuksia ohjaajan ensimmäistä pitkää fiktioelokuvaa kohtaan. Nyt 40-vuotias ohjaaja on lunastamassa lupaukset. Hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Ensilumi esitetään Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin Kotimaisen gaalan elokuvana, minkä jälkeen se nähdään elokuvateattereissa ympäri Suomen.
– En halunnut pois lyhytelokuvista siksi, että en olisi tykännyt niistä. Olin saanut maksimaalisen yleisön. Tajusin, että teen elokuvia, koska haen niillä kontaktia ihmisiin, Ramezan sanoo.
Ensilumi kertoo iranilaisesta perheestä, joka hakee turvapaikkaa Suomesta. Sen pääosaa esittää Asghar Farhadin luottonäyttelijä Shahab Hosseini.
Pitkän elokuvan tuominen yleisön eteen hermostuttaa ohjaajaa.
– Olen miettinyt, miten ihmiset voivat istua katsomassa mitään elokuvaa 90 minuuttia, Ramezan sanoo nyt.
– Lyhytelokuvanäytöksissä viisiminuuttinen voi tuntua äärimmäisen pitkältä ajalta, kun niitä on monta peräkkäin. Se on vähän kuin runo. Jos yhden päivän aikana luet kymmenen, se on niin tiivistä, että et jaksa sitä.
Ensilunta luomassa
Esikoispitkän valmistelu vaati vuosia, joiden aikana Ramezan kävi omien sanojensa mukaan pohjalla. Hän tiesi haluavansa käsitellä elokuvassa lapsuuttansa ja pakolaistaustaansa. Se, miten hän sitä käsittelisi, oli kuitenkin aivan auki.
– Tiesin aina, että pitkässä elokuvassa mulla olisi mahdollisuus reflektoida perheeni tekemää matkaa, Ramezan sanoo.
Mutta aina kun Ramezan istui kirjoittamaan, paperi täyttyi painajaisista. Ohjaajan mielikuvitus työnsi ulos synkkiä kuvia. Väkivaltaa, verta ja viiltoja, hän kuvailee.
– Se oli ihan hirveää. Yritin löytää totuuden ikävistä tapahtumista ja traumoistani.
Tuli vuosi 2014 ja turvapaikanhakijakriisi. Paremman elämän perässä muuttaneista ihmisistä puhuttiin mediassa epäinhimillistävin termein. Heitä kutsuttiin vyöryksi, virraksi tai tulvaksi.
Myös Ramezan joutui kohtaamaan uudestaan oman toiseutensa.
– Yhtäkkiä oma tarinani oli kaikkien tv-ruuduissa. Kaikki tekivät aiheesta elokuvia ja dokumentteja. Multa oli varastettu esikoisteokseni, ohjaaja muistelee.
– Aloin käydä asiaa läpi myös omassa elämässäni. Jotkut ajattelivat, että ehkä mä olen jostakin päin maailmaa tullut raiskaaja. Aloin pukeutua paremmin. En voinut uskoa, että kaikki paska alkaa uudestaan. Että joudun taas selittämään itseäni.
Ensilumen suunnittelun vire muuttui synkemmäksi. Elokuvan pohjalla oli loputon suuttumus ja epätoivo.
Ei mulla ollut suunnitelmaa, että teen erilaisen pakolaiselokuvan.Hamy Ramezan
Sitten Ramezan sai käsikirjoituksestaan murskaavan julkisen palautteen. Kotona hänelle nousi kuume ja hän oksensi.
Ramezan kertoo tajunneensa, että hän ei löytäisi etsimäänsä totuutta traumoistaan. Hänen piti etsiä ihmisyyttä jostakin muualta.
– Mä olin itse muuttunut samanlaiseksi kuin kuka tahansa muu uutisten katsoja. Olin mennyt kauas itsestäni. Häpesin sitä, että olin “raiskaaja” vaikka en ole ketään raiskannut.
Ohjaaja tajusi, että hänen piti miettiä minkälaista maailmankatsomusta hän halusi elokuvallaan ihmisille välittää. Kertoiko hänen kirjoittamansa tarina siitä, miten Hamy Ramezan katsoo maailmaa?
– Tiesin vastauksen sydämessäni: ei vitussa.
Tämä tarina on tosi
Tässä vaiheessa Ramezan ei ajatellut ohjaavansa välttämättä enää yhtään elokuvaa. Hän lopetti esikoiselokuvansa kirjoittamisen. Samalla uusi tarina alkoi muotoutua.
– Kirjoitin kaikkia hyviä muistoja. Ei mulla ollut suunnitelmaa, että teen erilaisen pakolaiselokuvan. Mua vain potutti, että kukaan ei suostunut katsomaan totuutta.
Totuus oli muualla kuin uutisissa. Se oli siinä, että jokainen pakolainen oli myös kokonainen ihminen.
– Olin unohtanut oman itseni. Olin unohtanut sen, että siinä meidän matkassa oleellista oli se, että vitsit että mun vanhemmat halusi elää.
Siitä lähti tarina perheestä, jota ei määrittele ensisijaisesti se, että he ovat pakolaisia vaan se, että he ovat perhe.
– Yhtäkkiä mun isä muuttuikin Shahab Hosseiniksi. Kaikki muuttui fiktioksi. Mutta tunnetasolla kaikki oli totta. Se oli ihanaa.
Ihana Mehdipourien perhe
Ihana on sana, jota Ramezan käyttää tuon tuosta puhuessaan elokuvansa perheestä. Mehdipourit elävät vastaanottokeskuksessa, mutta he käyvät myös mökillä, kaupungilla ja koulussa. Koko elokuvan onnistuminen oli ohjaajan mukaan kiinni siitä, miten perheen elämä tarttuisi filmille.
– En halunnut kirjoittaessani lähteä toimistolta, koska halusin vain olla Mehdipourien kanssa. Kaikkien valintojen täytyi tulla vain ja ainoastaan sydämestä.
Ensilumi on täynnä kohtauksia, jotka ovat syvän samastuttavia ja tuntuvat samalla henkilökohtaisilta. Ramezanille itselleen oli tärkeää välttää viimeiseen asti kaikki sentimentaalisuus.
– Sanoin muille tekijöille, että tämä on sillä lailla valitettava elokuva, että jos sen tekee oikein, ei kukaan tule palkitsemaan teitä. Koska heti kun siihen laittaa oman egonsa, päätyy katsomaan perhettä ulkopuolelta niin kuin minä ensin katsoin ja silloin kaatuu niin kuin minä kaaduin.
Ohjaaja sanoo, että ainoa tapa oli painaa rec ja antaa perheen elämän puhua omasta puolestaan.
– Elokuva on heidän potrettinsa. Kontrolloitu toki, mutta jos esimerkiksi olisin laittanut leffaan sympatiaa, se olisi voinut näyttäytyä säälinä.
Elämää fiktiona
Tarinoissa on voimaa. Se on tosiasia, jota tarinoiden kertojat usein vähättelevät. Ehkä siksi, että vallan mukana tulee myös vastuu sen käytöstä.
– Tässä yhteiskunnassa jokaikinen kyltti, jonka näet on jonkun ison firman tarina. Ja joka vitun ruutu uutisissa kertoo, että sinä olet ihmisenä tällainen. Mutta asia ei ole niin. Se on pelkkää klikkiteollisuutta, Ramezan sanoo.
Hän kertoo siitä, miten Iranin islamilainen vallankumous vuonna 1979 tehtiin C-kasettien voimilla. Tuon asian tajuaminen on näyttänyt hänelle, mikä potentiaali elokuvallakin voi olla.
– Tajuatko kuinka paljon aikaa elokuvalla on siellä salissa? Yli 80 minuuttia! Ja kuinka moni voi sen elokuvan nähdä, ohjaaja sanoo havainnosta pöyristyneenä.
Hän sanoo kokevansa itse uravalintansa seuraukseksi siitä, miten hänen oma elämänsä on jo kauan sitten muuttunut fiktioksi.
– Olen ollut joku muu siitä asti kun me paettiin. Siitä asti, kun mun kuva vaihdettiin henkilötodistukseen, siihen painettiin perunaleimalla väärennetty nimi ja mulle annettiin opeteltavaksi A4, jossa oli mun uusi menneisyys, Ramezan sanoo.
– Ja mä oon 40 vuotta ja mä edelleen vain esitän ja kirjoitan tarinoita.
Nyt Ramezanilla on ensimmäinen mahdollisuutensa vakuuttaa kirjoittamallaan tarinalla koko elokuvissa käyvä iso yleisö.
Ensilumi on siihen tarkoitukseen erinomainen teos. Se on pieni elokuva, jolla on valtava sydän. Se ei tuputa tunteita, mutta antaa löytää ne rauhallisen pintansa alla. Se huutaa olemalla hiljaa, kuin runo.
– Yksi perhe saa asunnon, 500 euroa kuussa ja lapsen kouluun. Toinen perhe saa kielteisen turvapaikkapäätöksen, Ramezan pohtii.
– Eikä kielteistä turvapaikkapäätöstä itkevä äiti itke sitä päätöstä. Se itkee, että mikä vika mun perheessä on. Miksi mun perhettä kohdellaan näin. ■
Teksti: Janne Sundqvist
Artikkelikuva: Nova Lindahl