Kunnia ja häpeä miesten korvien välissä törmäävät ympäröivän yhteiskunnan todellisuuksiin kolmessa maailmoiltaan erilaisessa elokuvassa. Ja kun kipuilijoita ovat miehet, ensimmäiseksi kärsivät naiset.
Vaikka yhteiskunnalliset ongelmat eivät korjaannu ihmisen pään sisällä tai yksittäisissä kohtaamisissa, ne tulevat esille ja koetelluksi niissä. A Regular Woman, Exile ja Father purkavat tämän jännitteen erilaisiin tarinoihin: Berliinissä vuonna 2005 kunniaväkivallan julkiseksi puheenaiheeksi nostaneen murhan taustaan, keskiluokkaisuutensa ja kosovolaisuutensa välissä omanarvontuntoaan puolustelevan josef k:n vainoharhailuun ja yhden kaiken menettämäisillään olevan miehen turhaan taisteluun byrokratiaa vastaan.
Näissä elokuvissa kasvojen menettämisessä, arvokkuuden tavoittelussa ja toivottomuudessa on kyse rimpuilusta jotain yksilön ongelmia monimutkaisempaa vastaan. Ja kun kipuilijoita ovat miehet, ensimmäisiä kärsijöitä ovat naiset.
A Regular Woman alkaa naisen murhasta. Parikymppinen Aynur (Almila Bagriacik) on ammuttu kotikadulleen Berliinin Tempelhofin vieressä. Murhaaja on oma veli, ja samalla koko kunniaansa suojellut perhe. Häpeän aiheuttivat Aynurin karkaaminen väkivaltaisesta pakkoavioliitosta, huivittomuus ja vanhoillisimman islamin ulkopuolinen elämä yleensä. Sherry Hormann aloittaa Aynurin tositarinan alusta: siitä, miten perheen häpeä vähitellen voitti elämän. Isoveli Tarik (Aram Arami) ja kopeaksi nulikaksi kasvava pikkuveli Nuri (Rauand Taleb) nyrkkeilevät, käyvät tiuhaan moskeijassa ja uhkuvat olemuksellaan uhmaa ja epävarmuutta – ovat vastenmielisen inhimillisiä. Äidin rakkauden rajat asettaa ”yhteisön näkymättömät silmät”, jotka ovat kaikkialla. Aynurin veljille ristiriita oman pään sisällä kummittelevan yhteisön ja ympäröivän yhteiskunnan, oikean ja väärän, välillä on selvä. Kunniamurhan absurdius osuu tähän kahden todellisuuden väliin, ja Hormann näyttää pienin, kasautuvin yksityiskohdin, miten tappamista oikeutetaan yhteisön omapäisyydellä.
Niin ikään Saksaan sijoittuva Exile vaikuttaa aluksi tarttuvan samoihin kulttuurien ratkeileviin saumoihin. Bioteknologiafirmassa työskentelevää perheenisää vainoaa joku. Piina ja epäilys helmeilevät toimistolla hikisissä valkokauluksissa ja vihertävän homeisissa ja nestehukankeltaisissa valoissa. Ainaiset kokoukset imevät kohteliaalla kiertelyllään hapen ilmasta ja vaikuttaisivat tapahtuvan täysin riippumatta osallistujien tahdosta – tai Xhaferista (Misel Maticevic), joka unohtuu viestiketjuista ja kalenterikutsuista. Ilmassa väreilee saksalaisten rasismi, jota kosovolainen Xhafer näkee pienissä eleissä ympärillään ja jonka vaimo Nora (Sandra Hüller) panee miehensä itse- ja vähitellen kusipäisyyden piikkiin. Se ei silti selitä kotitalon aitaan ripustettuja hiiriä ja pihatiellä tuleen sytytettyjä lastenvaunuja.
Visar Molina on selvästi lukenut kafkansa ja katsonut hanekensa: Exilen ahdistus vaihtaa vähitellen sävyä ensimmäisestä jälkimmäiseen, olosuhteiden pompottelusta itseriittoisiin vainoharhoihin. Mitä enemmän Xhaferin päässä ja sen ulkopuolella tapahtuvat asiat alkavat sekoittua, sitä vähemmäksi käyvät tämän ylpeyden rippeet. Xhaferin kokema syrjintä ja loukattu ylpeys joutuvat vastatusten rakenteellisemman eriarvoisuuden kanssa, sivullisia uhreja alkaa tulla, ja Hanekelta tuttuun tyyliin keskiluokka jää banaaleine ongelmineen roikkumaan löysään hirteen.
Edellisen elokuvansa kanssa R&A:ssa 2013 vierailleen Srdan Golubovićin Father kaivaa luokkakerrostumien pohjalle asti. Korruptoituneen byrokratian jauhamiksi joutuvat syrjäseutujen köyhimmät työläiset tuntuvat olevan Balkanin alueen ohjaajille ehtymätön teema. Father ei turhia kursaile. Äiti raahaa kaksi lastaan työmaalle, ja vaatii viimeisillä hermoillaan kaksi vuotta sitten potkut saaneen miehensä maksamattomia palkkoja. Tai muuten hän sytyttää itsensä ja lapsensa palamaan. Huuto kaikuu päänsä painaville korville, ja äiti tekee itselleen, mitä lupasi. Sosiaalitoimisto ottaa lapset huostaan, ja isä Nikolalta (Goran Bogdan) uhataan viedä oikeus nähdä heitä enää koskaan. Traumaa raskauttavampaa on se, ettei kotona ole juoksevaa vettä, sähköä tai pakkelia seinissä. Työpaikka kannattaisi kuulemma myös löytää. Nikola hoitaa asiat kuntoon miten pystyy, turhaan. Sosiaalitoimen pukumies on jo välittänyt lapset eteenpäin, ja itselleen ilmeisesti hyvän korvauksen siinä sivussa. Nikola päättää lähteä Belgradiin viemään valituskirjeen suoraan sosiaaliministerille, yli kolmensadan kilometrin päähän, kävellen.
Ajatus kunniasta on tolkuton, kun yhtään mitään ei ole jäljellä. Mutta silti Nikola jatkaa, päivä ja yö toisensa jälkeen, henkensä uhalla. Ulkoapäin on vaikea ymmärtää, mikä Nikolaa ajaa mahdottomaan. Golubović ei sitä kerro, vaan pakottaa Nikolan tarpeettoman elämän oikean yhteiskunnan likelle. Lasitalojen virkailijat, pääkaupungin viskaalit ja aamutelevision toimittajat joutuvat tekemisiin oman kunniallisuutensa rajojen kanssa.
Häpeän tuolla puolen sympatiaa saa lähinnä koirilta ja kuolevilta. Loppua kohden Nikolan odysseia menee yhä vain hirtehisemmille kierteille, ja kotiin palatessa ei ole jäljellä edes mattoa, jota vetää alta.
Teksti: Tapio Reinekoski
Kirjoittaja on toiminut R&A-ministeriössä vuodesta 2011 lähtien ja toimittanut festivaalikatalogin kolmesti.
Artikkelikuva: A Regular Woman