Kulttimaineeseen noussut Amores perros nähtiin Cannesin elokuvajuhlilla 20 vuotta sitten. Sähäkkä elokuva herätti yleisön ja käynnisti latinalaisamerikkalaisen elokuvan kansainvälisen nousun. R&A Ministeriön jäsen Sari Selander pohtii esseessään, mitä kyseinen ensi-ilta ja viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat merkinneet alueen elokuvalle. 

Kuva elokuvasta Amores perros

Kuuluisassa Volver-tangossa lauletaan, että kaksikymmentä vuotta ei merkitse mitään. Uusimpia Ibero-Amerikan festivaalisuosikkeja katsellessani havahduin kuitenkin huomaamaan, miten merkittävän ajanjakson 20 vuotta sitten ensi-iltansa saanut Amores perros käynnisti  latinalaisamerikkalaiselle elokuvalle. Suurin osa näistä merkkiteoksista on nähty myös Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla.

Amores perros saapuu Cannesiin… ja Suomeen

Vuoden 2020 elokuussa Mexico Cityn keskusaukiolla Zócalolla oli tarkoitus järjestää massiivinen Amores perros -spektaakkeli ilmaisnäytöksineen ja fiestoineen. Tällä haavaa juhlanäytös on siirretty joulukuuhun – pandemian asettamin varauksin. 

Siitä todellakin on kaksikymmentä vuotta, kun Alejandro González Iñárritu toi esikoiselokuvansa Cannesin festivaalille. Amores perros esitettiin Semaine de la Critique -sarjassa, ja mainospuolella ansioitunut debytantti kärsi armottomasta ramppikuumeesta. 

González Iñárritu kertoo toukokuussa antamassaan haastattelussa, että tunnusti tuolloin sarjan tuomaristoa luotsanneelle Bernardo Bertoluccille kadehtivansa tämän maailmanmainetta. González Iñárritu sanoo muistavansa edelleen, miten veteraani kehotti nuorta aloittelijaa nauttimaan tähtihetkestä (Amores perros voitti tuomariston pääpalkinnon) ja varoitti, että tästä eteenpäin kaikki olisi pelkkää alamäkeä. Maailmanvalloituksen myöhemmin tehnyt ohjaaja väittää italialaismestarin olleen oikeassa, mistä voi kai päätellä, etteivät kaksi Oscaria (Birdman, The Revenant) tunnu miltään ikimuistoisen Cannes-avauksen rinnalla.

Sähäkkä Amores perros avasi monien silmät huomaamaan, että Yhdysvaltojen alapuolella tehtiin muutakin kuin – kaikella kunnioituksella – Ripstein-melodraamaa ja yhteiskunnallista elokuvaa realistisella otteella. Vaikka Amores perroskin on läpileikkaus meksikolaisesta yhteiskunnasta, uutta olivat sen rytmi ja estetiikka. Meksikolainen todellisuus kohtasi Tarantinon draivin, ja tästä alkoi uusi luku paitsi Meksikon myös laajemmin latinalaisamerikkalaisen elokuvan historiassa. 

Vaikka Amores perroskin on läpileikkaus meksikolaisesta yhteiskunnasta, uutta olivat sen rytmi ja estetiikka.

Tappelukoirien mukana kansanvälisen elokuvakentän tietoisuuteen nousi ohjaajan ohella pari muutakin aloittelijaa: elokuvan yhtä pääosaa esittävä Gael García Bernal ja González Iñárritun lailla myöhemmin Hollywoodiin siirtynyt kuvaaja Rodrigo Prieto (muun muassa Brokeback Mountain, The Wolf of Wall Street ja Silence).

Ei olisi ollut hullumpaa olla paikalla todistamassa, kun nuori Gael García Bernal ja González Iñárritu astelivat punaisella matolla salamavalojen loisteessa ja ottivat palkintonsa vastaan International Critics’ Weekin gaalassa. Sen sijaan vietin vuoden 2000 toukokuun tiiviisti Lasipalatsin konttorilla, sillä olin hiljattain aloittanut R&A-festivaalin minitiimissä. Vaikka punaisten mattojen glamour ei yltänyt Lasipalatsille saakka, minullakin oli tiedossa siivu ensi-iltojen onnea: maahantuontia harkinnut Future Film esitti Amores perrosin pienessä yksityisnäytöksessä Engelissä. 

Olin seurannut Latinalaisen Amerikan elokuvatarjontaa 1990-luvun puolivälissä Madridissa opiskellessani – sen vähän mitä Espanjan teattereihin lattarielokuvaa rantautui – ja ripsteinini nauttinut. Minut tämä kohu-uutuus oli pudottaa penkiltä, mutta vaikeampi oli etukäteen sanoa, pudottaisiko se penkiltä muutkin kuin vannoutuneen festivaaliyleisön.

Future Film tarttui rohkeasti tappelukoiriin ja toi sen yhdellä kopiolla suomalaisiin teattereihin. R&A-yleisöön leffa epäilemättä upposi, kuten myös erään vaihtoehtoisen kaapelikanavan tekijöihin, jotka toteuttivat oman Amores perros -häröversionsa elokuvan mainoskampanjaa varten. Vaikka tämän latinovirstanpylvään Suomen teatterikierros jäi ajankohtaan nähden hieman vaatimattomaksi, sen kulttimaine levisi meille saakka.

Lattaripaitsio

Kun Fernando Meirellesin ja Katia Lundin Cidade de Deus (Jumalan kaupunki) esitettiin Cannesissa kilpasarjan ulkopuolella vuonna 2002, Meirelles valitteli lehdistötilaisuudessaan sitä, kuinka huonosti latinalaisamerikkalainen elokuva edelleen oli esillä maailman kenties arvostetuimmalla elokuvafestivaalilla. Brasilialaisohjaaja povasi latinalaisamerikkalaisen elokuvan nousua, mistä hän piti merkkinä muun muassa Amores perrosin ja Y tu mamá también (Ja äitiäs kans 2001) elokuvan kansainvälistä menestystä. Hän vannotti, että Brasiliasta, Meksikosta, Argentiinasta, Chilestä ja Uruguaysta kuultaisiin vielä. 

Meirelles ei ollut väärässä – ja vaikutti kenties osaltaan Cannesin asennemuutokseen. Kun Alejandro González Iñárritu johti Cannesin pääsarjan tuomaristoa 2019, festivaalijohtaja Thierry Frémaux korosti Meksikon ja yleensä iberoamerikkalaisen elokuvan merkitystä Cannesin ohjelmassa.

Lattarielokuvien paitsio väistyi myös Suomen osalta niin festivaaleilla kuin levityspuolella.

2000-luku oli muuttanut kuviota merkittävästi. Latinalaisamerikkalaisia tuotantoja valittiin jo huomattavasti useammin pääsarjan kilpailuun, ja erityisesti Directors’ Fortnight -sarja on 2000-luvun mittaan esitellyt säännöllisesti mantereen nousevia nimiä. Sieltä aloitti muun muassa tuleva Cannes-lemmikki, Meksikon pahaksi pojaksi leimautunut Carlos Reygadas Japón-esikoisellaan (2002). Hänen myöhemmät elokuvansa Batalla en el cielo (Battle in Heaven 2005) ja Stellet Licht (Silent Light 2007) hyväksyttiin oitis pääsarjan kilpailuun, ja vuonna 2012 Cannesissa kohistiin kovin, kun hämäräperäinen Post Tenebras Lux toi provokaattorille parhaan ohjauksen palkinnon. 

Lattarielokuvien paitsio väistyi myös Suomen osalta niin festivaaleilla kuin levityspuolella. 2000-luvun alussa elokuvalevittäjä Kamras toi maahan kuubalaisen Fernando Pérezin elokuvat La Vida es silbar (Elämä on yhtä vihellystä 1998) ja Jumalan kaupunki, Cinema Mondo Alfonso Cuarónin elokuvan Ja äitiäs kans ja Sandrew toisen meksikolaishitin El Crimen del padre Amaro (Isä Amaron rikos 2002). Vaikka levityspuolella oli tämän jälkeen latinorintamalla pitkään hiljaista, vajausta paikkasivat Rakkautta & Anarkiaan jokasyksyinen tarjonta ja vuonna 2005 perustettu, latinalaisamerikkalaiseen elokuvaan keskittyvä Cinemaissi-festivaali.

Argentiinan ja Uruguayn uusi aalto 

Jo ennen Amores perrosin kansanvälistä läpimurtoa, 1990-luvun puolivälissä, elokuvakentällä alettiin puhua ”uudesta argentiinalaisesta elokuvasta”. Nuevo cine argentino toi vanavedessään liudan uusia kiinnostavia tekijöitä ja vaikutti merkittävästi latinalaisamerikkalaisen elokuvan herättämään kiinnostukseen maailmalla. Eurooppaan argentiinalaisaalto rantautui viimeistään, kun Pablo Trapero debytoi Venetsiassa mustavalkoisella nosturikuskikuvauksellaan Mundo grúa (1999) ja säväytti pari vuotta myöhemmin Cannesissa Buenos Airesin poliisin korruptiota luotaavalla El bonairensella (2002).

Argentiinan uudet virtaukset pitivät sisällään monia tyylejä arthousesta suuren yleisön elokuviin. Jälkimmäisestä kategoriasta yksi parhaiten mieleen jääneitä oli edesmenneen Fabián Bielinskyn vauhdikas huijaritrilleri Nueve reinas (Nine Queens, 2000), joka nosti pääosaa esittäneen Ricardo Darínin laajan yleisön tietoisuuteen ja josta Steven Soderbergh muokkasi myöhemmin oman Hollywood-versionsa.

Myös pikkuruinen Uruguay ponnisti 2000-luvun alussa elokuvataivaalle. Muutaman leffahullun porukka onnistui siinä mistä niin monet nuoret haaveilevat, eli vakuutti arvovaltaiset juryt kengännauhabudjetilla tuotettujen elokuviensa aitoudella ja omaperäisyydellä. Kyseiseen porukkaan kuuluivat vuosituhannen alussa vannoutuneet Aki Kaurismäki -fanit, ohjaaja-käsikirjoittajat Pablo Stoll ja Juan Pablo Rebella sekä leikkaaja-tuottaja Fernando Epstein, jonka nimi vilahtelee edelleen tärkeiden latinotuotantojen – viimeksi kolumbialaisen Monosin (2019) – krediiteissä. Kaveriporukan Jarmusch (ja Kaurismäki) -henkinen 25 Watts (2001) aloitti maailmankiertueensa Rotterdamista, ja Whisky sai maailmanensi-iltansa Cannesin Directors’ Fortnightissa 2004. Myös Uruguayssa on siis tiedossa pian juhlavuosi, kun 25 Wattsilla tulee 20 vuotta täyteen.

Vaikka 2000-luvun alun argentiinalaislupaukset olivat järjestään nuoria miehiä, löytyi joukosta sentään yksi naistähti, Lucrecia Martel. Martelin esikoinen, pohjoisargentiinalaisen porvarisperheen naisten arkea syväluotaava La ciénaga (The Swamp, 2001) synnytti heti pienen mutta sitäkin uskollisemman fanijoukon, joka on kärsivällisesti jaksanut odottaa omaperäisen ohjaajan uusia absurdeja visioita. Siitä, kun La mujer sin cabeza (The Headless Woman) kilpaili Cannesin pääsarjassa vuonna 2008, kului lähes kymmenen vuotta ennen kuin Martelin Zama sai ensi-iltansa Venetsiassa. Comebackille hurrasivat fanien lisäksi myös arvovaltaiset elokuvakriitikot, joista useampi valitsi Zaman vuoden 2018 parhaat -listalleen. 

Onko 20 vuotta mitään?

Vuosien 2019 ja 2020 uutuuksia läpikäydessäni ensimmäinen mielikuva oli, etteivät Latinalaisen Amerikan elokuvan maantieteelliset painotukset ainakaan ole sanottavammin muuttuneet viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Kolme jättiä – Argentiina, Meksiko ja Brasilia – dominoivat edelleen nimikemäärissä, joskin viimeisten kymmenen vuoden aikana kolmikon rinnalle on kirinyt Chile. 

Kuva elokuvasta La Llorona

Viime aikoina nimenomaan chileläiset ovatkin rantautuneet myös Suomen teattereihin, joiden valkokankailta on päästy näkemään Pablo Larraínin Neruda (2016) sekä Sebastián Lelion Gloria (2013) ja Fantastinen nainen (2017). Kumpikin ohjaaja jatkaa aktiivisena sekä kotimaassaan että angloamerikkalaisilla markkinoilla. Larraín on tarttumassa Jackien (2016) jälkeen toiseen naismyyttiin, Lady Di’hin. Ennen kuin Spencer saapuu kankaille, R&A-yleisöllä on tilaisuus nauttia santiagolaisen reggaetonin räjähtävimmistä ominaisuuksista Eman (2019) välityksellä.

Siinäkään mielessä mikään ei ole muuttunut, että monet omaperäisimmät indiehelmet ovat edelleen kotoisin Argentiinasta. Elokuvaa pidetään maassa kulttuurisesti merkittävänä vientituotteena toistuvista talouskriiseistä huolimatta. Sukupuolijakaumassa on sen sijaan tapahtunut merkittävä muutos: vihdoin naisohjaajat valtaavat alaa niin Argentiinassa kuin laajemminkin Latinalaisessa Amerikassa.

Sekään ei ole varsinaisesti mikään uutinen, että harva se vuosi tältä suurelta maantieteelliseltä alueelta nousee jokin ”uusi elokuvamaa”. Kolumbia on ollut esillä kansainvälisillä festivaaleilla muun muassa Ciro Guerran ansiosta (Embrace of the Serpent, The Birds of Passage), ja viime vuoden hätkäyttäjä oli kolumbialais-brasilialaisen Alejandro Landesin huikea Monos. Tämän vuoden kansainvälinen festarisuosikki La llorona tulee Guatemalasta. Jayro Bustamanten moderni versio itkijänaislegendasta nähdään syksyllä R&A-ohjelmistossa. 

Tänä vuonna koronapandemia puhututtaa myös elokuvakentällä, ja Ibero-Amerikkaa pandemia kurittaa erityisen armottomasti. Alueen suurimmat elokuvamahdit kärsivät paitsi viruksesta myös katastrofaalisista talouskriiseistä, joista on nähty vasta alkua. Voi vain toivoa, että kahdenkymmenen vuoden noususuhdanne ei jää historialliseksi poikkeukseksi ja että Latinalaisen Amerikan uusi normaali pitää elokuvakulttuuria edelleen arvossa.  ■

Teksti: Sari Selander

Sari Selander on tällä hetkellä Espanjassa asuva R&A Ministeriön jäsen ja suomentaja. Hän toimi festivaalikoordinaattorina ja espanjankielisten elokuvien ohjelmoijana vuosina 2000–2009.

¡Revoluciones Latinas! -teeman elokuvat tänä vuonna: