Miksi nykyään on hankalampi kapinoida kuin 1990-luvulla? Mitä rakkaus ja anarkia tarkoittavat vuonna 2020? Kohti kinoja -juttusarjan neljännessä osassa R&A:n pitkäaikainen taiteellinen johtaja Pekka Lanerva kertoo, miltä maailma on festariohjelmistojen kautta näyttänyt viimeisten 30 vuoden aikana.

Pekka Lanerva nauraa paljon. Huikka olutta, lisää naurua. On elokuun alku, festivaaliin kuusi viikkoa, ja ohjelmisto on viimein pitkälti kasassa.

Kiirettä riittää, mutta tilanne on toimistolla hallinnassa. Ollaan siinä kiihtyvässä kesän vaiheessa, jossa Suomen suurin elokuvafestivaali alkaa konkretisoitua DCP-kopioina, toimistolle saapuvina ohjelmistokatalogeina ja pian myös myytyinä lippuina. Taiteellisen johtajan vuosikymmenten mittainen kokemus epävarmuuden sietämisessä näkyy nyt rentona suhtautumisena festivaaliin, jonka suunnittelussa varmaa ei ole ollut tänä vuonna oikein mikään.

Lanerva on kokenut elokuisen kiireen jo yli 30:nä vuonna. Kulttuuriyhdistys Imagen vuonna 1988 järjestämä ensimmäinen Rakkautta & Anarkiaa -elokuvaviikko pidettiin maaliskuussa, mutta vuodesta 1989, siitä asti kun Lanerva on ollut mukana, festivaali on järjestetty syyskuussa. Ajankohta on otollinen, sillä kesätapahtumat ovat ohi ja ihmiset palanneet kaupunkiin.

R&A:ta olisi hankala kuvitella mihinkään muuhun ajankohtaan. Eri festivaalit rytmittävät Suomen kulttuurikentän vuotta ja saavat osan ominaislaadustaan sään ja valon määrän mukaan. Esimerkiksi Sodankylän elokuvajuhlien tunnelma on mahdollinen vain keskikesällä, DocPointille tammikuinen pimeys antaa oman särmänsä.

Festivaalikuukaudella on Lanervan mielestä Suomessa kenties enemmän merkitystä kuin missään muualla maailmassa.

”Elokuvateatteribisneksessä tällaista valtavaa vaihtelua kesän ja talven välillä ei ole muualla kuin Suomessa. Kaikissa muissa pohjoismaissakin on tasaisempaa. Täällä ihmiset sekoavat kesällä ihan täysin”, hän hymyilee.

Tänä vuonna festivaaliin liittyvät suuret ponnistukset ajoittuvat kuten ennenkin. Ohjelmiston kasaaminen, ohjelmistojulkistukset, festivaali. Vaikka rytmi on tuttu, tämä elokuu on koko tiimille poikkeuksellinen. On mietittävä asioita, joita aiemmin ei ole tarvinnut. Turvavälejä, kasvomaskeja, käsidesejä.

Vaikka R&A:lla oli 1990-luvun lopulla vakavia talousvaikeuksia, Lanerva ei muista edes niiden vaikuttaneen festivaalin ohjelmistoon tai käytännön suunnitteluun. Yksi vuosi kuitenkin erottuu festivaalin historiassa: Vuonna 2001 WTC-terrori-iskut pysäyttivät hetkeksi ja saivat miettimään, kiinnostaisiko ketään tulla elokuviin. Televisio liimasi ihmiset kotisohvilleen seuraamaan uhkaavia uutisia. 

”9/11 tapahtui juuri ennen festaria. Silloin jouduimme pohtimaan, pidetäänkö mitään festaria. Tilanne oli muutamia päiviä tosi sekava, kun ei tiennyt yhtään, mikä se juttu oli. Tuntui, että jotain sellaista olisi voinut tapahtua, joka olisi vaikuttanut jokapäiväiseen elämään myös Suomessa.”

Vuoden 2001 festivaali järjestettiin kuitenkin normaalisti. Vasta liki parikymmentä vuotta myöhemmin, keväällä 2020, R&A-toimistolla jouduttiin seuraavan kerran pohtimaan festivaalin perumista. Ja silloin se myös tapahtui: R&A:n järjestämä Season Film Festival peruttiin maaliskuussa koronatilanteen vuoksi.

Puoli vuotta myöhemmin aurinko lämmittää Lanervan selkää rohkaisevasti. R&A-ohjelmisto julkaistaan pian, ja Lanerva haluaisi jo kertoa siitä kaiken. Nyt jos koskaan tarvitaan elokuvafestivaalia: peiliä, johon ihmiskunta voi katsoa.

VASTUULLISTA VASTARINTAA

Kuten mikä tahansa taidetapahtuma, elokuvafestivaali heijastaa maailmaa. Elokuvat ja festivaalien muuttuvat painotukset kertovat paljon siitä, mitkä asiat milloinkin ovat pinnalla.

Tänä vuonna korona ei vielä näy festivaalille valituissa elokuvissa – korona-aikaa käsittelevät  elokuvat valmistuvat vasta paljon myöhemmin – mutta elokuvien haaliminen festivaalin ohjelmistoon on ollut pandemian vuoksi toisenlaista.

Poliittisen korrektiuden vastustaminen on alkanut kohdistua asioihin, joita pidän hyvinä.

Pekka Lanerva, R&A:n taiteellinen johtaja

Peruuntuneet kansainväliset festivaalit ja siirretyt elokuvaensi-illat synnyttivät ohjelmistosuunnitteluun haasteita. Samalla ne tekivät tilaa toisenlaisille valinnoille. Kun A-luokan festivaaleilla palkittujen elokuvien vyöryä ei tänä vuonna katselulistalla näkynyt, ohjelmistoa saatettiin laventaa.

”Halusimme käyttää tilaisuuden hyväksi ja avata myös uusia suuntia”, Lanerva kertoo vuoden 2020 ohjelmiston rakentamisesta.

Aiemmiltakin vuosilta tuttujen maantieteellisten painotusten lisäksi tämän vuoden festivaalilla nähdään ensimmäistä kertaa esimerkiksi afrikkalaisten elokuvien sarja, African Express. Alue on kiinnostanut Lanervaa jo vuosia, mutta vasta nyt tarjoutui mahdollisuus tutkia maanosan tarjontaa kunnolla.

”Afrikan eri maissa on vaikka mitä muutakin kuin nälkäkatastrofit, sodat ja kriisipesäkkeet. Näiden elokuvien kautta saa tosi erilaisen kuvan afrikkalaisesta arjesta kuin uutisista.”

R&A on aina nostanut ohjelmistossaan esiin asioita, joihin suuret uutismediat eivät kiinnitä huomiota. Tämä on voinut merkitä epäkohtien esiintuomista tai vaihtoehtoisten näkökulmien tarjoamista.

Se, mitä ”vaihtoehtoinen näkökulma” tarkoittaa, on muuttunut vuosikymmenten aikana.

Alkuvuosinaan R&A asettui esimerkiksi poliittista korrektiutta vastaan. Festivaalin perustajajäseniin kuuluva Mika Siltala kirjoitti vuoden 1989 ohjelmistoa esittelevän katalogin esittelyssä: ”Emme esitä elokuvataidetta, vaan uutta estetiikkaa: slangia, beattia, rotuja ja katuja.” Setan Z-lehden haastattelussa kuusi vuotta myöhemmin Siltala sanoi: ”Rakkausanarkialla ei ole mitään tekemistä poliittisesti korrektin taide-elokuvan kanssa.”

Vielä 1990-luvulla asettuminen poliittista korrektiutta vastaan tarkoitti tietynlaista individualismia ja vastakulttuurien puolesta liputtamista, Lanerva sanoo. Nykyään poliittisen korrektiuden avoin vastustaminen ohjelmiston kautta tuntuisi Lanervasta väärältä. 

”Poliittisen korrektiuden vastustaminen on alkanut kohdistua asioihin, joita pidän hyvinä. Esimerkiksi demokratiaan ja tasa-arvoon. Niiden kannattaminen on muka vain poliittista korrektiutta ja hienostelua”, hän miettii.

R&A:n suhde sanaan ”elokuvataide” on sekin muuttunut. Kesäkuun alussa R&A:n toiminnanjohtaja Anna Möttölä sanoi haastattelussa, että “R&A:n tehtävänä on edistää elokuvataidetta. Se on lopulta meidän ainoa tehtävämme.”

Festivaalin rinnalla on muuttunut koko Suomi ja suomalaiset katsojat. Monet pitivät 1990-luvulla R&A:ssa näytettyjä elokuvia arveluttavina ja moraalisesti tuomittavina. Vuonna 1993 Jörg Buttgereitin Nekromantik-elokuvien näytökset oli siirrettävä Tallinnaan, sillä Suomessa niitä ei saanut näyttää.

Lanerva pitää tuolloin käytyä keskustelua paitsi mielenkiintoisena myös taiteen kannalta tarpeellisena.

”Ei se eskaloitunut kovin laajaksi, mutta se oli hyvä keskustelu käydä. Totta kai ihmiset saavat pahastua, ja on syytäkin välillä. Se, että joku tekee elokuvan esimerkiksi pahantekijän näkökulmasta, ei tarkoita sitä, että elokuva sinänsä olisi paha. Mutta jos sellainen elokuva ei sano aiheesta mitään, se on tietysti aika turha.”

Tapahtumat ja tekijät ovatkin sittemmin joutuneet pohtimaan suhdettaan myös lukuisiin muihin teemoihin kuin poliittiseen korrektiuteen.

”Joku roisi tai alatyylinen huumori esimerkiksi. Se, mitä sillä sanoo, ei ehkä tarkoita samaa kuin 90-luvulla. Silloin oltiin rikkomassa tabuja ja toimimassa alakulttuurien suuntaan, mutta nyt se saattaa toimia vaikkapa äärioikeiston suuntaan – tai olla muuten vain mitäänsanomatonta”, Lanerva pohtii.

Hän mainitsee kulttiohjaaja John Watersin elokuvat:

”Niitä voi katsoa vain oman aikansa tuotteina. Sen tyyppinen rienaaminen ei yksinkertaisesti osu enää mihinkään kovin olennaiseen. Jos joku tekisi nyt sellaisen elokuvan, niin miettisin vain, että okei, joo, semmosta.”

Mitä kapinointi vuonna 2020 sitten voisi tarkoittaa? Lanerva sanoo, että nykyään R&A:han tullaan ennemmin seuraamaan sitä, mitä elokuvakulttuurissa tapahtuu kuin edustamaan mitään yhteiskunnallista anarkiaa.

”Se onkin hyvä kysymys, että miten nykypäivänä ylipäätään kapinoidaan. Vastakulttuurit ovat nyt hyvin erilaisia kuin silloin, kun olin nuori. Niiden ajamat asiat ovat nykyisin niin laajasti hyväksyttyjä.”

Pahennuksen aiheuttamista Lanerva ei kuitenkaan välttele vieläkään. Keskustelua syntyy yhä eniten silloin, kun elokuvat jakavat mielipiteet. Viime vuoden ohjelmiston elokuvista maun ja ymmärryksen rajoilla oli monien mielestä Lars Von Trierin The House That Jack Built, ja muutama vuosi sitten esimerkiksi venäläisen Kantemir Balagovin esikoisohjaus, elokuvantekemisen etiikkaa koetellut Closeness. Balagovin uusi elokuva Beanpole nähdään R&A:ssa tänä vuonna.

”En itse jaksa närkästyä siitä, että joku tekee ’pahoja’ elokuvia tai kirjoja. Ei siitä tule mitään, jos nämä puolet häivyttää, tai esittää tämänkaltaiset ohjaajat pahantekijöinä. Kaikesta pitää voida puhua”, Lanerva sanoo.

Tänä vuonna mahdollista järkyttäjän paikkaa pitää jälleen venäläinen elokuva – tai pikemminkin elämän kokoinen projekti – Dau.Natasha. Ilja Khrzhanovksyn ja Jekaterina Oertelin ohjaama elokuva kuuluu valtavaan Dau-kokonaisuuteen, joka alkoi vuonna 2006 neuvostofyysikko Lev Landaun (1908–1968) elämäkertaelokuvana. Elokuva paisui pian projektiksi, jossa on 14 vuoden aikana paitsi tehty 12 elokuvaa myös rakennettu Landaun työpaikkaa eli neuvostoaikaista tutkimuslaitosta jäljittelevä ”tiedeinstituutti” Ukrainan Harkovaan. Eikä siinä kaikki: simuloidulle tutkimuslaitokselle palkattiin tutkijoita ja muita osallistujia, jotka eristäytyivät maailmasta täysin palatakseen Neuvostoliittoon. Laitoksessa aivan kaikki ruokaa, rahaa ja keittiötarvikkeita myöten vastaavat neuvostoajan esineitä, ja laitoksessa ilmestyy myös oma sanomalehtensä.

Projektin alullepanija, ohjaaja Khrzhanovksy, on kuvaillut Dauta ”ensimmäiseksi eristyksestä kertovaksi, eristyksessä kuvatuksi ja eristyksessä eläville ihmisille suunnatuksi elokuvalliseksi kokonaisuudeksi.” R&A:ssa Dau.Natasha nähdään, koska se on tärkeä sekä elokuvana että taiteellisen projektin esittelynä ja taiteeseen liittyvän keskustelun herättäjänä.

”Projektissa koko sakki on mahdollisesti ihan sekaisin. Siinä on jopa lahkolaisuuteen viittaavia piirteitä. Kaikki toteutuu taiteen nimissä, ja ihmiset antavat itsensä taiteen käytettäviksi. Se, kuinka pitkälle tällainen voi mennä, on pysyvä ongelma ja kysymys. Etenkin nykyisin, kun elokuva- ja taidealalla tulee jatkuvasti esiin erilaisia vallan väärinkäytöksiä. On hyvä puhua siitä, onko koko projekti kunnianhimon vääristymä, vai mikä se on”, Lanerva perustelee.

Lanerva myöntää, että hän joutui hetken harkitsemaan Dau.Natashan ottamista ohjelmistoon. Lopulta päätös oli selvä jo siksikin, että projektista keskustellaan maailmalla.

”Olisi kornia jättää niin puhuttu aihe näyttämättä. Nyt jokainen pääsee katsomaan, mitä mieltä asiasta on ja keskustelemaan. Elokuvassa on äärimmäisiä kohtauksia, sadistista väkivaltaa ja seksiä, mutta ne ovat kontekstin sisällä perusteltuja. Katsoja päättäköön itse.”

Italialaisohjaaja Lina Wertmüllerin alkuperäisen Rakkautta ja anarkiaa -elokuvan (1974) päähenkilö on poliittinen aktivisti, jonka anarkistinen näkemys hämärtyy rakkauden takia. Lanervan mielestä festivaalille nimensä antaneen elokuvan asetelma näkyy myös Dau.Natashassa – ja monissa muissa tärkeissä elokuvissa.

”Anarkia ja rakkaus kuvaavat elämän eri puolia. On tietynlainen suhtautuminen maailmaan, sosiaaliseen ja poliittiseen rakenteeseen, ja sitten on henkilökohtainen puoli, omat tunteet. Joskus ne joutuvat ratkaisemattomaan ristiriitaan”, hän sanoo.

Minkä puolesta ja mitä vastaan festivaali sitten nykyään on? Vastaus tulee nopeasti:

”R&A on hyvän puolesta ja pahaa vastaan. Kaikki hyvät jutut on ihan jees.”

RAKKAUS ELOKUVIIN, RAKKAUS ELOKUVISSA

Pekka Lanerva kiinnostui elokuvasta kouluaikana. Jo nuorena hän katsoi kaiken minkä pystyi. Opiskeluajoilta ovat jääneet mieleen erityisesti aasialaisohjaajat Yasujirō Ozu ja Akira Kurosawa, jotka ”toivat koko kulttuurinsa mukanaan valkokankaalle.”

Vaikutuksen tekivät myös Ranskan uuden aallon ohjaajat Agnès Vardasta Jean-Luc Godardiin sekä neuvostoliittolainen Andrei Tarkovski, jonka elokuvat ovat Lanervan mielestä kestäneet aikaa hienosti.

”Myös Tarkovskin leffat jakavat ihmiset. Onhan niissä hirveän paljon tekotaiteellista skeidaa, mutta ihan helvetin hienoa sellaista. Minkäs teet”, Lanerva nauraa.

1970-luvulla normaalissa teatterilevityksessä pyörineet Fellinit, Antonionit ja Wendersit innostivat löytämään Elokuva-arkiston sarjoista esimerkiksi Wertmüllerin sekä Tavianin veljesten elokuvat. Vahvimmin kolahtivat kuitenkin amerikkalaiset elokuvat.

”Ne olivat päällä juuri silloin, kun olin parikymppinen ja otollinen vaikutteille. Se oli niiden kulta-aikaa ja katsoin niitä älyttömästi. Oli samaan aikaan Scorsese, Coppola ja Altman. Se oli huimaa.”

Elokuvateollisuuden mahtimaana pidetty Yhdysvallat on sittemmin näkynyt vahvasti R&A:n ohjelmistoissa – ja musiikin ja muun taiteen kautta myös Lanervan omassa elämässä. Amerikkalaista kulttuuria pitkään seurannut Lanerva on järkyttynyt USA:n viime aikojen tapahtumista. Niillä hän viittaa esimerkiksi ”siihen yhteen pelleen”, mutta myös yleisemmin rasismiin, koronan esiin tuomiin ongelmiin ja taiteen elintilan kutistumiseen.

”Kyllähän sitä on aiemminkin nähnyt amerikkalaisen poliittisen järjestelmän negatiivisia puolia, mutta että se on noin vinossa koko systeemi! Se on hämmästyttävää. Nyt tuntuu, että enää vastarinta on siellä kiinnostavaa.” 

Tämän vuoden ohjelmiston amerikkalaiselokuvista Lanerva nostaa esiin Melina Matsoukasin ohjaaman ja Lena Waithen käsikirjoittaman Queen & Slimin, jossa Tinder-treffejä viettävän kaksikon (Daniel Kaluuya ja Jadie Turner-Smith) ilta katkeaa poliisin pysäyttäessä auton. Rasistisesti jännittynyt tilanne kärjistyy vahinkolaukaukseen ja valkoisen poliisin kuolemaan. Pako on ainoa mahdollisuus.

”Queen & Slim osuu uskomattoman tarkasti poliittisesti kuumaan tilanteeseen ja ajankohtaisiin tapahtumiin. Samoin kuin aikoinaan Spike Leen Do the Right Thing (1989) tai Ranskassa La Haine (1995) ja viime vuonna Les Misérables”, Lanerva sanoo.

Lanerva ei ole opiskellut tai tutkinut politiikkaa, mutta siitä puhuminen saa hänen kierroksensa nousemaan samalla tavalla kuin keskustelu elokuvista. Viime vuosina Lanervaa on hämmästyttänyt arvokonservatiivisuuden nousu. Hän pitää erityisen mielenkiintoisena sitä, kuinka esimerkiksi alt-right on saanut ”jotain outoa kapinan hohdetta”.

”En ikinä ajatellut, että muutos voisi tapahtua näin helposti. Brexit ja muut ovat muuttaneet maailmankuvaani niin, ettei se ole ihan niin positiivinen kuin joskus oli. En ole kyynistynyt täysin, mutta jonkinlainen edistysusko on kyllä karissut viimeistään nyt”, Lanerva sanoo.

Vapauden rajojen kapeneminen näkyy Lanervan mukaan myös monissa R&A:han tarjotuissa eurooppalaisissa elokuvissa.

”Viime vuosina on tuntunut, että aiheiden käsittelytapa on sisäänpäinkääntyneempää ja pohdiskelevampaa. Enemmän otetaan kantaa, ja tietynlainen räiskyvä puoli puuttuu. Näkyy yksinkertaisesti tarve todistaa, että tällainen maailma on nyt”, hän sanoo.

Todistuksen lisäksi Lanerva tahtoo esittää yleisölle vaihtoehtoisia maailmoja. Niitä, joiden kautta on mahdollista muuttaa omaa ajattelua tai nähdä, että toisenlainen elämä on mahdollista.

Mielestäni leffa on niin demokraattinen taidelaji, että sen ei pidä rajoittua konossöörien valtakunnaksi.

Pekka Lanerva

R&A näytti Suomessa aikanaan suuntaa esimerkiksi gay-elokuvien esittämisessä. Niistä ei yleensä rakennettu omaa esityssarjaansa, vaan ne upotettiin osaksi muuta ohjelmistoa, eikä niiden teemoista tai asetelmista välttämättä mainittu esittelyteksteissä mitään. Näin saatiin ennakkoluuloisetkin katsomoihin.

Gay- ja queer-teemaiset elokuvat ovat yhä tärkeä osa festivaalin ohjelmistoa. Kaikkia epäkohtia ei suinkaan ole ratkaistu, vaikka moni asia hyväksytympää nykyisin onkin.

”Tekemistä riittää vielä. Jos katsoo suomalaista poliittista keskustelua, niin aina vain junnataan samoissa jutuissa”, hän sanoo.

”Siksi esimerkiksi Call Me By Your Name (2017) oli tärkeää näyttää. Sellaisen elokuvan näkeminen voi vieläkin olla iso asia sukupuoli-identiteettinsä kanssa kipuilevalle.”

Lanerva pohtii, ovatko parhaat rakkauselokuvat nykyään gay-elokuvia. Hän mainitsee esimerkiksi Céline Sciamman Portrait of a Lady on Firen, joka nähtiin R&A:ssa viime vuonna.

”Gay- tai queer-rakkaudessa on yhä tietty este. Edelleen on olemassa sosiaalista normistoa, jonka takia seksuaalisuuden ja tunteiden paljastaminen on vieläkin riskialttiimpaa ja vaikeampaa kuin se muutenkin on”, Lanerva sanoo.

Mullistavuus ja vahvojen reaktioiden synnyttäminen saattaa monin tavoin kuitenkin olla aiempaa vaikeampaa. Lanervan mielestä vastarinta tai mullistavuus – toisin tekeminen – näkyy tällä hetkellä ennen muuta muodossa.

”Toivon sellaista avoimuutta myös katsojilta. Ettei mentäisi vain viihtymään tai seuraamaan tarinaa. Ohjelmistossa on tänäkin vuonna myös vahvoja perinteisiä draamoja, joissa on sosiaalisia ja poliittisia painotuksia. Mutta uudet ja uudenlaiset leffat hakevat monesti omaa ääntään muodosta. Ainakin enemmän kuin räävittömyydestä tai sopimattomuudesta.”

KAIKEN EDELLÄ YLEISÖ

Lanerva korostaa, että hänen ei itse henkilökohtaisesti tarvitse pitää kaikista festivaalille valittavista elokuvista, vaikka hän R&A-ohjelmistosta viime kädessä vastaakin. Kun elokuvia näytetään pitkät ja lyhyet mukaan lukien yli 300, ei se olisi mahdollistakaan.

Lanerva ajattelee festivaalia ennen kaikkea yleisön kautta. Näin on ollut alusta asti: omat mieltymykset näkyvät ohjelmistossa, mutta ne eivät ole sen perusta.

”Jo silloin ihan alkuvuosina tiesin, että jos vaikka (alkuperäisjäseniin kuuluva) Eija Niskanen ehdottaa festarille jotain, hän tuntee tonttinsa, eikä minun tarvitse siitä pitää. Ja sama toivottavasti toisinkin päin.”

Lanerva kertoo alun perinkin kiinnostuneensa elokuvista siksi, että niiden kautta tapasi ihmisiä, jotka reagoivat samoihin elokuviin eri tavoin.

”Jo nuorena oli hienoa tavata heitä, jotka raivostuivat, kun toinen ei pitänyt jostain. Se oli heille henkilökohtainen loukkaus. Se juuri tekee tästä mielenkiintoista, aina vain”, hän sanoo.

R&A:n kävijämäärät ovat kasvaneet tasaisesti alusta lähtien. Lanerva ei muista festivaalin historiasta sellaisia vuosia, joina hän olisi kokenut epäonnistuneensa ohjelmiston kasaamisessa. Toki hän silloin tällöin innostuu valitsemaan ohjelmistoon elokuvan, joka ei kiinnosta juuri ketään muuta.

Vaikka R&A on aikuistunut ja festivaalin tekeminen muuttunut järjestelmällisemmäksi ja ammattimaisemmaksi, ei kaikki suinkaan ole muuttunut. R&A haluaa yhä näyttää elokuvia, joita suomalaiset eivät muuten pääse näkemään. Idealismi ja herättelemisen tarve ovat jäljellä, se vain näkyy ohjelmistossa toisenlaisina painotuksina.

Kuten maailman suurilla elokuvafestivaaleilla, myös kolmenkymmenen ikävuoden ohittaneella R&A-festivaalilla mietitään nykyisin erityisen tarkasti moninaisuutta. Sitä, että mahdollisimman monenlaiset äänet tulisivat kuulluiksi ja että mahdollisimman moni katsoja löytäisi ohjelmistosta jotakin kiinnostavaa. Slangi, beatti, rodut ja kadut näkyvät yhä, mutta mukana on muutakin – myös sitä aiemmin paheksuttua elokuvataidetta.

Kuratointikin on vuosien varrella löytänyt uusia muotoja. Festivaalin alkuvuosina riitti, että yksi ihminen piti jotakin elokuvaa näyttämisen arvoisena. Nykyisin elokuvat seulotaan tarkemmin. Systemaattisessa ohjelmistosuunnittelussa on hyvät ja huonot puolensa. Yhtäältä saadaan katettua maantieteellisiä ja temaattisia alueita laajemmin ja paneutuneemmin, toisaalta työtä on enemmän.

Tänä vuonna kuratointiin osallistui ensi kertaa R&A-Ministeriöön kuuluva yhdeksänhenkinen kuraattorikopla, joka on käynyt läpi tiettyjen alueiden elokuvia ja ehdottanut niitä ohjelmistoon. Lanervan mielestä kokeilu onnistui ja sitä jatketaan.

”Tiedän että on alueita ja genrejä, jotka eivät puhuttele minua. Mutta se ei tarkoita yhtään mitään. Niitä elokuvia ei vain ole tehty minulle. Ne on tehty muille. Tätä kautta nekin pääsevät mukaan.”

Vuoden 2020 R&A-ohjelmistoa Lanerva kuvailee hymyssä suin ”aika ahdistavaksi”. Huolesta syntyy tarve tehdä taidetta. Lanerva kuitenkin haluaa, että ihmiset näkevät elokuvia, joissa asiat menevät parempaan päin, vaikka tilanne näyttäisi kuinka pahalta.

”Aika usein positiiviset ja läpeensä huolettomat elokuvat tuntuvat korneilta ja katsovat ohi, väärään paikkaan”, hän sanoo. ”Mutta en silti halua, että ihmiset joutuvat katsomaan pelkkää Gaspar Noé -tyyppistä leffaa yksitoista päivää putkeen. Sitä on tärkeää olla mukana, mutta se ei voi olla ainoa maailmankuva, jota me levitämme.”

Parasta Pekka Lanervan työssä ovat toiset ihmiset: yleisö ja työyhteisö. Yleisön innostuneisuuden näkeminen on Lanervan mukaan vuosi toisensa jälkeen niin palkitsevaa, että työtä jaksaa – ”vaikka kyllähän sitä joskus miettii, olisiko päässyt helpommalla jossain toisenlaisessa duunissa”. Juuri yleisö on osoitus siitä, että festivaalia tarvitaan, ja mittari sille, onnistutaanko ohjelmistosuunnittelussa löytämään ne teemat, jotka juuri nyt kiinnostavat.

”Ei olisi minun juttuni tehdä hienoa tapahtumaa, joka ei kuitenkaan kiinnostaisi ketään”, hän miettii.

Jos yleisö on Lanervan mielestä festivaalin paras asia, on se yllättäen myös pahin. Lanerva kertoo jännittävänsä joka kerta seistessään salissa yleisön edessä. Hän itse on kuitenkin aina arvostanut taiteellisia johtajia, jotka näyttävät läsnäolollaan kunnioitusta yleisöä kohtaan ja osoittavat seisovansa valintojensa takana. Tämän Lanerva muistaa jo nuoruudesta, kun hän aloittelevana elokuvaharrastajana ja Finnairin työntekijänä kävi kansainvälisillä festivaaleilla työsuhde-etuna saamillaan halvoilla lennoilla.

Nyt hänen omaan työhönsä kuuluu seistä yleisön edessä, valintojensa takana.

”Vielä ei ole kukaan onneksi heittänyt millään, mutta yhden kiusallisen kerran muistan tarkasti. Oli avajaisnäytös vähän pidemmän kaavan mukaan, ja oli tarkoitus, että sanon jotain viimeiseksi ennen elokuvan alkamista. Sitten kun koko tilaisuuden jälkeen kävelin mikrofonia kohti täristen, niin näin yleisössä tyypin, joka nosti käden otsalleen ja selvästi ajatteli, että voi saatana, vielä tämäkin, eikö jo aloitettaisi.”

Keitä nämä ihmiset yleisössä ovat, nämä, jotka malttamattomina odottavat festivaalin ja ensimmäisen elokuvan alkamista? Saapuvat katsomoon joka vuosi yhtä innostuneina?

Lanervan mukaan keitä tahansa. Joukossa on elokuvantekijöitä ja muita ammattilaisia, harrastajia, satunnaisia kokeilijoita sekä aiheiden takia tietyistä elokuvista kiinnostuneita. Lanerva sanoo, että suosiotaan kasvattavien suoratoistopalveluiden aikana kapinaa on myös ihan vain se, että elokuvat katsotaan yhdessä elokuvateattereissa. Yleisöissä, joihin kuuluu eri tavoin ajattelevia ja eri syistä samaan paikkaan saapuneita ihmisiä.

Lanervalle tämä on sydämen asia, rakkauden ja anarkian ydin:

”Olen itse aina vierastanut tietynlaista cinefiiliys-ajattelua. Mielestäni leffa on niin demokraattinen taidelaji, että sen ei pidä rajoittua konossöörien valtakunnaksi”, hän sanoo. ”Sanoisin, että viinejä saa maistella kuka tahansa, osa vain maistelee eri tavalla.” ■

Teksti: Henna Raatikainen

Lähteenä jutussa on käytetty Kalle Kinnusen ja Lauri Lehtisen R&A-historiikkia 30 vuotta rakkautta ja anarkiaa (Like, 2017).

Henna Raatikainen toimii elokuva-alalla kirjoittajana ja tiedottajana. Hän on R&A-Ministeriön pitkäaikainen jäsen. Juttusarja “Kohti kinoja: Rakkautta & Anarkiaa poikkeusaikana” seuraa Suomen suurimman elokuvafestivaalin järjestämistä historiallisessa tilanteessa, jossa koronapandemia kurittaa kulttuuritapahtumia ja koko elokuva-alaa. Juttusarjan kirjoittamista on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Lue sarjan edelliset osat:
Osa 1: Takaisin pinnalle
Osa 2: Vieraat ihmiset vieressäni
Osa 3: Kontrolloidut kehot